Olen pitkässä parisuhteessa huomannut, että naiselle tulee säännöllisin väliajoin joku kriisi. Enkä puhu nyt PMS-oireista tms.
Pienempiä kriisejä on useita vuodessa, mutta isoja parisuhdetta järisyttäviä kriisejä tulee naiselle 2-3 vuoden välein.
Oman 10 vuoden parisuhteeni aikana minulle ei ole tullut yhtään kriisiä. Vaimoni sen sijaan kriiseilee em. tavalla. Viimeisin paha kriisi on juuri laimenemassa.
Mikä hemmetin hinku naisilla on kehittää kriisejä tyhjästä? Jos elämä kyllästyttää, olen suositellut keksimään jotain uutta ja tekemään jotain, mutta ei. Kriisi tuntuu olevan se ykkösvaihtoehto.
No eiköhän tässä taas 2-3 vuotta päästä ilman pahempia. Normaalit kriisit on jo oppinut päästämään ohi korvien.
Pienempiä kriisejä on useita vuodessa, mutta isoja parisuhdetta järisyttäviä kriisejä tulee naiselle 2-3 vuoden välein.
Oman 10 vuoden parisuhteeni aikana minulle ei ole tullut yhtään kriisiä. Vaimoni sen sijaan kriiseilee em. tavalla. Viimeisin paha kriisi on juuri laimenemassa.
Mikä hemmetin hinku naisilla on kehittää kriisejä tyhjästä? Jos elämä kyllästyttää, olen suositellut keksimään jotain uutta ja tekemään jotain, mutta ei. Kriisi tuntuu olevan se ykkösvaihtoehto.
No eiköhän tässä taas 2-3 vuotta päästä ilman pahempia. Normaalit kriisit on jo oppinut päästämään ohi korvien.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jaa-a.. sitäkö tämä minunkin tilanteeni sitten on. KRIISI! ensimmäiset kolme vuotta tuli täyteen muutama kuukausi sitten. Nyt tuntuu ettei enää jaksa katsoa toista. Mutta kuitenkaan ei halua lähteä kävelemään.jospa tämä sitten kohta menee ohi...
John Grayta vapaasti mukaillen (toivottavasti ei liian vapaasti; pitkä aika siitä, kun olen lukenut) jonkinasteinen kriisiytyminen on naiselle osa luonnollista sykliä. Siihen ei tarvitse reagoida sen enempää kuin vakuuttamalla, että kaikki on ihan kunnossa. Tämä pitää vain kuulla aina silloin tällöin. Tavallaan tilanne pitää tarkistaa, eli jos ei vaikka olisi ikään kuin huomannutkaan, ja asiat olisivat päässeet huolestuttavalle tolalle - tilanne pitää tarkistaa. Kriisiytyminen tarkoittaa "onhan kaikki ihan hyvin?" ja mieheltä fiksu tapa hoitaa tilanne on luoda naiselle turvallinen olo ja kertoa, että kaikki on tosiaan ihan hyvin. Kysymys ei siis ole kyllästymisestä eikä siihen pidä reagoida kuin kyllästymiseen.
Muistaakseni Grayn vastine naisen kriisiytymiselle oli miehen etäisyyden ottaminen. Eli tämä kuminauhateoria, välillä pitää käydä kauempana, välillä tulla lähemmäs. Nämä molemmat pitää toisen vain hyväksyä asiaankuuluvina, vaikka ei tajuakaan, että miksi se noin tekee. Jos mies päivittelee, että miksi tuolla on joku kriisi, ei minullakaan ole, niin se on ihan yhtä järkevää kuin jos nainen sanoisi, että miksikä muka tarvitset ajoittain etäisyyttä kun en minäkään tarvitse.
Asenteesi vaikuttaa jotenkin moittivalta. Hyväksyminen tuottaa kuitenkin yleensä parempaa hyötyä kuin paheksuminen, siitä pääsee sitten suhde syvenemään ja itsellekin tulee pätevämpi olo, kun homma sujuu eikä tarvitse ihmetellä.
Ja joku on taas ollut oikeassa. Ihan kuin minun elämästä. Kiitos tästä, täytyypä kertoa vaimolle.
John Grayn kirjaa Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta. Aivan uskomatonta miten asiat kerrotaan yksinkertaisesti ja paikkaansa pitävästi. Kun lukee tämän, niin ymmärtää vastakkaista sukupuolta paljon paremmin, eikä vedä herneitä nenään samantien. Suosittelen kaikille lämpimästi.
Järkeviä kirjoituksia.Omalla vaimolla en ole näitä selviä kriisejä huomannut kuin yhden kerran tämän 35 vuoden yhteiselämän aikana.
Tein joskus vuosia sitten kesälomalla 5 viikon reissun Kreikkaan,kun työkaveri on vuoristosta kotoisin.Oli erittäin mahtava reissu jota vaimo ei ollenkaan ymmärtänyt.Tämä tuntuu todella käsittämättömältä.Toinen saa elämänsä kokemuksen ja toiselle se on kuin myrkkyä.
Tätä kriisiä kesti useamman vuoden.Selvisimme kumminkin siitä hyvin.Hän sai sitten vuorostaan tehdä El-Salvadorin reissun myöhemmin,vielä juuri muutama päivä sen maanjäristyksen jälkeen.Joutuivat vielä suojaakin etsimään jonakin yönä.Hänellehän se oli mahtava kokemus.Itse myös iloitsin todella hänen puolestaan.Näin konstikasta elämä on.
Tosin näille asioille on herkempi yhteiselämän aikaisemmassa vaiheessa.Tämä etäisyyden ottaminen tulee kyllä monelle naisellekin myös ajankohtaiseksi myöhemmässä vaiheessa.He juoksevat melko paljon naiskavereittensa kanssa,niinkuin omanikin.
Täytyy vain olla senverran itsevarma että tajuaa että se on sosiaalista yhteyttä.Ainakin jos ei ole kysymys kapakka kierroksista.Jos ei tätä tajua niin monen kohdalla se kukaties saattaa vaikka muuttua seksuaaliseksikin.
Itse kyllä kokisin mieluummin ne El Salvadorit ja Kreikan vuoristot puolison kanssa, mutta tämä lienee makuasia. Satumme kai vaan kumpikin olemaan sitä tyyppiä, että jo sekin harmittaa, jos näkee sateenkaaren ja toinen ei ole sitä mukana näkemässä :-).
Etäisyys-läheisyys on taitolaji. Siinä olen kanssasi täsmälleen samaa mieltä, että tuo sosiaalisen yhteyden merkityksen ymmärtäminen on olennaista, niin ettei ala itsekin kuvitella tarvitsevansa seksuaalisia kokemuksia, vaikka tarvitseekin ihan muunlaisia. Ehkä pettäminen tulee helposti mieleen siksi, että sitä (jopa eksplisiittisesti) kaupataan mediassa "elämyksenä". Ja onhan se huomattavasti helpompi ja edullisempi järjestää kuin oikea seikkailu...
Etäisyyden ottaminen ei kuitenkaan aina liity sosiaalisiin kokemuksiin - voihan toinen haluta olla vaikka päivän yksin pilkillä tai viikon jossain erämaassa. Jokainen tarvitsee myös yksinoloa, mutta senkin oman rauhan voi ottaa monella tavalla. Minä lakkasin tarvitsemasta fyysistä yksinoloa siinä vaiheessa, kun tapasin miehen, jonka kanssa voi olla vaikka pari tuntia samoissa tiloissa mitään puhumatta, ja ilmapiiri pysyy tästä huolimatta mukavana ja läheisenä. Kumpikin voi ajatella ja puuhastella omiaan, mutta läheisyys säilyy.
Nämä kysymykset ovat varmaan sen verran persoonasidonnaisia, että kukaan ei voi varmaksi sanoa, että se, mikä sopii itselle, sopisi toisillekin. Silti minulle tulee joskus mieleen, että mistä tulee se yhteisyys ja läheisyys niille pareille, joilla on omat harrastukset ja oma kaveripiiri ja vapaa-aika ja jopa lomat vietetään kumpikin omillaan. Jäähän siinä yhteistä vielä asunto(laina) ja mahdolliset lapset, mutta eikö tuo kuulosta juuri monen avioeron lopputulemalta: "ei ollut enää mitään muuta yhteistä"?
Tietty määrä erillisiä kokemuksia on hyväksi; niitten jakaminen toisen kanssa sitten, kun taas tullaan yhteen, tuo aina jotakin uutta siihen yhdessäoloonkin. Mutta entä jos lähes kaikki on erillistä? Minun näkökulmastani näiltä pareilta näyttää puuttuvan todellinen asioiden jakaminen ja sen myötä tuleva yhteyden kokemus. Ajatteluuni istuu paremmin "haluan kokea elämän kanssasi" kuin "haluan kokea elämän ilman sinua ja sitten kertoa siitä sinulle".
Kun ajattelee, että työ matkoineen syö yli kolmanneksen päivän tunneista ja noin kolmannes kuluu nukkumiseen ja siitä jäljellejäävästä vajaasta kolmanneksestakin osa menee pakollisiin rutiineihin, niin niiden loppujen tuntien käyttäminen enimmäkseen yhteisiin asioihin sen ihmisen kanssa, jonka on elämänseurakseen valinnut, on ainakin minun mielestäni looginen valinta. Ellei olisi, eikö pitäisi epäillä sen valintansa onnistuneisuutta muussakin suhteessa?