Yritän täällä pähkäillä päässäni, olenko minä ja ovatko lapseni väkivallan uhreja vai emme. Mieheni mielestä emme ole ja hän ei ole väkivaltainen, koska hän ei ole koskaan lyönyt minua.
Kun mieheni suuttuu, hän huutaa ja haukkuu minut lasten kuullen täysin nollaksi paskaksi tarpeettomaksi arvottomaksi ämmäksi. Hän rikkoo esineitä, ne esineet ovat aina minun (esim. on potkinut autooni jäljen, rikkonut silmälasini ja puhelimeni, hakannut kahvinkeittimen keittiön lattialle palasiksi, repinyt vaatteitani)... Kaiken tämän lasten nähden, lasten itkiessä ja pelätessä vieressä. Itse yritän aina rauhottaa tilanteen ottamalla lapset, lähtemällä toiseen huoneeseen, lopulta lakkaamalla vastaamasta hänelle, koska hän ei syytöksissään kuuntele mitään. Se saa kuitenkin hänet enemmän raivon partaalle.
Hän ei tosiaan ole koskaan lyönyt minua, mutta on töninyt, sylkenyt päälle, pidellyt kiinni niin että olen käsistä aivan mustelmilla. Kerran pari on töninyt kun lapsi on sylissäni, se on pahinta.
Jälkeenpäin hän katuu AINA. Selittelee, ettei kuulemma ole niin paha kuin miltä vaikuttaa. Olen tainnut jo alkaa itsekin uskoa. Uskon myös oikeasti siihen, että olen niin arvoton kuin hän sanoo. Ihan oikeasti. En ole saavuttanut mitään mahtavaa uraa tai tuloja (mulla on vain amk-tutkinto ja alle 2500 euron kk-tulot, elätti en kuitenkaan ole) eikä mulla muutenkaan olen mitään näyttöjä tässä elämässä. Paitsi omasta mielestä olosuhteisiin nähden mahtavat lapset ja koti, jonka olen täysin yksin hoitanut työn lisäksi, mutta siihen kuulemma pystyy kuka tahansa idiootti.
En uskalla lähteä, koska tunnen hänet ja tiedän mihin helvettiin lapset sen jälkeen joutuvat: jokainen asia tullaan heidän 18-vuotispäiväänsä asti käymään oikeussalin kautta, he tulevat kuuntelemaan äitinsä jatkuvaa haukkumista kaikki tapaamiskerrat, eniten kuitenkin pelkään sitä että kun en ole enää paikalla tasoittamassa asioita, hän tulee melkoisen varmasti käymään käsiksi myös lapsiin: ei siis lyö, mutta retuuttaa, haukkuu (haukkuu jo nyt esim. 6-vuotiastamme tyhmäksi ja ennustelee millainen vätys hän tulee isona olemaan) ja varsinkin alistaa.
En kaipaa nyt mitään kyselyjä siitä, mikä idiootti olen kun en ole tajunnut jo lähteä tms. sillä asiat eivät todellakaan ole niin mustavalkoisia kuin jotkut ihmiset luulevat (tyyliin "mä en tuollaista sietäisi kertaakaan"). Kaipaan ihan oikeasti määritelmää perheväkivallalle. Onko sitä meillä vai ei? Onko väkivaltaa vain lyöminen? Ja kaipaisin mahdollisesti myös kokemuksia, kuinka syvälle tää voi mennä, onko edessä vielä se lyöminenkin? Ja kumpi on parempi lapsille: minun tekemä tasainen arki ja siihen isän kilahdukset kahden viikon välein vai riitaisaakin riitaisampi ero ja tuntematon?
Kun mieheni suuttuu, hän huutaa ja haukkuu minut lasten kuullen täysin nollaksi paskaksi tarpeettomaksi arvottomaksi ämmäksi. Hän rikkoo esineitä, ne esineet ovat aina minun (esim. on potkinut autooni jäljen, rikkonut silmälasini ja puhelimeni, hakannut kahvinkeittimen keittiön lattialle palasiksi, repinyt vaatteitani)... Kaiken tämän lasten nähden, lasten itkiessä ja pelätessä vieressä. Itse yritän aina rauhottaa tilanteen ottamalla lapset, lähtemällä toiseen huoneeseen, lopulta lakkaamalla vastaamasta hänelle, koska hän ei syytöksissään kuuntele mitään. Se saa kuitenkin hänet enemmän raivon partaalle.
Hän ei tosiaan ole koskaan lyönyt minua, mutta on töninyt, sylkenyt päälle, pidellyt kiinni niin että olen käsistä aivan mustelmilla. Kerran pari on töninyt kun lapsi on sylissäni, se on pahinta.
Jälkeenpäin hän katuu AINA. Selittelee, ettei kuulemma ole niin paha kuin miltä vaikuttaa. Olen tainnut jo alkaa itsekin uskoa. Uskon myös oikeasti siihen, että olen niin arvoton kuin hän sanoo. Ihan oikeasti. En ole saavuttanut mitään mahtavaa uraa tai tuloja (mulla on vain amk-tutkinto ja alle 2500 euron kk-tulot, elätti en kuitenkaan ole) eikä mulla muutenkaan olen mitään näyttöjä tässä elämässä. Paitsi omasta mielestä olosuhteisiin nähden mahtavat lapset ja koti, jonka olen täysin yksin hoitanut työn lisäksi, mutta siihen kuulemma pystyy kuka tahansa idiootti.
En uskalla lähteä, koska tunnen hänet ja tiedän mihin helvettiin lapset sen jälkeen joutuvat: jokainen asia tullaan heidän 18-vuotispäiväänsä asti käymään oikeussalin kautta, he tulevat kuuntelemaan äitinsä jatkuvaa haukkumista kaikki tapaamiskerrat, eniten kuitenkin pelkään sitä että kun en ole enää paikalla tasoittamassa asioita, hän tulee melkoisen varmasti käymään käsiksi myös lapsiin: ei siis lyö, mutta retuuttaa, haukkuu (haukkuu jo nyt esim. 6-vuotiastamme tyhmäksi ja ennustelee millainen vätys hän tulee isona olemaan) ja varsinkin alistaa.
En kaipaa nyt mitään kyselyjä siitä, mikä idiootti olen kun en ole tajunnut jo lähteä tms. sillä asiat eivät todellakaan ole niin mustavalkoisia kuin jotkut ihmiset luulevat (tyyliin "mä en tuollaista sietäisi kertaakaan"). Kaipaan ihan oikeasti määritelmää perheväkivallalle. Onko sitä meillä vai ei? Onko väkivaltaa vain lyöminen? Ja kaipaisin mahdollisesti myös kokemuksia, kuinka syvälle tää voi mennä, onko edessä vielä se lyöminenkin? Ja kumpi on parempi lapsille: minun tekemä tasainen arki ja siihen isän kilahdukset kahden viikon välein vai riitaisaakin riitaisampi ero ja tuntematon?
Vastaukset 23
Vanhimmat
se, että vihaat itseäsi. Hän on oikeassa, ettei ole paha, kukaan ei ole paha minunkaan mielestäni. Väkivaltaa on se, että tilanne jatkuu. Toinen ihminen ei voi määritellä sinun arvoasi. Sain usein exän hiljaiseksi, kun menin asian ytimeen, miksi hän valitti, koska rakkaus puuttuu.
Jos ei rahasta ole kiinni, pidä pieni loma. Koska mies ei ole paha, hän sallii sen. Jos hän ei päästä, sitten on.
Puhutaan henkisestä ja fyysisestä.
Molemmat ovat melkein yhtä pahoja, vaikka henkistä ajatellaan usein vähemmän pahana.
Sanoisin että sinä olet aivan selkeästi henksien väkivallan uhri.
Voit vaikka kokeilla googlaamalla.
Kaikki, mikä saa sinut tuntemaan olosi epämukavaksi ja vähempiarvoiseksi on henkistä väkivaltaa.
Eikö mies tajua, että väkivalta ei aina ole lyömistä tai hakkaamista.
Lullisis sinunkin aikusiena ihmisenä tajuavan, että on näitä molempia.
Se, että haukkuu sua lasten ollessa läsnä ja vähättelee sinua on henkistä väkivältaa eikä koskaan puolusteltavissa.
En oikein tiedä miksi tarviit näitä määrittelyjä, jos et kuitenkiaan aio tehdä asialle mitään.
Tarkoitan, että jatkat tuollaisessa suhteessa.
Sinun pitää itse ajatella mikä on sinulle hyväksi ja mitä kaikkea olet valmis sietämään.
Sinä päätät (vain sinä) miten annat kohdella itseäsi. Sinä asetat ne rajat, jos voit huonosti.
Yleensä lapset voivat huonosti väkivaltaisessa perheessä. Heille annetaan esimeirkki siitä, miten toisia kohdellaan ja vievät kokemukset eteenpäin omiin suhteisiinsa.
Vastuu siitä, millainen malli lapsille annetaan on kokonaan vanhempien vastuulla.
Väkivaltainen kasvuympäristö jättää aina jälkensä eikä niiden korjaaminen aikuisiässä ole helppoa.
Sinun ei tule mennä yhtään syvemmälle vaan alkaa miettiä, miten pääset eroon nykytilanteesta. Suhteenne voi olla hyvinkin tuhoisa ja siihen tulee helposti myös se fyysinen väkivalta. Silta siihen on hyvin lyhyt.
Jaksamista vain :))
http://keskustelu.suomi24.fi/node/2891992
Teksti puhuu puolestaan. Väkivaltaa ja rankkaa sellaista kaikki tuo: tavaroiden rikkomiset, sylkeminen ym. pelottelu.
Lapsilla on oikeus kasvaa terveessä ympäristössä!
http://www.naistenlinja.com/paanavausSUOMI.pdf
Hei alkuperäinen, luepa tosiaan tuo edellisen suosittelema opas. Vaikka kyllä tiedät sen muutenkin: väkivaltaa tuo on ihan selvästi. Tavaroiden hajoittaminen, tuuppiminen jne eivät ole enää vain henkistä väkivaltaa, vaan fyysistä, ja viite siitä että pahempaa on tulossa. Etsi apua heti!
Kaikki kuvaamasi ON ehdottomasti "oikeaa" väkivaltaa ja vielä vakavampaa, kun se kohdistuu lapsiin. Se, että lapsesi näkevät isän käyttäytyvän tuolla tavoin äitiä kohtaan, ei missään nimessä ole hyvä.
Väkivallan määrittely:
http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/haetko_tietoa2/tietoa_perhevakivallasta/vakivallan_maarittely/
Muutenkin hyödyllinen sivusto, tutustuhan kirjoituksiin.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että tilanne eteni siihen pisteeseen, että mies nosti minut parvekkeen kaiteelle ja uhkasi tappaa... Lähdin. Kaikki alkoi juuri samoin kuin mitä olet kuvannut tuossa edellä: tönimistä, tavaroiden rikkomista, sulkemista parvekkeelle talvella vähissä pukeissa, jne... Ei koskaan varsinaista lyömistä, kunnes sitten räjähti.
Lapsille on ehdottomasti parasta, että äidillä ei ole henkistä ja fyysistä väkivallan uhkaa. Että ei ole pelkoa ja jännitystä, että "nyt on pian kaksi viikkoa täynnä, kohta kilahtaa". Elämänne on jatkuvaa "kilahduksien" odottamista ja niistä toipumista. Tässä välillä mies näyttää parhaat puolensa, hallitsee perhe-elämäänne pelolla; sinä pelkäät, lapset pelkäävät. Lasten ei kuulu pelätä omia vanhempiaan.
Tuntematon pelottaa aina. Minullakin oli lapsi mukanani, sinua hieman pienemmät kuukausitulot ja nyt olemme asuneet kaksin ja kertaakaan en ole katunut päätöstäni! Luovimista, neuvottelua, lastensuojelua ja sosiaalitoimea alkuun määrittelemään pelisääntöjä.
Elämä voittaa!
Järkkää lapsillesi normaalit olot, sen olet heille velkaa.
Itse voit jäädä miehesi luokse jos et halua pois, mutta paras olisi jos lasten kanssa alkaisit uuden elämän erillään miehestäsi.
Mutta vaikka siis itse haluaisit jäädä tuupittavaksi ja syljettäväksi, niin se ei tarkoita että sinulla olisi oikeus päättää lastesi puolesta.
Kaikki tuo kuvaamasi on ehdottomasti väkivaltaa ja hyvin raakaa sellaista vielä, koska se kohdistuu myös lapsiin. Miehesi on ehdottomasti ammattiauttajan tarpeessa, ei normaali ihminen käyttäydy noin. Jonkinlainen vihanhallinnan opettelu esim. olisi hänelle paikallaan. Minä hakisin sinuna apua jostain, ainakin itsellesi. Jos miehesi ei tajua eikä myönnä olevansa sairas ja avun tarpeessa, niin pelasta edes itsesi ja lapsesi.
lyöminen.miehesi korkeintaan provosoi, thats all :)=
"Kaipaan ihan oikeasti määritelmää perheväkivallalle. Onko sitä meillä vai ei?"
Mitä väliä? Kyllä tuo ihan eron paikalta, vaikuttaa, olipa se väkivallan määritelmä ihan mitä tahansa.
Vai oletko sitä mieltä, että jos mies ei olisi töninyt, teillä olisi kaikki ihan hyvin?
Sanat sattuvat usein vielä pahemmin kuin lyönnit. Lapsia ahdistaa väkivallan näkeminen ja se voi vaikuttaa heidän kehitykseensä. Voimia sinulle ja lapsille. Ja huom. kirjoitat että et ole saavuttanut mahtavaa uraa, sinulla "vain amk-tutkinto". Se on kuule hieno juttu se! Arvosta itseäsi ja elämääsi. Ymmärrän hyvin, että asiat eivät ole mustavalkoisia...elän itsekin aika-ajoin samankaltaisten ajatusten kanssa ja olen joutunut pohtimaan mitä se väkivalta oikein on. Me totutaan niin helposti kaikenlaisiin törkeyksiin, mitä ennen suhdetta ois ajateltu, että ei sellaista ikinä siedettäisi! Vaikka itselläni lapsia ei ole vielä suotu, mutta luulisin näin, että lapsille turvallinen ympäristö kasvaa on sellainen, jossa he saavat tuntea olevansa arvokkaita juuri sellaisina kuin ovat, rajoja asettaen rakkaudella - ei haukkumista tyhmäksi ja vätykseksi. Onko tämä miehesi lapsuuden kodista opittu malli? Oletko puhunut miehesi kanssa, suostuuko hän hakemaan apua? Väkivallalla on tapana raaistua, useimmiten. On todennäköistä, että lyöntejäkin tulee. Koita lähteä suhteesta, jos miehesi ei ymmärrä avun hakemisen tärkeyttä.
Eiköhän väkivaltaa ole kaikki mikä sinusta tai lapsistasi tuntuu pahalta ja satuttaa ja nyt en puhu mistään toista kunnioittavasta keskustelusta mistä voi tulla myös paha mieli, vaan siitä että sitä kunnioitusta ei ole.
Ei voi muuta sanoa kuin JÄTÄ SE, lähde niin pian kuin mahdollista. Voit saada vielä onnellisen elämän itsellesi ja lapsillesi. Kun itse tein sen ratkaisun, ainoa asia mitä myöhemmin kaduin oli, etten tehnyt sitä heti sen parin ekan vuoden jälkeen, kun kaikki oli jo nähty. Siis meilläkin juuri vastaavat kilahdukset parin viikon välein. Tajusin miten alistettu olin vasta jälkeenpäin. Se että välillä on ihan ok, ei riitä !!!
Älä odota sitä lyöntiä, miehesi pahoinpitelee sinua vaikka loppuelämäsi ja voi olla lyömättä kun tietää että sinäkin ajattelet vain lyöntiä oikeana väkivaltana ja annat kaiken tapahtua! Valitse riitaisa ero ja elämä jossa saat olla rauhassa ja lopulta paljon onnellisempi.
Mene ammattiauttajalle, minäkin tarvitsin voimia eroon ulkopuolelta, siellä vasta tajusin etten halua sellaista elämää oikeasti ja sen miten säälittävä tapaus se äijä oli.
Syyllisyys eron jälkeen oli suuri, mutta kannatti pitää pintansa. Et voi tosissaan rakastaa miestä joka kohtelee sua noin!!!!
Lähde heti, koska ei ole muuta onnellista vaihtoehtoa sinulle ja lapsillesi.
Se mitä miehesi tekee on väkivaltaa. Ihan kovaa sellaista eikä mitenkään epäselvää.Voin kuvitella että hän ehkä on välillä viehättävä ja rakastettava, mutta ei se oikeusta raivonpuuskia. Pelasta itsesi ennenkuin uhriudut todella etkä enää kykene kyselemäänkään tästä asiasta. Lapsesi ovat lastensuojelun tarpeessa, jollet Sinä vie heitä turvaan tuollaiselta kaltoinkohtelulta. On tosi tuhoavaa paitsi se että äitiä haukutaan mutta etenkin se että lasta itseään mollataan. Se estää terveen itsetunnon rakentumisen ja kasvattaa uusia pahoinpitelijävanhempia tai masentuneita hoidokkeja. Sellaisia et varmaan lapsistasi halua.
Olen samaa mieltä kuin "tuutikkitakki". Mua kertakaikkiaan ottaa päähän että naiset hetkeäkään kestää tuollaista! Jotain itsekunnioitusta pliis. Kestäisikö miehesi vastaavaa?! Parempi olla ilman sitä äijää ku kestää tuollaista viikosta toiseen. Itse pääsin yli ja olen yli 3 vuotta ollut hyvässä suhteessa, ja mies ei ole kertaakaan tänä aikana edes korottanut ääntään mulle. Ero oli sen arvoinen.Ex-mies olkoon missä on, toivon että hän ei saa koskaan ketään yhtä heikkoa naista uhrikseen! Mutta ne väkivaltaiset muistot ei koskaan jätä rauhaan, toivottavasti niitä ei koskaan tule lisää....Itsesi ja lastesi takia, nainen, ryhdistäydy! Ja tää on nyt muillekin väkivaltasuhteessa oleville naisille!!!!!
Ala elää omaa elämääsi! Hommaa yksinhuoltajuus. Kaikki paha koituu joskus myöskin lapsillesi. Henkinen väkivalta on tosi paha asia ja vielä kun se on huonosti todistettavissa. Itse koin henkistä ja ruumiillista väkivaltaa. Nyt olen omillani ja onnellinen. Voimaa sinulle päätösten tekoon.
Tulkintani kertomuksen PERUSTEELLA ja tapahtunutta ARVIOIDEN:
Oikeudessa kai syyte raukeaisi näytön puutteeseen. (= rikos ilman rangaistusta)
Mikä on oikeaa väkivaltaa?
Oikeaa on se, mikä todellisuudessa tapahtuu, on oikeasti olemassa, voi ottaa todesta, todeta.
(oikeasti, oikeastaan, oikeammin / todella, todemmin, tosissaan)
Määrittely
Pahoinpitelyn virallinen määritelmä Suomen rikoslaissa kuuluu seuraavasti:
"5 § Pahoinpitely. Joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan, on tuomittava pahoinpitelystä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Yritys on rangaistava.
6 § Törkeä pahoinpitely. Jos pahoinpitelyssä
1.aiheutetaan toiselle vaikea ruumiinvamma, vakava sairaus tai hengenvaarallinen tila,
2.rikos tehdään erityisen raa'alla tai julmalla tavalla tai
3.käytetään ampuma- tai teräasetta taikka muuta niihin rinnastettavaa hengenvaarallista välinettä ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä pahoinpitelystä vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi. Yritys on rangaistava.
7 § Lievä pahoinpitely. Jos pahoinpitely, huomioon ottaen väkivallan, ruumiillisen koskemattomuuden loukkauksen tai terveyden vahingoittamisen vähäisyys taikka muut rikokseen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen vähäinen, rikoksentekijä on tuomittava lievästä pahoinpitelystä sakkoon."
°°olenko minä ja ovatko lapseni väkivallan uhreja vai emme. °°
Selkeästi olette!
Olette kaikki uhreja, myös mies omien rikostensa uhri (kärsii seurauksista, vaikka ei oikeuteen koskaan päätyisikään).
°°Mieheni mielestä emme ole ja hän ei ole väkivaltainen °°
Oikeudessa mielipiteitä ei kysellä eikä kuunnella. (merkityksetöntä)
Hänen todellisuuskuvansa on puutteellinen, vastaa vähemmän todellisuutta, kuin järkevää olisi. Tai hän ei haluakaan mielipiteensä vastaavan paremmin todellisuutta.
°°hän ei ole koskaan lyönyt minua.°°
Ei ole ole oleellista MITEN tekee vaan MITÄ tekee. Mietitään tarkemmin:
§ Joka toiselle VÄKIVALTAA TEKEMÄTTÄ vahingoittaa, aiheuttaa, saattaa muuhun tilaan…
Ei tarvitse pohtia mikä on lyömistä. Oleellista on mitä tapahtuu ja merkittävintä on mitä tapahtumasta voidaan katsoa johtuvan…
Siis jos seuraa… kipua, tiedottomuutta, terveysvaikutusta, vastaavaa...
…niin TEKIJÄ on tuomittava pahoinpitelystä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
JA koska yrityskin on rangaistava. Jos yrittää, eikä siitä mitään seuraa, on silti tuomittava pahoinpitelystä! (on todistettava vain yritys, saada näyttö)
Merkitystä ei ole silläkään miltä kenestäkin tuntuu tai haluaako uhri jopa tullakin pahoinpidellyksi!
Pahoinpitelyksi voidaan määritellä myös vaikkapa se, että HIV-positiivinen harrastaa seksiä kertomatta tartunnastaan.
°°Kun mieheni suuttuu, °°
Se on 100% hänen oma asiansa. Mikään tunne ei pahoinpitele. (merkityksetöntä)
Hillitseekö sitten itsensä vai reagoiko ns. tunteella, ratkaisee kaiken.
°°huutaa ja haukkuu lasten kuullen täysin nollaksi tarpeettomaksi arvottomaksi.
Siis TEHDÄÄN jotain harkitsematonta ja VAHINKOA alkaa syntyä HETI!
°°Hän rikkoo esineitä°°
Eikä mitään hyötyä, eikä kenellekään. Vangingollista kaikille, myös itselleen!
°°lasten itkiessä ja pelätessä vieressä.°°
Ei voi olla isän etu, eikä tarkoitus että lapset näkevät tilanteessa jotain pelkäämistä.
Lapset OPPIVAT pelkäämään isäänsä, Isä siis opettaa lapsiaan pysymään loitolla itsestään.
°°yritän rauhottaa, lähtemällä toiseen huoneeseen, °°
Ikävää, vaikka tekee oikein, se ei riitä.
°°lakkaamalla vastaamasta, koska ei kuuntele.°°
Tuttu kuvio: Aggressiota seuraa vaikeneminen. Opitaan mykkyyttä ja joka kerta opitaan sama asia, kertaus on opintojen äiti. Tätä ei mielellään hauaisi oppia, mutta mitä tekee opettaja?
°°saa hänet enemmän raivon partaalle. °°
Ei tajua, ollenkaan että raivo mykistää ja VARMISTAA ettei muuta voikaan oppia. Hän itsekään ei huomaa mitä laiskanläksyä on antamassa, ei tajua syy-/seuraus -suhdetta. Ei opi käytöksensä vahingollisuutta.
°°ei ole lyönyt°°
Ei tiedä, luulee, ja uskoo sen olevan hyvän ja pahan raja, kun on jo monet rajat jyrännyt?
°°on töninyt, °°
Ei ymmärrä olevansa viimeisillä rajoilla.
°°pidellyt kiinni, käsistä mustelmilla.°°
Tässä se viimeinen raja sitten tuli ja yli meni siitäkin, eikä varmaan uhrikaan huomannut mitään erikoista, puhumattakaan tekijästä.
°°asiat eivät ole mustavalkoisia°° (tai sitten ne vasta ovatkin)
Rikosoikeudellinen seikka huomioiden olisi teko EHKÄ kokonaisuutena arvostellen törkeä ja tuomio: vähintään yksi vuosi vankeutta. (yritys on rangaistava)
°°töninyt kun lapsi on sylissäni, se on pahinta.°°
Niin, lapseen kohdistuvaa väkivaltaa, on todella vaikea sietää.
Exäni väkivalta oli vielä perjantai-iltana haukkumista ja suunsoittoa. Ja yhteistä aikaa vasta reilu kuukausi takana. Perjantai-yönä hän pahoinpiteli minut. Olen onnellinen siitä, että olen sentään hengissä, mutta seuraamuksia tästä hänelle tulee. On kuulemma syytteitä takana useitakin, kukaan ei vain viitsinyt varoittaa minua.
katso kirjastosta teoksia Narsismi ja mieti sopisiko mieheesi tämä " taudin kuva".
Minun kiltti ja asiallinen mieheni suuttuessaan rikkoi esineitä jo nuorena. Myös sanoi pahoja asioita - mutta oli tosi pahoillaan aina jälkeenpäin. Puitiin sitten riidan jälkeen miten kävi niin kuin kävi, ja mies sai minut uskomaan ja ymmärtämään että minustahan se johtui. Kun hän rakasti minua. Ja minulla oli niin paha tapa sanoa asioista.
Vuodet vierivät, tuli lapsia ja asuntolaina ja muutakin stressiä. Tuli riitoja ajankäytöstä ja viestinnästä ja rahastakin. Mies oli edelleen sellainen että suuttuessaan heitteli esineitä päin seiniä, mutta sitten tuli mukaan myös kuvio että riidan tuoksinassa repi vaatteitani, kerran rikkoi silmälasini tahallaan (se oli jo todella hyökkäävä teko koska en nähnyt ilman lasejani mitään). Ja aina katui, ja ymmärsi ettei järkevä ihminen riko ulko-ovea tai heitä kiveä auton kylkeen suutuspäissään, mutta niin vaan kävi.
Hän iski minua ensimmäisen kerran tyynyllä ollessamme vähän päälle parikymppisiä. Isku oli niin voimakas että putosin polvilleni, hän nauroi hämillään ja väitti minun teeskentelevän. Hän kävi minuun käsiksi estäen kulkemistani sittemmin useasti. Noin kolmekymppisenä hän alkoi heitellä minua (käsivarsista kiinni ja seinään) riidellessämme. Minua raivostutti silmittömästi ennen kaikkea esineiden rikkominen, mutta meni pitkän aikaa ennen kuin aloin ajatella itseäni väkivallan uhrina. Otin tosissani jokaisen kerran, jokaisella kerralla puhuttiin erostakin, mutta mies itki ja katui, ja minä jäin suhteeseen, jossa tavaroita meni rikki ja minua heiteltiin.
Heittelyt pahenivat. Vähän alle nelikymppisenä riidan jälkeen mustelmilla ostin kääntöveitsen. Istutin miehen sohvaan ja kerroin että pelkään häntä suuttuessaan, mutta seuraavan kerran kun hän lyö minua aion pistää häntä veitsellä. Nukuin veitsi tyynyn alla. Aloin ymmärtää että tämä ei ole enää mitenkään normaalia elämää.
Mieskin kai hätkähti. Aloitin samoihin aikoihin oman terapiassa käyntini - vaikka olin sitä mieltä että mies se meillä hullumpi on. Terapiasta oli minulle apua. Symbioottinen suhteemme kääntyi sellaiseksi että minua ei enää voinut lyödä eikä tavaroitani rikkoa. Niinpä hänen ns rakkautensa minua kohtaan väheni ja hän alkoi käydä vieraissa. Ja sitä myöten sitten päädyimme eroon nelissäkymmenissä.
Vasta eron jälkeen aloin ymmärtää olleeni väkivallan uhri. Minä olen koulutettu, hyväpalkkainen nainen, pärjään vaativassa työssäni hyvin. En ole tottunut ajattelemaan itseäni surkeana uhrina, mutta kuinka ollakaan, sellainen minä olin. On kysynyt voimia saada päänsä järjestykseen tämän kaiken jälkeen. Kadun sitä etten lähtenyt suhteesta jo aikoja sitten. Varsinkin vanhemman tyttäreni parisuhdekäsitys ja kyky luottaa miehiin on kärsinyt liitostamme kovasti.
Olisko täällä sit ihmisiä, jotka vois auttaa tai vastaavaa kokevia, jotta vois puhua tai pääsis jonnekin yöksi. Mua pelottaa, en tiedä koska mies lyö lasta tai mua tai mitä tahansa. Kaikki vaan pahenee.. En tiedä jos lähtis henki, en jaksa yrittää puolustaa kun olen yksin ja en pärjää. On henkistä ja fyysistä väkivaltaa, pelkään että sekoan joku päivä. Tunnen itseni huonoksi, surkeaksi ettei kukaan välitä. Tiedän että vaikuttaa lapsiin, mutta mulla ei ole voimaa enää lähteä pois paitsi jonkun kainaloon. Mulla oli yksi mies joka oli kiinnostunut, mut en pystyny luottaa, en pystyny kertomaan miten paha olla mulla on ja että pystyiskö se ottamaan mut siipiensä suojaan. Mua hävettää, pelkään ettei mua uskota suhtaudutaan silleen et ei ole mun elämä. Haluisin pois mut en pysty. Toivon että joku pelastaisi mut ennen kuin käy tosi huonosti... Tai edes mun lapset. Mun elämän halu on jo kadonnut, olis aivan sama jos lähtisin tästä elämästä kun en tiedä miten jatkaa tästä enää. Koska pelot loppuu, ahdistuneisuus, koska voin enää luottaa, koska uskon et joku vois musta pitää, miten jaksaisin auttaa lapsia, jotka tukea tarvitsee. Luotin joka kerta et loppuu ei loppunu, nyt pelkään ja olen täysin voimaton. Jos olen hoidan kaiken, olen mukava, en välitä sen kyynisyydestä mua kohtaan siivoon teen kaikkeni asia rauhoittuu. Lapset saa silti osansa, jos ne sotkee, huutaa tai kiukuttelee. Yritän rauhallisesti sanoa et anna olla tai jotain.. Ei aina tee sit mut sit yhtäkia lapsi lyö toista ni sit isä antaa omasta kädestä litsarin. Mua sattuu haluaisin kuolla, en kestä nähdä tällaista. Jos saan voimaa ja olen lähdössä niin mies saa mut haukuttua niin alas. Tietää et välitän ja sit sanoo tosi pahasti. Sit voimat vaan aina menee ja en vain yksin kertaisesti jaksa. Kerran lähdin lasten kanssa otettiin tavaroita mies oli vienyt puhelimen. Häpesin tilannetta enkä pystyny soittaa. Olin koko päivän ulkona käytiin syömässä, leikkimässä... Palasin takaisin. Hip hei. Jos joskus pystyn lähtemään tästä maailmasta teen sen, tuntuu että ainut pelastukseni. Haluaisin että voisin olla samanlainen kuin ennen, ihana joka jaksaa välittää, muistaa merkkipäivänä kuuntelee huolia, välittää, auttaa.. Nykyään hyvä kun riittää siihen et pidän itseni hengissä. Haluaisin niin paljon et se ihminen ymmärtäis miten se on mua satuttunu ja lapsia.. Ok se ymmärtää lohduttaa, voimani tuntuu taas palaavan, mut sit taas sama alkaa ja olen taas aivan maassa. En tiedä mitä tehdä. Pelkään joka päivä että musta tulee samanlainen, vaikka olen luonteeltani päinvastainen.
on joku, joka auttaa, aina on joku joka kuuntelee. Pitää vain avata itseään edes sen verran, että jollekin tilanteestaan puhuu - sinä olet tehnyt sen täällä netissä meille ja sekin on alku.
Itselläni on takana kaksi väkivaltaista suhdetta, voi älkää kysykö miksi olen kahdesti haksahtanut. Minulla oli pitkään huono itsetunto koulukiusaamisen takia sekä kai minussa on se perinaisellinen piirre että haluan uskoa kaiken muuttuvan hyväksi, kaikissa olevan jotain hyvää.
Ensimmäinen suhde kesti kolme vuotta. Tavaroiden heittelyä ja hajottamista, omiensa sekä minun. Iski nyrkillä telkkaria rikki, hajotti oven lasin päästäkseen kimppuuni, rikkoi puhelimia... Haukkui, nälvi, arvosteli, huusi, alisti, pakotti, orjuutti... Minä suostuin kaikkeen ja vielä itkin itkemällä että mikä minussa on vikana? Tein kaikkeni miellyttääkseni miestä ja silti tuli huutoraivarit, aina olisi pitänyt tehdä paremmin ja enemmän, enhän minä häntä rakasta jos en tee niin ja niin! Unohdin täysin, että minun ei tarvitse tehdä mitään mitä en halua - ei sellainen ihminen joka minua rakastaa, pakota minua itselleni vastenmielisiin asioihin.
Miehessä ei mitään vikaa, minä olen se hullu akka, paskakasa, saisin kiittää onneani että hän on minut huolinut! Niin, ja väkivaltainenhan hän ei ole, kun ei koskaan ole lyönyt - silloin kun tarttui käsistä tai heitti minut johonkin, silloinhan minä olin ollut niin ärsyttävä että väkisinkin meni hermo.
Toisessa suhteessa jatkuvaa arvoni alentamista, isommilla ja pienemmillä asioilla, saattoi kassalla tokaista että maksat sitten omat romusi - vaikka olinkin kauppaan lähtiessänikin ollut lompakko kädessä valmiina maksamaan vaikka kaiken ja olen työssä käyvä, tienaava ihminen. Toisinaan tokaisi kassalla ollessamme että koska et ottanut mitään turhaa tällä kertaa, voin maksaa nämä, minähän meistä enemmän tienaan... Väkivaltakin astui sitten kuvaan, varsinkin humalassa. Sain ihan kunnolla selkääni ja ymmärsin lähteä.
En usko että tämänkaltaisia ihmisiä saa KOSKAAN tajuamaan, miten paljon he ovat meitä satuttaneet, eikä sen takia kannata jäädä - ainut keino saada oikeutta on lähteä omalle elämäntielle ja jättää mokoma, eipähän enää koskaan pääse omassa kodissani minua huorittelemaan, haukkumaan, alistamaan. Koskaan minun ei tarvitse nostaa tikkua ristiin moisen ihmisen takia, kaiken mitä teen, sen teen itselleni. Olen sittenkin vahva, olen sittenkin hyvä ihminen, koska pystyn tekemään sen mikä on oikein.
Muuten, yksi juttu, millä ainakin narsisti pitää koukussa kumppaniaan; narsku tietää että kumppani rakastaa häntä ja vaikka kohtelee välillä toista kuin helvetin syövereissä, niin kun toisinaan muistaa tipauttaa armopalan tyyliin "kyllähän mä sua rakastan, lupaan muuttua" - se on kuin karkkia ojentaisi lapselle, ihanaa, tätä minä olen odottanut! Ja todellisuudessa se on vain kylmä keino saada toinen pysymään siinä että olisi joku jota käyttää itsekkäästi narskun omiin tarpeisiin.
Miten väkivaltainen ihminen, jota aloittajan kertoma kyllä on selvästi, voi muuttua koskaan, kun ei myönnä virheitään ns. kokonaisvaltaisesti (ei auta jos sanotaan että tein väärin, muutun eikä kuitenkaan muutu) eikä suostu ottamaan vastaan apua? Kun vaikkapa terapiaakin ehdottaa niin itse olen kuullut että mitä, minä terapiaan, en mä oo mikään hullu, sinähän se tässä hullu oot ja siks mäkin joskus hermostun! Tuo jojottelu on se, millä moni väärin kohdeltu kumppani pysyy suhteessa - saa sen pienen valopilkun toiselta että nyt kaikki paranee. Pitää vaan lakata uskomasta siihen että kaikki muuttuu, onhan se nähty jo että ei muutu.
Kaikki on aina ja loputtomiin muka toisen vika, sen joka todellisuudessa on alakynnessä ja se jota kohdellaan väärin.
En voi sanoa muuta kuin että voimia kaikille, joiden on paha olla väkivaltaisessa suhteessa, voimia teille että jaksaisitte lähteä. Ja muistakaa, lähteminen on ensisijaisen tärkeää varsinkin jos on lapsia - vaikka fyysinen väkivalta ei vielä lapseen ulottuisi, se voi joku päivä ulottua, eikä lapsen tarvitse nähdä sitä kaikkea riitaa ja väheksyntää ym. ym. mitä perheessä on, lapsella on oikeus turvalliseen oloon ja tasapainoiseen elämään. Huoltajuuskiistan pelossa ei kannata jäädä - sitä kun ei voi etukäteen tietää että tuleeko siitä kiistaa. Ja jos on näyttöä niin voi vaatia valvottuja tapaamisia alkuun ainakin.
Syksyisiä auringonsäteitä lähettää Evelynn!
Mitä on lapseen kohdistuva väkivalta
Fyysinen väkivalta
Fyysinen väkivalta on lapsen kehon satuttamista tavalla tai toisella, esimerkiksi lyömällä, potkimalla, tukistamalla, kuristamalla, hakkaamalla, tönimällä, estämällä, polttamalla, kurittamalla ruumiillisesti tai käyttämällä asetta.
Henkinen väkivalta
Henkisellä väkivallalla tarkoitetaan lapsen mielen tahallista loukkaamista esimerkiksi nimittelemällä, haukkumalla, kiristämällä, uhkailemalla, suhtautumisella lapseen ivallisesti tai alentavasti, huutamalla tai karkealla kielenkäytöllä. Henkistä väkivaltaa on myös fyysisellä väkivallalla uhkailu ja pelottelu sekä lapsen eristäminen tai altistaminen perheväkivallan sivusta seuraamiseen.
http://www.kriisikeskussjk.fi/vakivalta ja lapsi.htm