Olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa kohta kaksi vuotta. Olemme vielä nuoria, 19-vuotiaita. Suhteen alussa hän oli yksikseen viihtyvä, ei tykännyt käydä ulkona eikä viettänyt aikaa kuin yhden ystävänsä kanssa. Hän ei ollut ajatellut haluavansa parisuhteeseen ennen minua. Alku oli ihana - emme voineet pysyä erossa toisistamme. Paljon asiaan vaikutti sekin, että suhde oli kummallekin ensimmäinen jokseenkin vakava. Minä olin luonteeltani erilainen. Kävin toisinaan ulkona ja sosiaalinen elämäni oli vilkasta. Poikaystäväni ei pitänyt siitä, eikä myöskään omasta asenteestaan. Huomasin kuitenkin hänen vaivalloisen olonsa aina, kun olin lähdössä johonkin. Kuten sanottu, kävin juhlissa ja illanistujaisissa vain harvoin. Hidastin kuitenkin tahtia. Lopetin yhteydenpidon ihmisiin, joista poikaystäväni ei pitänyt. Halusin olla vain hänen kanssaan.
Seurustelumme aikana poikaystävä on kuitenkin muuttunut. Hän on saanut uusia ystäviä omieni kaikotessa ympäriltäni. Poikaystäväni on saanut varmuutta sosiaalisissa tilanteissa. Roolit ovat vaihtuneet, ja oma typeryyteni kaduttaa. En tahdo laittaa enää itseäni sivuun.
Poikaystävästäni on tullut kovin kiireinen. Viimeisen puolen vuoden sisällä olemme puhuneet useasti tulevaisuudestamme huolestuneesti - poikaystävääni ei voisi sanoa kovaksi romantikoksi tai sellaiseksi, jolle seurustelu olisi tärkein prioriteetti. Hän ei kuitenkaan halua erota. Tilanne on outo ja piinaava. Poikaystävällä on paljon menoja ja töitä, minusta on tullut yksinäinen. Rakastan häntä, mutta en tiedä rakastaako hän minua enää. Hän myös muutti samalle paikkakunnalle kanssani muutamia kuukausia sitten, ja outoa on, että nykyään vietämme aikaa yhdessä kovin paljon vähemmän. Ennen olimme öitä yhdessä 3-4 viikossa, ja nyt määrä on pienentynt yhteen tai vähempään. Emme enää keskustele. Silti hyviäkin aikoja on. Yhdessä hassuttelemme ja söpöilemme. Mutta oikea keskustelu puuttuu kokonaan. Emme kerro tunteistamme, emme soittele tai viestittele. Mietin aina useaan kertaa uskallanko sanoa rakastavani häntä. Pelkään, että se nostaa pinnalle epämiellyttäviä tunteita ja laukaisee vakavan keskustelun.
Toisaalta nämä saattavat olla vain omia ajatuksiani. Poikaystävä ei puhu kenellekään suhteestamme, ei edes minulle. Hän ajattelee paljon omia puuhiaan ja juttujaan, eikä välttämättä edes murehdi suhdettamme. Vasta nyt huomaan suhteessamme tapahtuneen muutoksen. Ihanasta yhteisolosta ja rakkaudesta lähes täydelliseen radiohiljaisuuteen.
Täytyy vain päästä purkamaan. Tällaiset ajatukset kerääntyvät, koska vietän paljon aikaa yksin. Mitä mun pitäisi tehdä? Ero tuntuisi uuvuttavalta, mutta ei tämä näinkään voi jatkua. On selvää, että tästä on keskusteltava poikaystäväni kanssa täsmällisesti.
Seurustelumme aikana poikaystävä on kuitenkin muuttunut. Hän on saanut uusia ystäviä omieni kaikotessa ympäriltäni. Poikaystäväni on saanut varmuutta sosiaalisissa tilanteissa. Roolit ovat vaihtuneet, ja oma typeryyteni kaduttaa. En tahdo laittaa enää itseäni sivuun.
Poikaystävästäni on tullut kovin kiireinen. Viimeisen puolen vuoden sisällä olemme puhuneet useasti tulevaisuudestamme huolestuneesti - poikaystävääni ei voisi sanoa kovaksi romantikoksi tai sellaiseksi, jolle seurustelu olisi tärkein prioriteetti. Hän ei kuitenkaan halua erota. Tilanne on outo ja piinaava. Poikaystävällä on paljon menoja ja töitä, minusta on tullut yksinäinen. Rakastan häntä, mutta en tiedä rakastaako hän minua enää. Hän myös muutti samalle paikkakunnalle kanssani muutamia kuukausia sitten, ja outoa on, että nykyään vietämme aikaa yhdessä kovin paljon vähemmän. Ennen olimme öitä yhdessä 3-4 viikossa, ja nyt määrä on pienentynt yhteen tai vähempään. Emme enää keskustele. Silti hyviäkin aikoja on. Yhdessä hassuttelemme ja söpöilemme. Mutta oikea keskustelu puuttuu kokonaan. Emme kerro tunteistamme, emme soittele tai viestittele. Mietin aina useaan kertaa uskallanko sanoa rakastavani häntä. Pelkään, että se nostaa pinnalle epämiellyttäviä tunteita ja laukaisee vakavan keskustelun.
Toisaalta nämä saattavat olla vain omia ajatuksiani. Poikaystävä ei puhu kenellekään suhteestamme, ei edes minulle. Hän ajattelee paljon omia puuhiaan ja juttujaan, eikä välttämättä edes murehdi suhdettamme. Vasta nyt huomaan suhteessamme tapahtuneen muutoksen. Ihanasta yhteisolosta ja rakkaudesta lähes täydelliseen radiohiljaisuuteen.
Täytyy vain päästä purkamaan. Tällaiset ajatukset kerääntyvät, koska vietän paljon aikaa yksin. Mitä mun pitäisi tehdä? Ero tuntuisi uuvuttavalta, mutta ei tämä näinkään voi jatkua. On selvää, että tästä on keskusteltava poikaystäväni kanssa täsmällisesti.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.