Asian ydin on se, että mieheni ei suostu lähtemään kanssani sukujuhliin. Hän sanoo, että kokee olevansa ulkopuolinen kaikkien sukulaisteni joukossa. Miten hän koskaan voi tuntea itsensä joukkoon kuuluvaksi, jos ei tutustu sukuuni?
Tulossa on isoäitini 90-vuotisjuhlat, jonne on kutsuttu lähes sata henkeä. On kiusallista joka kerta selitellä sukulaisille, miksi kihlattuni ei tullut mukaan. Tuskin he enää selityksiä pian uskovatkaan kun monet eivät ole miestäni edes nähneet kun hän ei koskaan ole mukana missään. Yleisesti meidän suvussa kihlatut on laskettu sukuun kuuluviksi ja niin kulkevat mukana juhlissa, vaikkei heitä erikseen edes kutsuttaisi.
Kieltäydyttyään tulemasta isoäitini syntymäpäiville, mieheni vertasi niitä ystäväni pienimuotoisiin synttäripirskeisiin, jotka olivat vain meille "tytöille" ystäväni asunnossa. Mieheni mukaan hänen ei tarvitse tulla isoäidin juhliin, koska häntä ei sinne erikseen ole kutsuttu kun hän ei ollut ystävänikään juhlissa. Olisipa se nyt outoa ollut, jos mieheni olisi ollut ainoa mies ystäväni synttäreillä.
Mitä ihmettä keksin ratkaisuksi tilanteeseen? En haluaisi koko elämääni viettää juhlissa yksin, kun muilla on puolisot mukana.
Tulossa on isoäitini 90-vuotisjuhlat, jonne on kutsuttu lähes sata henkeä. On kiusallista joka kerta selitellä sukulaisille, miksi kihlattuni ei tullut mukaan. Tuskin he enää selityksiä pian uskovatkaan kun monet eivät ole miestäni edes nähneet kun hän ei koskaan ole mukana missään. Yleisesti meidän suvussa kihlatut on laskettu sukuun kuuluviksi ja niin kulkevat mukana juhlissa, vaikkei heitä erikseen edes kutsuttaisi.
Kieltäydyttyään tulemasta isoäitini syntymäpäiville, mieheni vertasi niitä ystäväni pienimuotoisiin synttäripirskeisiin, jotka olivat vain meille "tytöille" ystäväni asunnossa. Mieheni mukaan hänen ei tarvitse tulla isoäidin juhliin, koska häntä ei sinne erikseen ole kutsuttu kun hän ei ollut ystävänikään juhlissa. Olisipa se nyt outoa ollut, jos mieheni olisi ollut ainoa mies ystäväni synttäreillä.
Mitä ihmettä keksin ratkaisuksi tilanteeseen? En haluaisi koko elämääni viettää juhlissa yksin, kun muilla on puolisot mukana.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Olen miespiolinen ja inhoan kaikenlaisia juhlia. Ei miehesi kieltäytymisiä piruuttaan tee. Yritä ymmärtää häntä.
Tässä jutussa on vähän sellainen maku, että halutaan muuttaa toista osapuolta, vaikka olisi järkevämpi ymmärtää toista ja antaa hällekin olla oma itsensä.
mun mielestä olis ihan korrektia osallistua sukujuhliin.. siis kohteliasta ja ikävä kyllä, asioita, joita vain pitää tehdä, vaikkei huvittaisikaan. mitäs sitten ku tää pariskunta menee naimisiin!? kukaan naisen sukulainen ei ole nähnyt miestä..vai mahtaako tää jannu edes omiin häihinsä tohtia, taitaapi keksiä jonku syyn millä neki välttää :D siis yksinkertaisesti : sukujuhlia ei voi välttää ja niihin vain pitäis osallistua! toki jos on oikeasti syy..
näytä tää keskustelu sille ukolles, aloittaja!
Onhan juhlia erilaisia. Jos juhla koskee omaa perhettä, niin siihen lienee fiksua osallistua. Jos juhla koskee muuta sukua, niin kieltäytyminen on mielestäni sallittua, jos ei ole juhlista pitävää tyyppiä. Huomionsoituksen sukulaiselle voi osoittaa muutenkin kuin osallistumalla juhlaan.
Uskon, että kaltaisiani on enemmänkin miesten keskuudessa.
sellaisia, joita ei HUVITA osallistua, mutta PITÄÄ kuitenki.. no itse olen nainen, enkä minäkään pidä hikoilemisesta sukujuhlissa. enkä toki kaikissa käykään, mutta ei niitä kaikkia voi skipatakkaan..
Kyllä voi skipata, jos pokka kestää. En ymmärrä miksi ei?? Joidenkin serkkujen juhlat voi unohtaa ihan siitä vaan.
Eihän sitä kaikkiin kissanristiäisiin tarvitse mennä, mutta on outoa, jos aina minä vain menen. Jos jättäisin itsekin menemättä, voisimme keksiä jonkun ymmärrettävän yhteisen syyn, mutta en haluaisi jäädä juhlista pois ilman oikeaa syytä, koska juhlakalu varmasti loukkaantuisi, jos on kyseessä joku läheinen ja omatuntonikin alkaisi kolkuttaa valehtelun takia. Sitä paitsi on mukava nähdä ihmisiä, koska sukujuhlat ovat aina olleet mukavia ja rentoja.
Harmittaa todella kun kaikki sukulaiseni ottavat puolisonsa mukaan juhliin ja tanssivat yhdessä ym. Minä istun pöydässä ja yritän etsiä juttuseuraa. Eihän niissä juhlissa tarvitsisi olla montaa tuntia. Kunhan kävisi onnittelemassa ja istuskelisi jonkin aikaa ja lähtisi pois. Olisi sentään kohteliasta... Mieheni vain sanoo, ettei halua miellyttää ketään oman kärsimyksensä kustannuksella. Kyllä hän siihen mielestäni muissa asioissa pystyy.
Serkujen kekkerit kyllä, mutta 90-v. isoäiti on mielestäni toinen juttu.
miehesi taitaa olla aika itsekäs.. kyllä sukujuhliin vain pitäis osallistua. ei nyt kaikkiin, mut edes joskus.. ja kun joku sanoi, ettei 90v juhlat ole tärkeitä..hmm, no minun mielestä on. moniko edes elää niin vanhaksi? ja seuraavia pyöreitä tuskin enää tulee.. ja pari tuntia sinne tänne, kyllä sitä ihminen joutuu tekemään epämielyttävempiäkin asioita elämässään. oman puolison eteen tuollaisen asian tekeminen ei liene liian kova pala nieltäväksi, tai jos on, ei varmaankaan kannata seurustella.. ja mitkää "klaustrofobiat" ei vain mene mulle läpi.. sitäpaitsi ei niissä juhlissa tarvitse koko päivää olla, lyhytkin vierailu riittää. vai onko nykyajan ihmiset vain niin itsekkäitä!? huoh, toivottavasti lapsistani ei tule samanlaisia :(
Joillekin juhliminen ei aina nappaa.Tykkään livemusabaareista ja terdeistä,mutta kotijuhlinnassa mua etoo toisten ihmisten kodit.
tai kärsiikö hän heikosta itsetunnosta? tai klastorfobinen, eikä kestä olla pienessä asunnossa sadan ihmisen kanssa yhtä aikaa? kyllä hän varmasti tietää, että nuo juhlat ovat tärkeät sinulle, ja on todella epäkohteliasta olla osallistumatta. ehkä hänellä on joku psykologinen juttu, joka estää häntä osallistumasta?
Hänellä on kyllä oikein hyvä itsetunto, välillä vähän liiankin ja kotipirskeisiin hän kyllä ihan mielellään lähtee, muttei sitten sukujuhliin. Kuulemma ne ovat liian jäykkiä ja asiallisia. Nämä isoäitini syntymäpäivät järjestetään vielä isossa juhlapaikassa eikä hänen kotonaan. Porukkaa tulee sen verran paljon.
Itse jos jättäisin menemättä mieheni sukujuhliin niin täytyisi olla todella hyvä syy, koska kokisin sen noloksi, että mies joutuisi selittelemään puolestani jotakin joka ei ole totta. Lisäksi se tuntuisi todella huonolta käytökseltäkin.
mulla on myös yksi ystävä, joka aivan tekemällä tekee ongelman joka juhlista. Teennäistä hänestä, keinotekoista ja inhottavaa. Hirveä numero joka ikisistä asioista, mitä voisi juhlia. SItten kun hän on juhlissa, käyttäytyy itse aivan luonnottoman omituisesti..
Tuo sama piirre tulee esiin, kun pitää mennä esim ravintolaan syömään. Aina sama laulu, teennäistä, keinotekoista..
Ja syy johtuu siitä, että hänellä itsellä ei ole niitä sosiaalisia taitoja, ei osaa sitten rentoutua, ei nautiskella hienosti laitetusta juhlista, ei juomista eikä ruoasta, ei ihmisistä, ei osaa rupatella niitänäitä, ei kertakaikkiaan osaa itse viihdyttää itseäänkään koskaan mitenkään, vaikka kaikki olosuhteet olis sitä tukemassa. Aina pitäisi olla arkista ja tavallista, ettei vain hänelle tulis olo, että teennäistä..
Joskus tunnen myötähäpeää juhlien järjetäjien vuoksi hänen käytöksestään. Toiset ovat laittaneet ja ajatelleet ja kutsuneet ja halunneet juhliin niin sitten yksi on kuin myrkyn niellyt.. Hävettää hänen puolesta..
Itse en ymmärrä tuota ikinä.. Itse kun olen sellainen, että ihanaa juhlat, nyt laitetaan kivaksi ja hienoksi. On arkea muutenkin ihan riittävästi..
Mutta minun mielestä viittaa vaan sosiaalisiin ja sopeutumistaitoihin.
Ajattele, yhden jotkut sukulaisen juhlat kerran, muutama tunti, ei voi olla noin kauheaa ja vaikkei juhlia rakastaisi, niin ottaisi asenteella.. Mutta kun kerran hän on sentyyppinen ihminen, että hänelle on, niin se on sitä samaa koko elämä.
Juuri nyt en ole parisuhteessa, mutta silloin kun olen ollut, niin mies on kyllä saanut käydä yksin sukujuhlissaan. En tiedä mitä hän on selittänyt vai onko mitään, minusta selitykseksi riittää, että "hän ei välitä juhlista".
Aikuisen ihmisen ei ole pakko tehdä mitään. Paitsi kuolla.
Ehkäpä sun mies kärsii sosiaalisista peloista ja tuollaiset ryhmätilanteet on sille kauhun paikkoja.
että miehelläsi voi olla sosiaalifobia ainakin tuollaisissa tilanteissa. On muuten hyvin yleinen ongelma suomalaisilla.
Mutta kun me kaikki emme ole samasta puusta veistettyjä. Toiselle tulee ahdistava olo rannalla uikkareissa, toiselle suuren lauman keskellä, toiselle taas yksinään pienessä mökissä.
Et voi pakottaa miestäsi juhliin. Sillä et saa hyvää aikaan vaan vain riitaa ja ehkä koko suhteenne pilalle. Kompromisseihin pitäisi parisuhteessa pystyä, toinen voi joustaa tuossa toinen taas tässä jne. Tai sitten etsit sellaisen miehen joka tykkää juosta sukujuhlissa.
Mukaavaahan se varmasti sinulle olisi jos miehesi tulisi mukaan, mutta jos hänelle se taas on kauhun paikka niin miksi pakottaa toista? Jos hänellä on tuolla juhlissa huono olo, niin voitko itsekään nauttia niistä juhlista?
Sukusi voi ehkä loukkaantua hänen osallistumattomuudesta tai sitten eivät. Usein kuitenkin ajatellaan että tottakai on kiinnostunut tutustumaan sukulaisiin tai ainakin yrittää ja että se kuuluu asiaan.
Voi olla että sinulla on vääränlainen mies jos haluat että hän sopii myös sukuusi.
Oletko kertonut puolisollesi, mitä sinulle merkitsee, että hän on kanssasi ko tilaisuuksissa? Mitä jos hän tulisikin mukaan sinun takiasi? Vain siksi, että sinä olet hänelle tärkeä ja sinulle on tärkeää, että hän olisi rinnallasi.
Parisuhteessa joutuu ottamaan myös toisen huomioon. Aina ei voi tehdä oman mielensä mukaan ja toisinaan joutuu joustamaan. Tietysti sen on oltava molemmin puolista. Joustatko sinä omista tekemisistäsi ja mieltymyksistäsi miehesi hyväksi?
Jos sukujuhlia on usein voisi niihin osallistumisessa noudattaa jotain kompromissia, kaikkiin kummin kaiman kissan kastajaisiin ei tarvitsisi osallistua.
..ei noissa "pakollisissa" mummon 90v synttäreille mennäkkään sen takia, että itsellä olisi ratkiriemukasta tai edes hauskaa...vaan kunnioituksesta sitä mummoa kohtaan!
Kuten monet kissanristiäiset sun muut vastaavat "juhlat", ni ne on vaan kestettävä...itsekästä ajatella, että jos itsellä ei ole hauskaa niin siten ei mene...
Luulisi miehesi tulevan mukaan jo ihan solidaarisuudesta sua kohtaan?! Itsekäs mies, ei voi muuta sanoa...
Tekstisi oli kuin suoraan omasta parisuhteestani. Homma on meillä sama: jos on jotkut sukujuhlat, eritoten siis mun suvun puolelta, mies jää 99,99-prosenttisesti kotiin. Jos muutenkin haluan nähdä sukulaisiani, teen sen yksin, mies kun ei tule mukaan. Tiedän siis varsin hyvin sen tunteen, kun saa selittää, miksi on yksin liikkeellä. Samaten tuntuu tosi ahdistavalta, jos täytyy valehdella, miksi olen yksin paikalla tai miksi en lupaa lähteä joihinkin juhliin mukaan.
Meillä menee muuten hyvin, mutta tämä juttu on meidän parisuhteen kompastuskivi. Onneksi ainakin voidaan puhua asiasta. Puolisen vuotta sitten olin ihan puhki tästä asiasta - taas olis ollut jotkut pienet sukukekkerit eikä mies ollut tulossa - asiasta keskusteltiin sovussa, mutta sanoin, että seuraavasta siirrostani en tiedä, jos mies ei mukaan lähde. Se ei ollut uhkailua, totesin vain asian todella surullisena, koska tunsin, että en enää yksinkertaisesti jaksa tällaista.
Mies ei noihin kekkereihin lähtenyt, mikä oli tietty p***a homma, mutta seurasi siitä jotakin hyvääkin. Mies tajusi mun olevan tosissaan, kun sanoin että en jaksa enää. Me puhuttiin tästä asiasta entistä enemmän, oikein käytiin sitä läpi kaikki kivet kääntäen. Mä itkin ja itkin pois pahaa oloani. Olin aina aikaisemmin tulkinnut asian niin, että mies ei vaan välitä lähteä eikä myöskään välitä, mitä mä asiasta ajattelen. Että se on itsekäs ja tekee niin kuin lystää asian suhteen. Mutta kävi ilmi, että kaiken maailman juhlat ja muutkin sosiaaliset tilanteet saavat miehen tosi ahdistuneeksi. Se menee ihan lukkoon ja tuntee olevansa kuin kala kuivalla maalla. Jolloinka mä tajusin, ettei se ole kiusantekoa mua eikä mun sukua kohtaan, sen on vaan ihan hirmu kamala olla tällasis tilanteis. Ja tottahan se on, että mieheni ei todellakaan ole mikään jutunvääntäjä isommas ryhmäs, vaan on allekirjoittaneenkin näkökulmasta tosi hiljaa ja omissa ajatuksissaan, niin, että allekirjoittanutkin jo kiusaantuu.
Me ollaan tämän asian suhteen täysin erilaisia mieheni kanssa; mä olen se sosiaalinen höpöttelijä, joka viihtyy ihmisporukois ja mies taas todellakaan ei. Mies olikin tosin hämmästynyt, kun kuuli, että ajattelin tämän vain olevan itsekäs eikä sen takia käynyt pippaloissa. Hän totesi monesti toivoneensa olevan paljon sosiaalisempi ja ihmisten kanssa luontevampi, on kuulemma melkoista kärsimystä itsellekin kun ei sitä juttua niin vaan lähde tulemaan. Kaksin kun ollaan tai jossakin pienissä porukoissa, ongelmaa ei ole. Mies totesi vielä, että oli aina ajatellut, etten m i n ä sosiaalisena ihmisenä h a lu n n u t ymmärtää tätä asiaa hänen kannaltaan, kun ei kerran minulla itselläni tällaisia sosiaalisia vaikeuksia ole.
Parisuhtees asia on pidemmän päälle hankala. Toista ei voi muuttaa. Meillä mies on kyllä yrittänyt skarpata ja ollut nyt mukana joissakin kekkereissä (tosin ei varsinaisis vastaavis sukujuhlis kuin mistä kirjoitit), vaikka selvästikin vaikeeta on ollut. Tilanteen tekee vaikeaksi sekin, että meikäläinen nauttii tollasista tilanteista ja mies on samaan aikaan kiusaantunut, ei se voi olla vaikuttamatta meikäläisenkään juhlafiilikseen. Eli joskus tuntuu jopa paremmalta olla juhlimassa ilman toista puoliskoansa.
Tässäkin viestiketjussa jotkut väittivät miestäsi itsekkääksi, mutta näin ei välttämättä ole.Tällaset juhla- ja muut sosiaaliset tilanteet vaan saattavat olla oikeasti liikaa miehellesi.
Meillä mies mietti jo lääkärinkin puheilla käymistä, jotta saisi jonkinlaisen oloa helpottavan pillerin tällasiin tilanteisiin, mutta toistaiseksi on nyt tutkinut netistä ko asiaa. On kuulemma aika yleinen ongelma, etenkin juuri miespuolisilla, niin paljon siitä on juttua löytynyt.
Mitään hyvää ratkaisua mulla ei ole sulle tarjota ajatellen mainitsemiasi 90-vuotisjuhlia tai muita vastaavia muuta kuin että älä ainakaan itse jää pois. Se harmittaisi sinua varmasti vielä enemmän kuin että alat keksiä jotakin tekosyytä pois jäädäksesi.
Jos ja kun sukulaiset kysyvät miehestäsi, sinulla on kaksi vaihtoehtoa: keksiä jokin syy (esim. työt tms.) esteeksi tai yksinkertaisesti sanoa totuus.: mies ei ole mitään juhlijatyyppiä. Suurin osa sukulaisista varmasti ei ymmärrä asiaa, mutta minkäs teet.
Toivottavasti voitte keskustella asiasta mahdollisimman avoimesti, mikään muu ei suhteenne kannalta taida auttaa. Ainakin meillä se tulee aina olemaan melko kipeä asia ja se on vain hyväksyttävä, jos halutaan pysyä yhdessä.
Jos kyseessä on jonkinlainen sosiaalisten tilanteiden pelko, en osaa yhdistellä palasia kohdalleen. Olemme puhuneet asiasta paljon ja hänen mukaansa olo on vain ulkopuolinen hänellä. Mutta sitähän se tietenkin on, jos ei halua tutustua ihmisiin! Ja kompastuskivi tuntuu olevan nimen omaan sukuni ja sen juhlat, ei mitkään muut juhlat tai ketkään muut ihmiset. Hän ei vain koe kuuluvansa sukuun vaikka porukassa on paljon meidän tilanteessa olevia, etteivät ole vielä naimisissa ja perhettä perustaneet. Monet ovat tuoneet ihan uusiakin tuttavuuksiaan.
Meidän suhteessa joustamme aika tasan molemmat. Minä joustan tosin yleensä isommissa asioissa ja mieheni joustaa tyyliin päivän ruokavalinnoissa ja tv-ohjelmien katselussa.
Sukujuhlia meillä ei todellakaan usein ole ja kaukaisempien sukulaisten juhliin ja pienempiin juhliin menenkin yksin. En edes vaivaudu pyytelemään häntä mukaan, kunhan vähän vihjaisen korkeintaan. Tiedän kuitenkin, että isoäitini kovasti haluaisi kihlattuni juhliin mukaan, koska on tavannut tämän vain kerran nopeasti ja on itse jo melkoisen huonossa kunnossa.
ei hänellä kiinnosta edes muuttaa asiaa tulevaisuudessakaan. Ei näe sitä vaihtoehtoa, että tutustuisi tai haluaisi tietää toisen tärkeät ihmiset.
On itsekäs ja ei kiinnostunut. Ei tollasella asenteella ikinä tule tulemaankaan mitään suhteita toisen lähipiiriin. Ainahan se on kaikilla aluks niin et on luonnollisesti vähän ulkopuolisempi, mut yleensä normaalit ihmiset ihan perusasiana edes yrittää hiukan sopeutua tai tutustua, paitsi jotkut jääräpäät, joita saa hävetä.
Eli mulla oli aivan sama tilanne ex-mieheni kanssa.
Meidän suku on ollut aina suhteellisen läheinen, ei siis olla päivittäin tekemisissä,mutta jos jotain apua tarvitaan tai muuta niin varmasti saa.
Pääasiassa tulee nähtyä sukua juhissa, jotai on vuodessa muutamia.
Mielestäni tunnelma on oikein rento ja saa olla oma itsensä ja pidän kovasti
sukuni näkemisestä.
Aloimme seurustelemaan ex-mieheni kanssa ja n.vuoden kuluttua odotin jo
että hän olisi tullut mukaan sukujuhliin, olimme jo asuneet yhdessä siinä vaiheessa puolisen vuotta. Kihlauksen jälkeen viimeistään odotin että jospa nyt. Asiasta puhuttiin, puhuttiin ja aina vakuutteli tulevansa, vaan viimehetkellä keksi tekosyyn.. Tai sitten vain sanoi että ahdistaa ja ovat vieraita ihmisiä.
En itsekään ole kova tutustumaan vieraisiin ihmisiin, mutta minun mielestä tuo meni jo aivan yli. Oli TODELLA IKÄVÄÄ selitellä missä mies on, meillä kun on usein ihan poikaystävät ja tyttöystävät, lyhyempiaikaisestkin, otettu oikein avosylin vastaan. No vähitellen tietenkin sukunikin alkoi katsella miestäni sillä silmällä,että onkohan tuosta nyt sitten sulle mieheksi, koska heille on tärkeätä tietää että voin hyvin. Menimme kuitenkin naimisiin - en saanut minkään näköisiä häitä, olisin halunnut kauniit klassiset n.50-100hlön häät, eli ihan tavalliset suomalaiset kesähäät. Vaan ei. en saanut. Rakastin miestäni todella paljon ja meillä oli tässä vaiheessa ja yhteinen lapsi, joten lopulta vain jouduin luopumaan omasta suvustani, tai siltä se tuntui, koska en jaksanut olla enää siinä välissä selittelemässä. Saimme toisen lapsen, ja tähän aikaan en enää ollut paljoakaan tekemisissä suvun kanssa.. ei kastejuhlia, ei mitään. Tuntui todella pahalta ja en tajua miten kestinkään niin pitkään. Lopulta pinnani paloi koko maailmalta eristäytumiseen- mies ei enää halunnut nähdä kavereita, (omiini ei ollut koskaan tutustunutkan) eikä tehdä mitään muuta kuin olla minun kanssa. Täytyyhän sitä jotain muutakin joskus tehdä! Olin muiden silmissä sinkku, kukaan ei tuntenut miestäni, puolet eivät koskaan olleet edes nähneet kuvaa.
No, ero tuli ja vähän sen jälkeen aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa.
Parin kuukauden päästä seurustelun alusta meillä oli taas kesäiset sukujuhlat tiedossa. Olin tuntenut tämän miehen lähes 10 vuotta, joten tunsimme siis hyvin jo valmiiksi. En meinannut uskoa korviani kun mies kysyi että mitä hän laittaa päälle sinne juhliin. Piti siis itsestäänselvyytenä että nyt mennään sitten siihen sukuun tutustumaan. Olin onnesta soikeana ja juhlissa oli aivan ihanaa, hän jutteli kaikille ja oli aivan täysin normaalisti käyttäytyvä mies. Miten niin yksinkertainen asia tuntuikaan aivan mahtavalta! Lasteni kanssa tulee täysin luonnollisesti toimeen, tuli myös ensimmäisissä juhlissa, ei siis ollut yhtään vaivautunut, vaan esim. antoi lisää ruokaa tai katsoi perään omatoimisesti. Mitään sellaista en siis häneltä vaatinut, enkä vaadi. Rakastan nykyistä miestäni yli kaiken ja se, että hän haluaa osallistua niin sukujuhliin, kuin kavereideni juhliin, lähtee vaikka kahville mukaan jos nään jotain ystävääni (!!!), on parantanut elämääni uskomattoman paljon ja olen ensimmäistä kertaa todella onnellinen.
Toivottavasti sinun tilanteesi ei mene näin pitkälle.
Jos asiaan ei tule muutosta pian, siihen tuskin tulee koskaan.
Ex-mieheni ei ollut paha mies, hän oli ihana ja rakastava mies, mutta tämä asia (tietenkin muiden asioiden ohella) söi suhdettamme niin paljon, että olen onnellinen että se loppui, vaikkakin myöhemmin, kuin ennemmin.
Hm, nuo kuvaukset epäsosiaalisista miehistä osuvat kyllä niin hyvin yksiin oman mieheni kanssa. Mies on kolmekymppinen ja ollaan jo viitisen vuotta seurusteltu, mutta aniharva sukulaisistani tai vanhemmista kavereistani on miestä tavannut.
Mies ei vaan halua viettää aikaa minun ja ystävieni kanssa, mutta on kyllä hyvin mielissään kun tulenhyvin juttuun hänen ystäviensä kanssa. Jos on ollut jotain kavereideni tupaantuliaisia, valmistujaisia, kihlajaisia...ihan mitä vaan, mistä olen ajatellut, että onpas hauskaa lähteä kivalla porukalla pippaloimaan tai viihteelle, niin mies ei vaan suostu lähtemään mukaan. Häntä ei kiinnosta ystäväni, esim pariskuntavierailuja tai illanviettoja ei voi järjestää, kun mieheni ei kuitenkaan tule mukaan. Minulle on sitten noloa ja tulen surulliseksi kun näen muita onnellisia pareja ja aina joudun sanomaan ettei mieheni nyt tullut. Ystäväni ja sisarukseni ovat kuulemma "niin erilaisia ihmisiä"..
Sisaruksillenikin olen varmaan kymmeniä kertoja joutunut selittelemään missä mieheni on. Ja aina kaikki kysyy, että missä se "Tomppa" on. Sitä sitten joko keksii jonkun hätävalheen tai sanoo vaan ettei se nyt tullut mukaan. Mutta kysymys on todella usein "miksi ei tullut?", ja siinähän sitten taas änkytät. Ja sitten tietenkin monet ystäväni ja sukulaiseni kyselevät myöhemmin illalla, että "onko teillä kaikki hyvin" ja että "eikö sinua harmita ettei miehesi ole täällä?". Tulee vaan entistä surullisempi olo ja joskus olen lähtenyt kotiin kun on alkanut itkettää.
Mies itse sanoo, ettei hän halua ja ettei minulla ole oikeutta vaatia häneltä asioita, joita hän ei halua tehdä. Ikävä kyllä omat sosiaaliset suhteeni kärsivät tästä. Ja pakko myöntää, että tunnen ettei minua arvosteta. Pitää miettiä kuinka kauan jaksan suhdetta, joka on totta vain nelän seinän sisällä..
sillä erotuksella, että minä olen ollut mieheni kanssa kaksikymmentä vuotta. Yksin saan minäkin juhliin mennä, AINA! En jaksa enää edes keksiä tekosyitä eikä kukaan niitä enää edes odota.
Mieti haluatko todellakin mennä kaikkiin juhliin yksin seuraavatkin 15 vuotta? Olisi pitänyt vaihtaa miestä ajoissa.
Niin pahalta kuin se tuntuukin, jos olet todella tyytymätön tilanteeseen, eikä
mies suostu muuttumaan (mikä ei ole todennäköistä, koska ei ole kyse tahallisesta kiusaamisesta vaan hänen persoonastaan) suhde on hyvin todennäköisesti kariutumassa jossain vaiheessa. Toinen vaihtoehto on, että elät onnettomana "vankilassa" koko elämäsi. Tiedän että tilannetta ja sen suuruutta on vaikeaa käsitellä, kun mies ei yksinkertaisesti nää asioita kuten sinä ne näät. Tähänkään tuskin tulee muutosta.
Ero tulee aina siinä vaiheessa, kun mitta on täysi, ei kukaan lähde hyvästä (tai usein huonostakaan) suhteesta pikkuasian takia, joten toivon vain puolestasi, että tämä aika tulisi mahdollisimman pian. Sitä pikemmin pääset käsittelemään eron aiheuttaman surun ja jatkamaan elämääsi, ja tietenkin tapaamaan miehen, joka vastaa toivomuksiasi myös tässä asiassa. Sellaisia miehiä on, paljon. Kaikissa on omat vikansa, ja joskus täydellinen "match" ei sitä olekaan, vaan jokin asia saattaa ajaa koko suhteen karille.
Tietenkin toivon että tilanteelle olisi jonkinlainen pelastus; pitkästä ja rakastavasta suhteesta on todella vaikea lähteä ja toipua.
Älkää ainakaan ruvetko lapsia hankkimaan, ennen kuin asia on selvitetty edes siinä määrin, että olet itse päättänyt, että haluat jakaa elämäsi miehesi kanssa, vaikka hän ei käytöstään muuttaisikaan.
Kaikkea hyvää teille!
Jättäisin tuollaisen käytöstavattoman tyypin. Mummon 90-v. juhlat on arvokkaat juhlat, joita ei jätetä pikkusyystä väliin. Voihan olla, että jäävät vielä mummosi viimeiksi juhliksi!
Nuorena seurustelin samanlaisen typerän miehen kanssa, mikä ei tajunnut normaaleja käytöstapoja, eli että sukujuhliin osallistutaan, vaikkei ne välttämättä kauheasti kiinnosta. En itsekään pidä juhlista, mutta kun tuli eteen 80-v. juhlat (jotka jäivät henkilön viimeisiksi, koska hän kuoli 81v.), menin sinne juhliin yksin, kun exäni ei lähtenyt. Hävetti, kun ihmiset kyseli, missä mies on. Hän jäi kotiin katsomaan televisiota, kun menin. Katselin sitä miestä liiankin kauan, kunnes tajusin jättää hänet. Ei hänelle saanut päähän käytöstapoja, vaikka miten kauniisti puhui. Hän oli tosi sosiaalinen, paljon kavereita, kävi bileissä ja muilla juhlilla, baareissa, konserteissa jne, mutta minun sukuni juhlat eivät kiinnostaneet, mutta toki hänen sukulaisiaan piti juhlia minunkin aina. Hän oli siis tavattoman itsekäs. Onneksi tajusin hänet jättää ajoissa ennen kuin tuli lapsia tai muuta.
Olen ollut jo useita vuosia onnellisesti naimisissa miehen kanssa, ja hän ei edes kyseenalaista, kun tulee kutsu esim. 90-vuotisjuhliin, kuten vasta tuli. Hän menee katsomaan, onko kaapissa sopivaa pukua vai täytyykö käydä ostamassa. HÄn ei pidä juhlimisesta, muttei hän kitise eikä valita, vaan suoriutuu tyylikkäästi arjen haasteista. Olen ylpeä hänestä, koska hänellä on loistavat käytöstavat eikä häntä tarvitse ikinä hävetä missään.
> jäi kotiin katsomaan televisiota, kun menin.
> oli tosi sosiaalinen, paljon kavereita, kävi bileissä ja muilla juhlilla,
> mutta minun sukuni juhlat eivät kiinnostaneet,
Minulla on tällainen mies. Lähtee joskus juhliin, mutta aika usein olen ollut juhlissa yksin tai lasten kanssa.
On mielenkiintoista, että asiaan ei totu.
Nyt meillä on tiedossa 70 v-juhlat. Olin hehkuttanut jo etukäteen asiaa, kun mielestäni on mukava tavata ihmisiä, jotka juhliin on kutsuttu. Mies ei ollut hennonnut aiemmin sanoa, ettei ole kiinnostunut osallistumaan. Nyt se sitten sivulauseessa tuli esiin, ettei ole lähdössä. Onneksi ajoissa; juhliin on aikaa vielä kaksi kuukautta. Ehdin asiaa sulatella.
Mies ei sano suoraan, että ei ole kiinnostunut ihmisistä, joita juhlissa on (ovat enemmän minun puoleltani). Sanoo, että juhliin on pitkä matka eikä siksi halua lähteä. Joo, reilu 100 km. Vaan jos on tiedossa pirskeet, joihin mies haluaa mennä, ei tuo ole matka eikä mikään. Kulkee helposti moninkertaisestikin tuon matkan eikä tee yhtään tiukkaa. Oman puolen sukunsa juhliin osallistuu mielellään ja ne ovat tärkeät.
Meillä mies on sosiaalinen ja halutessaan juttelee kenen kanssa ja missä seurassa vain. Pitää myös puheita juhlissa. Asia on siinä, että häntä ei vain kiinnosta minun puolen sukulaiset (eikä tuttavapariskunnatkaan, jos ovat tulleet minun kauttani.) Ja kun ei kiinnosta, ei osallistu juhliin. Simppeliä, joo.
Asialla on huvittaviakin puolia. Lapsemme kokevat kuuluvansa isänsä sukuun. Puhuvat 'meidän suvusta'. Mutta minun sukulaisten kyseessä ollessa nimittävät ihmisiä 'äidin sukulaisiksi' tai 'äidin suvuksi'. Olen kyllä koettanut kertoa, että kyllä yhtä lailla kuuluvat äitinsäkin sukuun.
No, nyt on kahden kuukauden päästä tiedossa juhlat. Jonne menen ilman miestä. Arvelen olevani ainoa pariskunnista, jonka puoliso ei ole mukana. Jaan saan vastailla jotain ympäripyöreää, 'joo, ei juuri nyt tällä kertaa päässyt.' Ei, vaikka tilaisuus oli tiedossa ja kutsu tullut hyvissä ajoin etukäteen. 'Niin, ei nyt onnistunut järjestämään, että olisi päässyt.'
Suoraan en viitsi sanoa, että miestäni ei kiinnosta. Vaikka osa sen nyt varmasti arvaakin.
Potuttaa. Mut onhan tässä aikaa asiaa sulatella. Kiitos, kun sain jakaa asian tälle palstalle.
Vaimoni sukujuhlat voivat kestää useita päiviä ja usein aamusta iltaan. Olen ihan puhelias, mutta en erityisemmin viihdy näissä juhlissa. Olo on vaivaantunut ja tukala, selailen puhelinta ja joku esim. saattaa kysyä miten töissä menee. En tiedä mitä pitäisi puhua, ei voi rentoutua ja toisaalta vaikkapa jostain politiikasta tai taloudesta jauhaminen tuo jotenkin kylmän kuvan.
Olen usein myös alkanut skippaamaan pienemmät juhlat, onneksi tämä sopi molemmille
Häh? Juhlat kestää useita päiviä ja aamusta iltaan? Ihan oikeasti? En viihdy missään juhlissa kuutta tuntia kauempaa. Juhlat jotka jatkuvat ja jatkuvat ovat kauhistus, ei oikeat juhlat.
Meillä miehen puolen sukutapaamisista osa saattaa kestää juuri sen kuutisen tuntia. Mikä on miehelle ok ja mukavaa. Koska kyse on hänen puolen suvustaan.
Nyt ei halua lähteä parin kuukauden päästä oleviin sukujuhliin, koska ovat minun puoleltani. Läsnäoloa riittäisi se pari tuntia. En itsekään jaksa olla loputtomasti juhlissa, vaikka olisivat minunkin puoleltani ja odottaisin tapaavani siellä mukavia ihmisiä pitkästä aikaa.
No nyt ei muuta kuin tsemppaamaan itseäni ja menemään juhliin yksikseni tai lasten kanssa.