Olen tavannut oikein mukavan ja hyvän ja kiinnostavan miehen. Ollaan juteltu, että kiinnostaa puolin ja toisin ja voitais katsoa, tulisko tästä enempää, kunhan tutustellaan ensin aikansa.
Nyt on alkanut ahdistaa. Hän on hyvän perheen esimerkillinen mallikelpoinen esikoinen, meidän taustat ovat aivan erilaiset. Hän on elänyt helppoakin helpompaa elämää hyvässä perheessä minun näkökulmastani, ja tuntuu että hänen on niin helppo väheksyä muita ihmisiä kun itsellä on ollut aina kaikki henkinen, ja taloudellinen ja muutenkin hyvä tuki mitä on halunnut ja jollain tavalla aidosti läheinen ja lämmin koti, toisaalta sellainen, että niin helposti paheksutaan kaikkea muuta, kun itsellä on asiat aina olleet hyvin. Vähän sellainen asenne, että kaikki asiat ovat itsestä kiinni. Hän ei ymmärrä, että kaikilla ei ole niitä lähtökohtia, mitä hänellä, kaikki huonot asiat jotenkin on ihmisestä itsestä kiinni hänen mielestään. Ei hän suoraan paheksu asioita, mutta minusta tuntuu, ettei hän ymmärrä toisten ihmisten elämää tai jotenkin paheksuu sitä. Tuntuu, etten voi kertoa hänelle omasta elämästäni asioita, en pysty olla oma itseni, ei hän ymmärtäisi tai sopetuisi välttämättä perheeni kanssa. Hänen murheet ja ilot on jotain aivan eri aallonpituuksia, kuin mitä minä koen, asiat on aivan eri mittakaavoissa.
Ahdistaa, kun on löytänyt niin hyvän ihmisen, sellaisen, mitä oikeasti toivoisi, mutta sen ymmärtäminen, että ollaan jotenkin eri yhteiskuntaluokkaa täysin, on ahdistavaa.
Ja se, ettei hän koskaan ymmärtäisi omista lähtökohdistaan, miten jonkun toisen elämä voi olla itsestä riippumatta aivan erilaista.
En tiedä tunnenko jotain huonoa itsetuntoa vai mistä tämä on kiinni, mutta en osaa luottaa siihen, että hän lopulta kuitenkaan ymmärtäisi minua ja minun elämää. Eikä uskalla luottaa yhtään omia asioita hänelle. Perhettäni varsinkaan en halua esitellä, vaikka hän haluaisi tavata. Toisaalta ymmärrän, että luottamattomuus on juuri se syy, että on täysin hankala lähentyä sitten aidosti. Ja tajuan, että sillä pilaisin varmasti asiat heti. Toisaalta tuntuu, että jos tästä ei tule mitään, ei minun tarvitse antaa kaikkea elämääni hänen nähdäkseen ja arvioitavaksi.
Välillä käy mielessä noita kliseitä, että ei se haittaa, jos on oikeasti kiinnostunut, mutta kun tajuaa oikeasti käytännössä, mitkä asenteet toisella on elämään ja suhtautumistapa on sellainen itselle täysin vieras. Onko se vain sitä, että ei tunne toista tarpeeksi ja osaa asettua toisen näkökulmaan, vai onko tuo niin iso asia elämässä, että siitä kannattaisi periaatteessa hyvä asia lopettaa.
Ja että kun tajuaa, miten tärkeitä toiselle on sellaiset asiat, mihin itse ei ole tottunut. Ja miten joskus tuntuu niin ontolta, kun joku ulkoinen asia, mikä ei ole itselle tärkeä, eikä ole osannut kaivatakaan, on toiselle hyvin merkittävä.
Nyt on alkanut ahdistaa. Hän on hyvän perheen esimerkillinen mallikelpoinen esikoinen, meidän taustat ovat aivan erilaiset. Hän on elänyt helppoakin helpompaa elämää hyvässä perheessä minun näkökulmastani, ja tuntuu että hänen on niin helppo väheksyä muita ihmisiä kun itsellä on ollut aina kaikki henkinen, ja taloudellinen ja muutenkin hyvä tuki mitä on halunnut ja jollain tavalla aidosti läheinen ja lämmin koti, toisaalta sellainen, että niin helposti paheksutaan kaikkea muuta, kun itsellä on asiat aina olleet hyvin. Vähän sellainen asenne, että kaikki asiat ovat itsestä kiinni. Hän ei ymmärrä, että kaikilla ei ole niitä lähtökohtia, mitä hänellä, kaikki huonot asiat jotenkin on ihmisestä itsestä kiinni hänen mielestään. Ei hän suoraan paheksu asioita, mutta minusta tuntuu, ettei hän ymmärrä toisten ihmisten elämää tai jotenkin paheksuu sitä. Tuntuu, etten voi kertoa hänelle omasta elämästäni asioita, en pysty olla oma itseni, ei hän ymmärtäisi tai sopetuisi välttämättä perheeni kanssa. Hänen murheet ja ilot on jotain aivan eri aallonpituuksia, kuin mitä minä koen, asiat on aivan eri mittakaavoissa.
Ahdistaa, kun on löytänyt niin hyvän ihmisen, sellaisen, mitä oikeasti toivoisi, mutta sen ymmärtäminen, että ollaan jotenkin eri yhteiskuntaluokkaa täysin, on ahdistavaa.
Ja se, ettei hän koskaan ymmärtäisi omista lähtökohdistaan, miten jonkun toisen elämä voi olla itsestä riippumatta aivan erilaista.
En tiedä tunnenko jotain huonoa itsetuntoa vai mistä tämä on kiinni, mutta en osaa luottaa siihen, että hän lopulta kuitenkaan ymmärtäisi minua ja minun elämää. Eikä uskalla luottaa yhtään omia asioita hänelle. Perhettäni varsinkaan en halua esitellä, vaikka hän haluaisi tavata. Toisaalta ymmärrän, että luottamattomuus on juuri se syy, että on täysin hankala lähentyä sitten aidosti. Ja tajuan, että sillä pilaisin varmasti asiat heti. Toisaalta tuntuu, että jos tästä ei tule mitään, ei minun tarvitse antaa kaikkea elämääni hänen nähdäkseen ja arvioitavaksi.
Välillä käy mielessä noita kliseitä, että ei se haittaa, jos on oikeasti kiinnostunut, mutta kun tajuaa oikeasti käytännössä, mitkä asenteet toisella on elämään ja suhtautumistapa on sellainen itselle täysin vieras. Onko se vain sitä, että ei tunne toista tarpeeksi ja osaa asettua toisen näkökulmaan, vai onko tuo niin iso asia elämässä, että siitä kannattaisi periaatteessa hyvä asia lopettaa.
Ja että kun tajuaa, miten tärkeitä toiselle on sellaiset asiat, mihin itse ei ole tottunut. Ja miten joskus tuntuu niin ontolta, kun joku ulkoinen asia, mikä ei ole itselle tärkeä, eikä ole osannut kaivatakaan, on toiselle hyvin merkittävä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minulle jää vähän epäselväksi, onko mies suoraan ilmaissut kovat asenteensa, vai pelkäätkö vain että hänellä olisi sellaiset, koska hän ei ole nähnyt elämän varjopuolia. Joskus ihmiset aliarvioivat "hyvien perheiden lasten" arviointikyvyn - tietenkään ihminen, joka ei ole koskaan joutunut kasvokkain maailman raadollisuuden kanssa, kasvaa vähän erilaiseksi kuin toinen, joka on joutunut luopumaan kuvitelmistaan. Mutta jos on empaattinen ja ymmärtäväinen luonne, ja haluaa ymmärtää toista ja toisen lähtökohtia, niin kyllä siihen pumpulissa kasvanutkin kykenee. Tietyllä tavalla tällainen ihminen saattaa olla jopa parempi kuuntelija kuin toinen kovia kokenut, koska hänen ei ole tarvinnut kyynistyä. Joten sinuna antaisin miehelle mahdollisuuden - ensin mahdollisuuden osoitta ymmärtävyytensä, ja sitten vielä mahdollisuuden oppia vaikka hän ei ihan heti ymmärtäisikään! Sitten jos kerrot enemmän taustastasi, mutta tuntuu ettei hän osoita mitään ymmärrystä, niin täytyy vaan todeta, etteivät arvonne osu yhteen. Mutta anna hänen yrittää!