En tiedä onko tämä ihan oikea palsta, mutta esitän kysymyksen naisille. Onko masennus sellainen "peikko" että se aiheuttaa suhteen loppumisen? Itselläni on nyt siitä kokemusta että sairastuin masennukseen ja nainen sanoi ettei jaksa suhdetta. Kuitenkin olen saanut masennukseen avun, syön lääkkeitä ja käyn psykologilla. Kiinnostaisi myös tietää miten naiset suhtautuu suhteen aloittamiseen miehen kanssa joka on sairastanut masennusta? Toivon asiallisia vastauksia.
Sairauden vaikutus?
Depressed_male
13589
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Että kun viimein hain apua ja rupesin sitä saamaan, halusi emäntä lähteä lätkimään... joten siinä punnitaan juuri se onko siinä suhteutta rakkautta.... kumminkin puolin ja täällä ei ainakaan ollut.
en osaa sanoa sinkun mielipidettä, kun itsellä on masennus, lääkkeet ja keskusteluapu, niin siltikään ei kotoa (mieheltä) heru tukea, apua asioihin. Yksikseen saa olla ja miettiä ja surra. Tällä hetkellä tuntuu, ettei se keskusteluapukaan auta... saa nyt nähdä... tätä olotilaa on jo jatkunut kauan.
Itse aattelen, että olisi kiva vaihtaa ajatuksia ja mietteitä esim. kaltaisesi kaverin kanssa jolla sama vaiva. Olen itse hyvin yksin tämä sairauden kanssa, välillä tuntuu ettei meinaa jaksaa :( No, mukavaa kesää sinulle ja koeta pärjäillä :)
Olen onneksi päässyt niin hyvään tilanteeseen ettei tuo masennus enää juurikaan vaivaa. En ainakaan hirveästi sitä tiedosta. Siksi tässä nyt voikin jo ihmetellä että miksi joku jättää ihmisen joka masentuu. Niin kuin toinen vastaaja sanoikin että siinä selviää se että tuskinpa toinen niin paljon välittikään.
Kiitos samoin, mukavaa kesää ja jaksamisia sinulle sekä toisellekin vastaajalle! :)
kuin kesäflunssa näin karkeasti sanoen. Ei se mun mielestä haittaa rakkautta mitenkään. Rakastaa jos rakastaa oli masennusta tai ei. Voihan siitä aina parantua ja siihen on lääkkeet. Voisin aloittaa suhteen mieheen joka on sairastanut masennusta. En jättäis jos vaiva uusii joskus. Elämää tämä vain on.
Mieheni aloitti joku aika sitten syömään uudelleen masennuslääkkeitä. Sitä ennen hän oli niitä popsinut muutaman vuoden, mutta lopetti kun olimme seurustelleet jonkin aikaa. Osittain lopetus tapahtui minun toiveestani, mutta hän itsekin koki pärjäävänsä ilman, ja toinhan minä onnea hänen elämäänsä.
Nyt sitten taas... No, eniten pelottaa se että hän ei halua/osaa pärjätä ilman lääkitystä enää koskaan. Itse olen taistelijaluonne, ja taipuvainen masennukseen, mutta en halua huijata itseäni lääkkeillä. Voihan olla, että en vaan ole ollut niin hajalla että olisin tarvinnutkaan (luulen kyllä että moni olisi tilanteessani vetänyt lääkkeitä..). Miehelläni on aivan erilainen tottumus ja ajattelumaailma siinä mielessä, hän turhankin helposti kuvittelee aina jonkun pillerin tai päihteen ratkaisevan ongelmat, eikä näe siinä mitään pahaa. Tuossa mielessä en oikein ole varma, tai osaa uskoa, että hän ihan oikeasti ei muka pärjäisi ilman. No, pakko sitä on uskoa ja antaa toisen tehdä ratkaisunsa.
Mikä siinä sitten on ärsyttävää tai pahaa? No, esimerkiksi seksielämä. Melkein kaikki masennuslääkkeet muuttavat libidoa. Ei seiso kunnolla, jos ollenkaan, ei haluta niin paljon. Tämä tietysti yksilöllistä. Sitten painonnousu. Sekään ei mikään ihana sivuvaikutus. Minua myös vaivaa se, että vaikka lääkkeet leikkaavat sen huipun negatiivisilta tunteilta, leikkaavat ne myös huipun positiivivilta tunteilta. Suren sitä, tuntuu ettei hän vapaasti ole oma itsensä ja koe asioita niinkuin ihan oikeasti kokisi. Vihastuttaa myös, että hän ei suostu menemään psykologille juttelemaan sen sijaan että heti vaan ottaisi ratkaisuksi kaikenmaailman pillereitä. Kun se on niin helppoa...
Tuollaiset asiat eivät kuitenkaan missään nimessä saa minua jättämään häntä. En ole itsekään täydellinen ihminen. Elämä on hiton vaikeaa ja harva nykyään selviää ilman jonkunlaisia pillereitä koko elämänsä. Onkohan suomalainen sisu katoamassa sukupuuttoon... No, se on monen asian summa.
Kun aidosti rakastaa, puutteet ja heikkoudet eivät merkitse enää maailmanloppua. Masennuksesta kyllä pääsee ylitse, eikä se ole ihmisen mitta.
Oletko siis sitä mieltä että masennuksesta parantuminen on omasta tahdosta kiinni? Kyseessä on siis mielestäsi "niskasta itseä kiinni ottamisen puute"?
Kaikkeen parantumiseen tarvitaan myös halua mutta pelkkä tahto ei aina riitä masennuksessakaan. Eihän verenpainetautikaan parane haluamalla. Siihen voi joutua syömään laakkeitä lopun ikänsä. Entäpä jotkut bakteerien aiheuttamat sairaudet, niihin otetaan antibioottia tai penisiliiniä. Minua niin ihmetyttää joidenkin kielteinen suhtautuminen masennuslääkkeisiin.
Tiesitkö että masennus itsessään voi aiheuttaa seksuaalista haluttomuutta? Jos masennusta hoidetaan on mahdollisuus että halut palaa takaisin.
Niin ja vielä,masennuksesta toipumiseen tarvitaan aikaa. Se ei mene hetkessä ohi. Samoin lääkkeiltä haluttujen hyvien vaikutusten alkaminen voi kestää kauankin. Muistan kyllä kun aloitin lääkityksen niin silloin ahdistukseni paheni huomattavasti. Nykyään voin mielestäni ihan hyvin ja tiedän että pelkästään tahtomalla en olisi tässä tilanteessa
tahdonvoimalla, varsinkaan syvä masennus. Sitä en ole väittänyt, kerroin vaan että itse pääsin yli ilman lääkkeitä, ja varmasti monet ahdistukset korjaantuisivat hyvin pelkällä keskusteluavulla, niin ettei tarvitse heti aloittaa syömään lääkkeitä.
Mieheni tilanteesta kerroinkin jo sen verran, että hän käyttää kaikenlaisia lääkkeitä mielestäni liiankin heppoisasti, ikäänkuin pilleri olisi kaikkeen aina ratkaisu. Ei sillä ainakaan todellinen ongelman juuri poistu, vaikka lievittää kyllä tuntemuksia.
Kyllä ulkopuolisena usein on mielessä se itsestään niskasta kiinniottaminen, mutta tiedän kyllä omasta kokemuksesta sen olevan monimutkaisempaa. Kenties en tosiaan sitten kärsinyt syvästä depressiosta... Muuten vaan vihasin itseäni, erakoiduin ja halusin kuolla joka päivä. Minua auttoi ihmisten tuki, ammattiapu ehkä olisi toiminut vielä paremmin. Se minua juuri vähän sapettaa että mieheni ei halua sellaista apua ottaa vastaan, vaikka itsekin valitteli aikoinaan ettei hänelle tarjottu terapiaa, vaan heti lääkkeet kouraan, epäili että ehkä keskustelu olisi auttanut vielä enemmän....
On kyllä totta, että itse masennus voi aiheuttaa seksuaalista haluttomuutta, mutta näin ei ollut mieheni laita.
Lääkkeitä vastaan minulla ei ole mitään, mielestäni on vaan jopa vahingollista että niitä syödään jos ei oikeasti tarvitsekaan. Varmaan ei masennusta auta sekään sivuvaikutus että lihoo.... Sehän pahentaa vaan inhoa itseään ja olemustaan kohtaan.
Pillerit auttavat kun masennus tuntuu vievän hengen, ne poistavat ahdistuksen ja parantavat aivojen kemiallisen tasapainon. Masennuksen syytä ne eivät poista. Paranemiseen ei auta itseään niskasta kiinni ottaminen, se vain syventää ahdistusta kun ei oikeasti saa itseään niskasta kiinni. Turha siis taistella tuulimyllyjä vastaan. Kun tunnelissa ei näy valoa, täytyy vain uskoa että jonain päivänä siellä näkyy pienen pieni liekki. Elämässä on monia valoja, joita masentuneena ei vain näe.
Minua auttoi keskusteluapu jonka avulla jaksoin uskoa että tunnelissa vielä joskus näkyy valoa - sen lisäksi tietenkin että kävimme läpi asioita jotka olivat masennuksen taustalla. Oikeastaan paras apu oli se että hän opetti minut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, myös masentuneena. Kun hyväksyin että masennus on sairaus niin kuin joku kesäflunssakin (kuten joku tässä keskustelussa karkeasti vertasi) ja että aivojeni kemia vain ei toimi niin jaksoin odottaa että tuo valo vielä ilmestyy. Kun lakkasin taistelemasta vastaan, aloin parantumaan. Osaan nyt nauttia elämän pienistä asioista aivan eri tavalla.
Nostan hattua sille, että hait apua masennukseen. Minun mieheni ei sitä tehnyt ja pilasi elämäni viimeiset 10 vuotta. Nyt on edessä ero.
Sääntö nro 1:
Älä ikinä kerro kenellekään masennuksestasi - paitsi ammatti-ihmisille
Sääntö nro 2:
Älä ikinä kerro kenellekään masennuksestasi - paitsi ammatti-ihmisille
Sääntö nro 3:
Älä ikinä kerro kenellekään masennuksestasi - paitsi ammatti-ihmisille
Heti kun kerrot, otsassasi on leima, josta et pääse koskaan eroon. Ystäväsi kiusaantuvat seurastasi, eivät enää soita. Yksi tämän elämän isoimipia kuplia on se, että naiset olisivat jotenkin empaattisia. Heillä on lopulta ymmärrystä vain omille lapsilleen. Tiedäthän lentävän sanonnan: "Suomalainen mies kun ei puhu tunteistaan ym." Siinä vaiheessa kun suomimies puhuu, nainen kävelee ja näet vain selän.
Hanki tamaguchi ja kerro sille huolesi ja vaivasi. Se ei sinua vahingoita. Koira tai kissa voi toimia myös. Jos olet kiinnostunut tietystä naisesta ja kerrot hänelle, sinulla on luuserin leima otsassasi.
Sinulla on vain yksi ystävä. Sinä itse. Voit myös luottaa terapeuttiisi ja lääkäriisi. Heille sinä olet työmaata ja heillä on eettisyytensä.
... ja jos joku väittää muuta, hän ei ole kokenut masennusta! Mä olen ja olen sen voittanut ja hinta on tässä tekstissä.
1. ole aina rehellinen parisuhteessa
2. ole aina rehellinen parisuhteessa
3.ole aina rehellinen parisuhteessa
Riippuu masennuksen laadusta, mutta sairaan ihmisen kanssa eläminen voi olla todella raskasta sillä masentunut ihminen voi sairastuttaa tahtomattaan myös sen terveen osapuolen. Täytyy olla todella luja-luonteinen, että jaksaa. Ammatti-ihmisetkin sanovat, ettei kumppani ole mikään psykologi eikä kumppanilta voi odottaa, että hän jaksaisi koko ajan terapoida masentunutta. MInusta ei pidä syyllistää niitä jotka eivät jaksa. Ihan ymmärrettävää.
Masennus on sellainen tila, joka muuttaa ihmisen käyttäytymistä ja vaikuttaa huomattavasti toiseen osapuoleen suhteessa. Jos tuota ei toinen tiedä niin voi vain arvailla miksi toinen muuttuu etäiseksi ja näinollen tekee johtuopäätökset ihan omasta mielikuvituksesta, joka johtaa lopulta suhteen loppumiseen.
Epärehellisyys tappaa suhteen asiassa kuin asiassa!
Olen itse sairastanut vaikean masennuksen ja toipunut siitä, kiitos pitkän terapian. Olen myös eronnut miehestä jonka arvailen sairastuneen masennukseen, diagnoosia tai hoitoa tai edes apua hänen mielestään ei ollut tarpeen hakea. Minusta masennus ei tee ihmisestä vähemmän rakastettavaa vaikka hänen kanssaan eläminen onkin haastavaa toisinaan. Syy miksi erosin miehestä jonka arvelin olevan vaikeastikin masentunut on se että hän vetäytyi pois luotani täysin ja voisi sanoa että ampui täysillä jos yritin vähääkään häntä lähestyä. Keskustelu hänen kanssaan rajoittui siihen että hän paasasi minun olevan kauhein hänen tapaamansa ihminen ja ansaitsin kaiken pahan jonka olen elämässäni kohdannut (minun masennukseni taustalla oli siis useita erittäin vaikeita elämäntilanteita). Toistuva torjuminen ja aggressiivinen puolustautuminen ajoivat minut ulos suhteesta vaikka häntä rakastinkin, en minä "masennus-peikkoa" karkuun lähtenyt.
Minusta suhteen aloittaminen masennuksen sairastaneen tai sitä sairastavan kanssa ei ole sen kummempi kuin muunlaisenkaan kanssa aloittaminen. Kysehän on siitä minkälainen toinen ihminen on ihmisenä ja voi olla että masennuksen kokenut tuntee itsensä melkolailla paremmin kuin aina elämän valoisalla puolella kulkenut pintaliitäjä. Sanoisin ennemminkin niin että kun pääset masennuksesta jälleen valoon tuo "peikko" katoaa itseltäsikin ja hyväksyt itse itsesi niinkuin muutkin hyväksyvät sinut omana itsenäsi.