Yritän kirjoittaa mahdollisimman lyhyesti, niin, että saan sanotuksi mitä haluan sanoa ja että te jaksatte lukea ja myös ehkä ymmärtää vaikeaa tekstiäni ja ehkä ymmärtää mitä minä sillä yritän sanoa.
Olen 22-vuotias mies ja olen täysin uupunut ja kyllästynyt sen oikean etsimiseen. Olen muutenkin erittäin pettynyt siihen millainen yhteiskunta seurusteluasioissa ihmisten välillä on. Mielestäni seurusteleminen tai rakastuminen on nyt, kenties aina ollutkin, kuin tiettyä pelaamista, jossa sinun on valittava roolisi. Oletko se heikko, jota käytetään hyväksi ja joiden päälle syljetään, pelkkä panolelu vai se vahva, joka käytät toisia hyväksesi suhteissa tai seksissä, ja kun olet puristanut toisesta kaikki mehut ulos dumppaat hänet ja näin et itse joudu kokemaan sitä pahanolon tunnetta, sitä tunnetta kun jäät yksin kuin nalli kalliolle ilman toista, ja sitä ahdistuneisuuden tunnetta, kun sinua on käytetty hyväksi. Itse olen miehenä tuntenut ja ollut valitettavasti molemmissa rooleissa.
Itseasiassa mielestäni suhteessa oleminen, rakkaus tai seksi suhteessa on miltei samanlaista kuin koulussa ollut sosiaalisten suhteiden ja aseman ylläpitäminen. Sinun täytyy pitää aina tiettyä kulissia siitä sinun asemastasi, vaikka luoda sellainen, jotta olet kysyttyä tavaraa seurustelu- tai seksimarkkinoilla. Itseäni kuvotti tuo jo koulussa ja toivoin, että tuo loppuu, kun päästään ns. "oikeaan elämään", mutta sen sijaan tuntuu kuin tuo olisi ollut ns. kuivaharjottelua oikeeseen elämään. Toivoin silloin, että ihmisen ei tarvitsisi näytellä olevan parempi kuin on, vaan että olisi rohkeasti sellainen kuin on. Ja mikäli olisi sellainen kuin on, ei aina joutuisi jokaisen vastaantulevan ihmisen hyväksikäytetyksi tai jättämäksi, kun hän on saanut sinulta sen mitä on halunnut. Miksi meillä jokaisella silti on halu olla se "pukki" joka on aina niskan päällä, eikä altavastaajan asemassa? Onko se sitä, ettei halua tulla loukatuksi?
Uskaltaako ihminen mennä suhteeseen tai sosiaaliseen elämään, jos ihminen pelkää tulla loukatuksi, hyväksikäytetyksi, seksuaalisesti tai vain sosiaalisesti? Itse olen kokenut, ja valitetettavasti myös käyttänyt, toista tähän? Itse olen kokenut pari pahaa jättöä toiselta osapuolelta, ja tuntenut sen kuinka pahaa se oikeasti tekee. Siis, miksi me jaksamme taistella tässä verkostossa? Eikö ole mitään helpompaa tapaa löytää joku oikea? Vai tuleeko aina jokatapauksessa pitää se suojamuuri valmiina tai käyttämään toista hyväksi, ettei vain joudu loukatuksi?
Koska uskaltaa päästää ihmisen tarpeeksi lähelle ja rakastaa puhtaasti? Uskaltaako ihminen koskaan päästää lähelle toista omaa elämäänsä? Itse haluaisin rakastaa toista ihmistä täydestä sydämestä, mutta pelkään, että olen vain hullu, joka ei ymmärrä sitä peliä millainen parisuhdekiemurat ovat ja minun pitäisi pitää suuni kiinni ja asettua aina vain sen altavastaajan aseman yläpuolelle, toisen niskojen päälle? Tunteeko kukaan muu samoja tunteita kuin minä vai olenko ainoa? Ymmärrättekö mitä ajan takaa?
Joskus tuntuu vain siltä, kuinka haluaisi teljetä itsensä sisälle ja vain antaa ajan kulua, eikä tuntea sitä tunnetta, kun joku pettää sinut ystävyydessä, suhteessa tai seksissä.
Olen 22-vuotias mies ja olen täysin uupunut ja kyllästynyt sen oikean etsimiseen. Olen muutenkin erittäin pettynyt siihen millainen yhteiskunta seurusteluasioissa ihmisten välillä on. Mielestäni seurusteleminen tai rakastuminen on nyt, kenties aina ollutkin, kuin tiettyä pelaamista, jossa sinun on valittava roolisi. Oletko se heikko, jota käytetään hyväksi ja joiden päälle syljetään, pelkkä panolelu vai se vahva, joka käytät toisia hyväksesi suhteissa tai seksissä, ja kun olet puristanut toisesta kaikki mehut ulos dumppaat hänet ja näin et itse joudu kokemaan sitä pahanolon tunnetta, sitä tunnetta kun jäät yksin kuin nalli kalliolle ilman toista, ja sitä ahdistuneisuuden tunnetta, kun sinua on käytetty hyväksi. Itse olen miehenä tuntenut ja ollut valitettavasti molemmissa rooleissa.
Itseasiassa mielestäni suhteessa oleminen, rakkaus tai seksi suhteessa on miltei samanlaista kuin koulussa ollut sosiaalisten suhteiden ja aseman ylläpitäminen. Sinun täytyy pitää aina tiettyä kulissia siitä sinun asemastasi, vaikka luoda sellainen, jotta olet kysyttyä tavaraa seurustelu- tai seksimarkkinoilla. Itseäni kuvotti tuo jo koulussa ja toivoin, että tuo loppuu, kun päästään ns. "oikeaan elämään", mutta sen sijaan tuntuu kuin tuo olisi ollut ns. kuivaharjottelua oikeeseen elämään. Toivoin silloin, että ihmisen ei tarvitsisi näytellä olevan parempi kuin on, vaan että olisi rohkeasti sellainen kuin on. Ja mikäli olisi sellainen kuin on, ei aina joutuisi jokaisen vastaantulevan ihmisen hyväksikäytetyksi tai jättämäksi, kun hän on saanut sinulta sen mitä on halunnut. Miksi meillä jokaisella silti on halu olla se "pukki" joka on aina niskan päällä, eikä altavastaajan asemassa? Onko se sitä, ettei halua tulla loukatuksi?
Uskaltaako ihminen mennä suhteeseen tai sosiaaliseen elämään, jos ihminen pelkää tulla loukatuksi, hyväksikäytetyksi, seksuaalisesti tai vain sosiaalisesti? Itse olen kokenut, ja valitetettavasti myös käyttänyt, toista tähän? Itse olen kokenut pari pahaa jättöä toiselta osapuolelta, ja tuntenut sen kuinka pahaa se oikeasti tekee. Siis, miksi me jaksamme taistella tässä verkostossa? Eikö ole mitään helpompaa tapaa löytää joku oikea? Vai tuleeko aina jokatapauksessa pitää se suojamuuri valmiina tai käyttämään toista hyväksi, ettei vain joudu loukatuksi?
Koska uskaltaa päästää ihmisen tarpeeksi lähelle ja rakastaa puhtaasti? Uskaltaako ihminen koskaan päästää lähelle toista omaa elämäänsä? Itse haluaisin rakastaa toista ihmistä täydestä sydämestä, mutta pelkään, että olen vain hullu, joka ei ymmärrä sitä peliä millainen parisuhdekiemurat ovat ja minun pitäisi pitää suuni kiinni ja asettua aina vain sen altavastaajan aseman yläpuolelle, toisen niskojen päälle? Tunteeko kukaan muu samoja tunteita kuin minä vai olenko ainoa? Ymmärrättekö mitä ajan takaa?
Joskus tuntuu vain siltä, kuinka haluaisi teljetä itsensä sisälle ja vain antaa ajan kulua, eikä tuntea sitä tunnetta, kun joku pettää sinut ystävyydessä, suhteessa tai seksissä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Erittäin kypsä kirjoitus ja analyysi parikymppiseltä mieheltä. Kiitos!! Näin kypsemmän naisen (46v.) kannalta mielenkiintoinen kirjoitus.
Depeche Moden biisin sanoin Precious.
Elämässä on "riskinsä", niin kuin olet huomannut. Jos telkeät itsesi sisälle, et voi ainakaan mitään saada. Silti pitää uskaltaa elää, luottaa ihmisiin ja uskoa. Useimmat varmaan haluaisivat juuri niin kuin sinäkin, tulla rakastetuiksi omana itsenään, ilman mitään teeskentelyä ja näyttelemistä. Niin se vaan on. Sinulla on kaikki hyvät asiat vielä edessä. Kaltaisesi mies löytää varmasti elämäänsa arvoisensa naisen, jos jaksat etsiä ja pysyä juuri sellaisena kuin oletkin.
Minuus siis on sitä, mitä ihminen on.
Sinänsä kirjoituksesi on syvän pohtiva, mistä pisteet.
Kirjoitukseesi:
Älä etsi, se oikea tulee aikanaan kohdallesi.
Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö voisi laittaa profiilia deittipalstalle ja katsoa, mitä tuo tullessaan.
Hieman ristiriitainen neuvon kanssa, kuintenkaan deittiehdottajan kanssa ei tarvitse jatkaa, mikäli hän ei kiinnosta.
Roolia parisuhteessa vastaavasti ei valita, se syntyy itsestään.
Mikäli tuo "roolli" alkaa pahasti tökkimään. Kannattaa mietti, onko nouseva tressi-/turhautumiskäyrä hyväksi elämälleen.
Dumppaaminen voi myös johtua siitä, että palkää omia tunteitaan. Johtuen kovasta takaiskusta omassa rakkauselämässään.
On kova ulkopinnalta ja sisältä täysin sirpaleina.
Todennäköisemmin halutaan olla "pukki" siksi, että pystyy hallitsemaan ympäristönsä. Heikon itsetunnon omaavat seuraa kiltisti johtajaa.
Oli sitten kyse kaveripiiristä tai seurustelusta. Aina mennään "pukin" ehdoilla.
Kyse myös voi olla aikaisemmin mainitsemastani "kova päältä - heikko sisältä" tapauksesta.
Parisuhteessa kummankin on annettava suhteelle 100 % itsestään.
Mikäli alkaa systemaattisesti miettimään miten miellyttää toista ja tuo toinen haluaisi rakastaa sinua, saattaa ajaa toisen pois.
Kannattaa ajatella myös tilannetta, jolloin muurit murtuvat.
Ensin suhtautuu laskelmoivasti toiseen ja kun on varma toisen rakkaudesta alkaa olla oma itsensä.
Tuo toinen kyllä huomaa muutoksen ja näkee edessään eri ihmisen, mihin rakastui.
Kannattaa siis rakastaa siten, miten luonnostaan haluaa rakastaa, kuin esittämään sitä, mitä ei ole.
..iha kuuluu minust nuoruutee ja siihi ko huomaa ettei tää ookkaa iha nii selkiää kaikki...semmosii nuorena tehtyi oivalluksii..tuollai itekkii oon aatellu monasti sen perää ko tulin pettyneeksi parisuhteissani..ja mietiskelin samoja asioita..miks ja miten ja millä tästä nyt uskaltaa mennä uutee suhteesee...etc..=o)
...mu tarvii vain olla rohkia ja uskaltaa..sillä kaikessa on riskisä..mu luovuttamalla myöskii saattaa menettää hirmusti..nuo tuommoset kivut ja henkiset kolhutkii olis kasvattavii kokemuksii..ei niihi piä jäähä kummiskaa "vangiksi"..
=o)
...parisuhe ei tarvi olla yhtikäs mitää peliä..eikä ookkaa sillo ko siun on helppoo olla ihtesi sii suhtees..toki ilimanmuuta suhteissa ko suhteissa tulee etee sekii et on osattava sovitella ja tehhä kompromissei...iliman niitä aina joku on toisen tossun alla..koska hyvi harvinaista oisi et iha menis yksi yhtee kahen ihmisen välillä nii jottei mistää tarvisi neuvotella ja mitää sovitella....
=o)
..oot vaa rohkea..puhas rakkaus tulis siit ko saat olla aidosti ihtesi suhteessasi..sillo ei suhtees tarvi esittää mitää roolei..kohaa oot vain ihtesi..=o)
..sillo on myöskii rakastaa iha vilpittömästi...
Ihanaa että noin nuori osaa ajatella noin kypsästi :)
Hyvää kesää sinulle ja kaikkea hyvää elämässä!
Kysyit koska uskaltaa päästää ihmisen tarpeeksi lähelle ja rakastaa puhtaasti. Jos pelkäät tunteitasi, ei varmaan ole muuta vaihtoehtoa kuin silloin kun kohtaat ”sen oikean”. – Silloin kun löydät sellaisen ihmisen, josta huomaat, ettei hän itse tiedä ihanuudestaan mitään, mutta on sinulle se aito lämmin oma itsensä. Silloin voit ehkä laskea omaa suojavarustustasi vähän alemmas. - Mutta jos uskallat tuntea, luotat ihmiseen, olet aina oma itsesi ja olet valmis rakastamaan häntä, joka koskettaa sisintäsi.
Ne, jotka eivät osaa tai uskalla tuntea, tarrautuvat helposti ensimmäiseen tunnetasolla kohtaamaansa ihmiseen, ja saattavat paljon myöhemmin pettyneenä huomata, että eivät ole onnistuneetkaan muokkaamaan kumppaniaan ja suhdetta sellaiseksi, jossa pystyvät tai jaksavat jatkaa ”kunnes kuolema heidät erottaa”. Oikeassa suhteessa on rakkautta, kunnioitusta ja luottamusta niin paljon, että ei ole mitään tarvetta muokata toista mihinkään ja tuntee itsekin olevansa rakastettu ja hyväksytty juuri sellaisena kuin on. Ehdoitta.
Vaikka sinusta nyt tuntuu siltä, että haluaisit vain olla yksin ja odottaa sitä ainoaa oikeaa, niin rohkaisen kuitenkin, että uskalla elää. - Ei sinulla ole mihinkään kiire. Olet vielä todella nuori, vaikka oletkin kertomasi mukaan jo elänyt monenlaisissa suhteissa. Kokemalla epäonnistumisia ja tuntemalla kaikki ilon, surun, lämmön ja epätoivon tunteen kirjot, voit valmistautua tunnistamaan sen oikean rakkauden.
”Maailmalle olet vain joku, mutta jollekulle olet koko maailma.”
"Olen 22-vuotias mies ja olen täysin uupunut ja kyllästynyt sen oikean etsimiseen."
Puhut asiaa. Yksi ja sama nainen ei riitä oikeastaan mihinkään. Yhteen naiseen kyllästyy nopeasti. Ei maksalaatikkoakaan viitsi joka päivä syödä. Etsiminen helpottuu ja nopeutuu huomattavasti, jos sulla on sijoittaa vähän rahaa toimintaan. Miesten tarpeet ovat yksilöllisiä, mutta oma kokemukseni on, että tyydyttävään elämään tarvitaan vähintään 3 laadukasta naista.
etsimiseen? Hmm ... pitääkö sitä etsiä sen ihmeellisemmin? Elämä on tässä hetkessä ja nyt. Opettele elämään tämä hetki tietoisesti. Olemalla todella läsnä. Menneisyyttä et voi muuttaa ja tulevaisuus on vasta illuusio. Opettele kuuntelemaan itseäsi ja hiljaisuutta ... mitä sinä toivot ja haluat, miltä sinusta tuntuu juuri nyt, jne. Opettele rakastamaan ensisijaisesti ensin itseäsi, vasta sitten voit keskittyä muihin.
Silloin, kun pyydät vähiten elämältä, se myös antaa sinulle eniten :).
On typerää kirjoittaa, että Se Oikea (ainakin joka on siinä elämänvaiheessa Se Oikea) tulee kohdalla aikanaan. Mutta niin se on oltava, jos on ollakseen. Väkisin yrittämällä ei valmiiksi tule, en ainakaan usko. Voihan se olla ettei sitä kolahtavaa ihmistä ikinä tapaa, ettei koe sitä täydestä sydämestä kumpuavaa rakkautta, mutta sitten se menee niin. Miksi pettää itseään jollain muulla? Vituttamaanhan sellainen vain alkaa, yrittää vaan uudelleen ja uudelleen, mutta lopputulos on silti sama: pettymys ja vitutus siihen, että edes yritti.
Toisaalta pitäisi kai osata olla avoin kaikelle, ja ihan varmasti kannattaakin olla niin avoin kuin vain kykenee, sillä se itsensä kovettaminen ei johda välttämättä niin kovin kivaa lopputulokseen (tai no, jos minua pitää kivana lopputuloksena, niin tätä herkkua on luvassa). Eiköhän siitä vain seuraa se, että mahdollisella seuraavalla kerralla kaikki on entistä vaikeampaa kun on taas entistä varautuneempi.
En ainakaan omalta kohdaltani jaksa uskoa sellaisen olevan mahdollista, että olisin "noin vaan" valmis johonkin vakavaan kenenkään kanssa. Jotkuthan näyttävät pystyvän tuohon, mutta minusta ei tuollaiseen ole, ei siis minkäänlaiseen nopeaan etenemiseen. Sen sijaan se, mihin vielä jaksan jollain tapaa uskoa on se, että hitaan ja rauhallisen tutustumisen kautta voi löytyä se yhteinen sävel, jos on löytyäkseen. Hitaamman kaavan kautta myös se mahdollinen sinisilmäisyys häviää, jos sellaiseen on taipumuksia. Siinähän sitä näkee sen toisen osapuolen vertauskuvallisesti alastomana edessään.
Muuten, sen verran kannattaa olla itselle ja toisille rehellinen, ettei käytä toista hyväkseen eikä vedätä häntä. Minusta tuo on aika pitkälle "kaikki" mitä ihminen voi toiselle ihmiselle tehdä. Varmaan mahdollisesti ehkä luultavasti tuota kautta tulee myös se, että sinä uskallat olla se oma itsesi.
On tervettä väsyä rooliin ja tervettä haluta pois esittämisestä.
Kuuntele siis itseäsi. Lakkaa toimimasta, kuten muka 'pitäisi' ja elä niin että sinun on hyvä olla. Ei ole pakko olla toisia käyttävä pukki eikä sylkykuppi, voi olla ihan oma itsensä.
Ja unohda se etsiminen, etsimällä et ainakaan löydä. Mitään sitä oikeaa ei olekaan, mutta olemalla oma itsesi voit kohdata ihmisen joka on samalla aaltopituudella kanssasi ja jos tilanne sopiva, niin alatte tutustua toisiinne. Joskus se johtaa pitkälle, joskus ei niin pitkälle. Ole siis reilusti sitä mitä olet, silloin sinut tunnistaa sopiva nainen, sellainen jolle käyt omana itsenäsi. Mitäpä hyötyä olisi napata joku silloin, kun ei ole oma itsensä?
Onnea retkelle ensin sinuuteesi ja sitten parisuhderintamalle.
järkeä ja ihan vaan ajatuksena tuli mieleen, että tuo on yksi niistä syistä minkä takia mä en jaksa säätää mitään, kenenkään kanssa. Jos mä tapaan jonkun miehen, se saa alusta alkaen nähdä mut "alastomana" kokonaisuutena, ottaa tai jättää. Sama sit niin, että toivon miehestä samaa ja mitään typeriä teennäisyyksiä mä en toivoisi näkeväni ollenkaan.
Mutta niin, elämässä, kun on kaksi ihmiset lyöneet hynttyyt yhteen, tapahtuu ja ihmisten tunteet muuttuu. Ne syyt miksi alussa oltiin yhdessä muuttuvat, hellyys vaihtuu välttämiseksi ja noi asiat vaan tapahtuu. Ihminen kasvaa ja kehittyy persoonana ja yksilönä jatkuvasti, myös suhteessa ja ero voi tulla koska vain. Siksi on musta ensisijaisen tärkeetä yrittää rohkaista mielensä ja heittäytyä tunteitensa vietäviksi, sillä koskaan ei tiedä milloin se on liian myöhäistä ja milloin se päättyy. Kun tiedostaa kaiken väliaikaisuuden, ei tule paniikkia sen suhteen että pelkää loppua ja jättää pelon takia asioita tekemättä, tunteita tuntematta. Mikä vapaus :)