kahdeksan vuoden jälkeen tuli sitten ero. Ahdistaa niin kovasti, eikä tiedä mitä ajatella. Kaikki tuntuu niin turhalta, eletty elämä ja tuleva. Ei se tästä paremmaksi muutu kuitenkaan. Ei onneksi oltu vielä kihloissa eikä ole lapsia, (mies ei näihin suostunut, mutta jaksoin vain odottaa). Sattuu vaan niin paljon, kun mies ei vain rakasta enää. Sanoo että on ollut onneton pitkään, vaikka kaikkeni sen eteen oon tehny, niin mikään ei oo riittänyt. Sitten mut heitetään pois elämästä, niinkuin mitään ei olisi ollutkaan. Miten noin voi vain tunteet sammua.
Koko kahdeksan vuotta oltiin tiiviisti yhdessä ja jopa ihmeteltiin, miten oikeasti voi kaksi niin erilaista ihmistä tulla niin hyvin toimeen ja pärjätä yhdessä. Luulin että mieskin oli tosissaan, mutta ei. Hän tarvitsee vielä muiden naisten huomiota, ja niin paljon, että on valmis heittämään mut pihalle. Pettänyt se ei oo. Mutta puhunut on useasti, että haluaisi muita naisia. Ja nyt pääsee sitten testailemaan.
Yksin täytyy elämää sitten jatkaa. Tällä hetkellä on niin voimaton olo, että huvittaisi vaan jäädä sänkyyn makaamaan loppuelämäksi. kuihtua pois. Jättää ruoka pois. mutta pakko se toisaalta on liikkeelle lähteä.
Kiitos kun luitte.
Koko kahdeksan vuotta oltiin tiiviisti yhdessä ja jopa ihmeteltiin, miten oikeasti voi kaksi niin erilaista ihmistä tulla niin hyvin toimeen ja pärjätä yhdessä. Luulin että mieskin oli tosissaan, mutta ei. Hän tarvitsee vielä muiden naisten huomiota, ja niin paljon, että on valmis heittämään mut pihalle. Pettänyt se ei oo. Mutta puhunut on useasti, että haluaisi muita naisia. Ja nyt pääsee sitten testailemaan.
Yksin täytyy elämää sitten jatkaa. Tällä hetkellä on niin voimaton olo, että huvittaisi vaan jäädä sänkyyn makaamaan loppuelämäksi. kuihtua pois. Jättää ruoka pois. mutta pakko se toisaalta on liikkeelle lähteä.
Kiitos kun luitte.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Itselleni kävi aikoinaan suunnilleen samoin. Aluksi tippui pohja elämältä ja kaikki oli harmaata, tylsää, yksinäistä ja yhdentekevää ensimmäiset kuukaudet. Otin kuitenkin järjen käteeni ja työnsin tunteita sivummalle. Päätin, että minä pärjään ja on maailma täynnä naisia(olen mies), joka saattaisi olla minulle ihan yhtä oikea kuin se kenelle olin elämäni omistanut. Ensimmäinen vuosi erosta minulla meni laastarisuhteiden parissa, kun kerran iso pyörä alkoi sen verran heittää.. Nämä laastarisuhteiden toiset osapuolet huomasivat, että minä etsin heistä samoja pirteitä kuin avovaimollani oli. Eihän semmoinen voinut millään toimia. Kunnes eräänä päivänä tapasin nykyisen vaimoni ja elämäni palasi takaisin urilleen. Vaikka olen naimisissa, niin edelleen tulee ajateltua entistä rakkautta, mutta silti en vaihtaisi nykyiseen.
"Yksin täytyy elämää sitten jatkaa". Ei muuten täydy! Tuskin sinäkään mikään nunna olet? Itke itkusi ja sure surusi. Nouse ylös! Maailma ja elämä odottaa sinua! Ei kukaan löydä sinua kotoasi tai sinä ketään. Punaa huuleen ja hymy kaupan päälle, niin nyt on kesä ja mahdollisuuksia varmasti sinullakin, kun kerran olet toisellekin kelvannut niin monta vuotta. Sinua ei varmasti juuri nyt kiinnosta miehet tuon taivaallista, mutta mieti mitä sinä oikeasti menetit? Sinulla ei ole lapsia, jotka joutuisivat kärsimään erosta, et ollut naimisissa, joten virallisia kiemuroita ei ole paljon. Mieti ihmisiä, jotka menettävät vaikka koko onnellisen perheensä onnettamuudessa tms. Sinä menetit vain yhden tärkeän ihmissuhteen, suhteen, joka oli kuollut jo miehesi puolelta. Sinulle se suhde ei ollut VAIN tärkeä ihmissuhde tunnetasolla, mutta kun ajattelet asiaa järjellä, niin mitään korvaamatonta et menettänyt. Miehiä on laidasta laitaan ja sinun pitää vain potkia rumimmat ja tyhmimmät sivuun ja nauttia uudestaan ihastumisen ja jopa rakastumisen tunteesta, ensi suudelmasta, hekumasta, sekä odotuksen tuomasta perhosista mahassasi. Nämä kaikki ovat vielä edessäsi, mikäli olet tavallinen suomalainen nainen. Pää pystyyn! Tämä on käsky!
Tässä pyöritellään meillä erotako vaiko ei. Itse en haluaisi, mies "ei tiedä". Mut noinhan toi menee..
kiitos lohduttavista sanoista. Luulen että olen liian pohjalla, ja laiton mailiakin tälle kyseiselle miehelle, että odotan niin kauan kuin täytyy, että se saa selvitettyä aivan varmasti sen mitä oikeasti haluaa. Mutta tiedän, tuollainen mailien lähettely tarkoittaa sitä juuri että kiellän koko asian. Mulle tuli heti jonkin verran parempi olo, kun lähetin sen mailin. Tiedän kuitenkin loppujen lopuksi, että asiat eivät tästä muutu, ja mun pitäis osata jotenkin itteeni suojella ja osata irrottautua siitä miehestä. Mutta se on niin vaikeaa, kaikki asiat vaan muistuttaa siitä. Oon miettinyt kyllä, että eihän tää kyllä mikään pahin mahdollinen tilanne ole, mutta sattuu se kuitenkin. Oon miettinyt sitä kanssa, että syy on sitten varmasti mussa, kun en oo osannu yllä pitää sitä "sparkkia" suhteessa.
Tää on ensimmäinen kerta koko 25-vuotisen elämän aikana, kun mulle tällaista tapahtuu, joten en tiedä, miten pitäisi toimia. Sinun vastauksesi antoi jonkinlaista toivoa ja jotenkin helpottaa, että on myös muita jotka tietävät miltä tällaisessa tilanteessa tuntuu. Se on vain vielä tässä tilanteessa kurjaa, kun ystäviltä ja sukulaisilta tulee hääkutsuja ja vauvauutisia ja mun elämä on juuri luhistunut alta. Luulen kuitenkin olevani ihan ok naiseksi ja arvostan itseäni, toisin kuin tämä mies. En vain jotenkin usko, että ketään voisin hyvää löytää.
Onneksi sinulla kaikki kääntyi hyvin päin. ja olet onnellinen nyt.
On se hyvä kuulla että muilla on näitä kokemuksia, naisellani vaan oli toinen mies...
Aikaa pari viikkoa erosta, silti haluan nähdä exääni aina kun mahdollista, sitten tuntuu hyvältä kun saa puhua ja sit kun se lähtee pihasta kaikki romahtaa, välillä vtuttaa iha satanasti välillä itketyttää kaikkea mahdollista.. kaikki ne vuodet(8) tuntui hyvältä, ei tietysti aina, normaalia.. Sitten kerrotaan vaan ettei enää rakasta, mutta että olen tärkeä,lämmin,arvokas ja ajatuksissa... Muita naisia ei voi ajatellakkaa, kosto hommista en välitä, päinvastoin olen pitänyt yhteyttä kertonut tunteista jotka eivät ole mihinkään muuttuneet ehkä liikaakin ottanut yhteyttä kun tuntuu että kaikki on turhaa, ja itseään satuttaa kun ei ymmärrä että paluuta ei ole entiseen. Toisaalta tuntuu pahalta lakata ajattelemasta tai ettei pitäs yhteyttä, luulee että ex unohtaa sit ainaki ja luulee etten häntä rakastanutkaa, sama kun ajattelen itseäni jonkun toisen naisen kanssa niin ex tuumaa että ei tuollakaan kauaa mennyt....
On vaan nii pohjalla, yksin kun elämän rakkaus voi loppua näin pikaisesti, vaikka itse on 110% rakastunut koko ajan rakkaus kuin kasvaa, ja toivonut häneltäkin että tukeutuu minuun jos jotain on jne., kaikki muistuttaa hänestä...
Sen tiedän että kaikista vaikein tapa hoitaa tätä on että yrittää kaveerata exn kanssa millään tapaa, mut rakkaudella ei rajaa, ei vaan pysty vihaan tai oleen vittumainen... unestakin herää että nyt se tuli takas meidän sänkyyn ja mun kainaloon lämmittään, oi sitä ihanaa tuoksua ja pehmeää ihoa... tai että luulee että puhelimeen hän soittaa mut se on aina joku muu.... Sitä vaan toivoo että ei aidan takana nurmikko ikuisesti viherrä tulee se talvikin joskus, ja routa porsaan kotia tuo.... sitä toivon ikuisesti, että tajuaisi tehneensä virheen.... ja tulisi takaisin, vaikka siitä ei varmaan mitää tulisi, mutta kaiken itse tekisi paremmin ja toisin että vielä sais mahdollisuuden........
On sydän palasina.... ikävä... Koittakaa te jaksaa, minäkin... mukava tämä jotenkin auttaa kun saa jotakin kirjoittaa ja muiden samiksien juttuja ja tunteita lukea, ymmärrän.... JAKSAMISIA:)
kun itse rakastaa toista täydestä sydämestä ja toinen sanoo yllättäen, että ei rakasta enää lainkaan ja haluaa erota, kokea ehkäpä uutta. Niin, kerro sinä se minulle miten tunteiden totaalinen sammuminen voi olla mahdollista? Ihan omasta kokemuksesta puhun. Onko se ruoho vihreämpää aidan toisella puolella? Epäilen. Se vihloo ja repii rinnasta se tuntuu fyysisesti - ainakin minulla. Menee elämän ilo, ei tahdo mikään asia kiinnostaa ja väkisin itseäni sängystä ylös revin. Aikaa erosta on muutama kuukausi, kun maailma romahti. Ja kyllä kyynel vierähtää edelleen, kun ajattelen rakastani ja meitä yhdessä ja kaikkea kokemaamme. En voi kuvitella, että joku toinen pitäisi häntä hyvänä ja koskettelisi, hänen tuoksunsa, pehmeä ihonsa.... Haluaisin hänet ehdottomasti takaisin ja otankin samantien jos se vain on mahdollista - kaikkia kortteja ei ole vielä lyöty pöytään vaan välillä vietämme aivan ihmeellisesti aikaa yhdessä ikäänkuin olisimme edelleen pari..ajan pitäisi parantaa haavat vaikka arvet jääkin, mutta minulla ei välttämättä edes aika tee parantavaa vaikutusta, kun tulee tapailtua exää silloin tällöin, olen kuin löysässä hirressä näiden sinänsä mahtavien tapaamisten vuoksi, joista saa virtaa ja tuntee elävänsä taas pienen hetken. Voimia sinulle tiedän miltä sinusta tuntuu - et ole todellakaan ainoa saman tunteen omaava ihminen !!!
Tein todellakin vierheen siinä, että ilmoitin hänelle eilen, että odotan niin kauan kuin hän vain tarvitsee aikaa muissa naisissa hyppäämiseen. Hän mailasi takaisin, että se käy hänelle, että odotan, mutta hän haluaa pitää nyt hauskaa, ja tulee sitten takaisin jos tulee. Se olisi jo todella väärin itseäni kohtaan jos hänet ottaisin takaisin tuon kaiken jälkeen, mutta tuntuu vain että sain tuosta jotain toivoa omalle elämälleni, kun hän sanoi, että ehkä saattaa olla että tulee sitten jossain välissä takaisin, jos "parempaa ei löydy".
Miksi pitää itseään kiduttaa näin, eikä vain nyt ymmärrä että se on oikeasti tässä. Ei se välitä, antaa mun olla vaan hätävarana, kaiken kokemamme jälkeen!!! Mullakin tekee aivan pahaa miettiä että hänellä olisi joku muu. Hänen tuoksu oli niin huumaava, ja sai oloni turvalliseksi. Tuntui niin hyvältä tietää että hän oli vain minun.
on niin ristiriitainen olo tällä hetkellä, en osaa oikein surrakkaan koko asiaa, koska hän ehkä tulee joskus takaisin. Joskus hän ehkä saattaa ymmärtää että olinkin se okea ihminen hänelle. Jos tämä on vain jokin vaihe. Mutta toisaalta en halua että hän tulee takaisin, jos oikeasti pystyy tehdä mulle näin, niin en saisi häntä edes miettiä ottavani takaisin. Mutta mitä ##### tehdä kun rakastaa???
Jakselemisia sinullekkin, toivottavasti meillekkin se aurinko joskus alkaa paistamaan. Elämä ei oo reilua aina!
hellittävän otettaan. Minut jätettiin 1,5kk sitten ilmoitukseen että rakkaus on loppu ja eikä olla onnelisia enää minun kanssa. Alussa kaikki oli sumua, ei millään meinannut selvitä iltaan asti, itkin silmät päästäni, mutta parin viikon itkemisen jälkeen itku loppui ja asiaa alkoi ajattelemaan ja käsittelemään. Ja nyt tänään tajusin että ero on lopullinen eikä yhteen paluuta ole enää, toinen elää jo täyttä päätä omaa elämäänsä, ei sitä ero heilauttanut millään tavalla. Sanoi käsitelleensä eron jo kun vielä asuttiiin yhdessä mutta mietti jättämistäni, voiko siinä käsitellä mitään eroa jos toinen asuu saman katon alla? Nyt täyttää päivänsä kaikenmaailman hommilla ettei ehdi kuulemma eroamme enää miettiä ja mitä sitä miettimään kun hän on sen jo läpi käynyt. Käyttekö te miehet eron oikeasti noin helposti lävitse??? Tiedän että menneeseen ei saa jäädä roikkumaan ja elämään enkä aio sitä tehdäkään, mutta eikö ole normaalia että suretaan ja käsitelläänero kun se sattuu eikä sysätä sitä jonnekin mappi ööhön. Jos kummiskin yhteistä taivalta reilut 12 v takana, niin täytyyhän siinä jotain käsittelemistä olla myös jättäjällä. Minulla ainakin välillä se suunnaton ikävä ja kaipuu kun muistelee yhteistä eloa...
Mutta onneksi näitä kurjia päiviä ei ole enää usein ollut, vaikka silloin kyllä tuntuu että tästä suosta ei nousta millään...
mitään käsittele tai jää miettimään..uutta vaan kehiin ja kun toista nai niin toinenkin siinä unohtuu. Oli sitten kyse 1-20 vuodesta, näin on, usko pois.
Mies täyttää päivänsä ja toisin kuin sinä ja minä olemme lamaantuneita srusta, tuskasta, helvetistä, järkytyksestä...ja mietimme, että mitä oikeasti on tapahtunutkaan...
Ikävä on täälläkin ja pää täynnä kysymyksiä joihin ei saa ikinä vastausta.
Sattuu helvetisti, mutta kun alat tajuamaan sen, että hän ei ollut sinun arvoisesi, niin silloin alkaa paraneminen.
Voimia!
Taas minä kirjoittelen täälä tilanteestani, joka ei vain meinaa tasaantua. Ylä ja ala mäkiä mennään edelleen ja lujaa.
Noin 3 viikkoa siitä kun mut jätettiin ja olen vieläkin aivan sekaisin. Ensin jättämisen jälkeen olin noin kaksiviikkoa kokoajan menossa ja tekemässä jotain, että ei vain tarvinnut surra sitä ex:ää. Tiesin kokoajan että olisi pitänyt ajatella, mutta sysäsin surua kokoajan pois järkeistämällä asiaa. Huomasin että aloin tulla pikkuhiljaa tunteettomammaksi, enkä tuntenut oikein mitään kuullessani enää edes sukulaiseen liittyvästä suru-uutisestakaan. Minä vain sysäsin tuskaa pois kaiken tekemisen alle, jotta en vain tuntisi mitään. Vieläkin olen aika turta, enkä osaa oikein tuntea surua ilman että siihen oikein paneudun. Mutta tiedän jo joitakin keinoja millä saan itseni muistelemaan menneitä, eikä vaan pakoilemaan. Esimerkiksi yhteisten valokuvien katselu on yksi niistä.
Luulinkin siinä sitten jo että sydämeni olisi jo parantunut, koska en tuntenut oikein mitään ja etsin itselleni uuden miehen. Tapailtuani häntä pari kertaa tuossa viikko sitten, minulle iski aivan järkyttävä ahdistus. Sanoin suoraan tälle miehelle, että saattaakin olla näin, että minulla on vielä paljon käsittelemättömiä asioita erosta, enkä pysty tapailla häntä juuri tällähetkellä.
Tuon jälkeen tiesin varmasti, että nyt oikeasti mun pitää tehdä itesäni ajatellen jotain että en aivan mene maan rakoon. Aloin miettimään asioita vähän enemmän ja rauhoituin ja jäin baariin lähdön sijasta kotiin, ja yritin surra.
Aloin antamaan aikaa itselleni. Kävin kirjastosta lainaamassa John Grayn kirjan:mars ja venus: uusi rakkaus. Sitä luettuani opin ainakin jonkin verran suremaan. Itkin monet kerrat kirjaa lukiessani, ja minusta tuntuu, että en enää pakoile tunteitani ex:ääni kohtaan. Osaan myös muistella meidän yhteisiä aikoja ehkä paremmilla mielin. Myös sen opin tuosta kirjasta, että rakkautta ex:ää kohtaan ei tarvitse pakoilla. Ja että juuri se rakkaus ex:ää kohtaan pitää mun sydämen avoimena myös muillekkin. Jos suljen sydämeni nyt, saatan jäädä loppuelämäkseni yksin ja kykenemättömäksi rakastaa enää muita.
Kirjassa puhuttiin siitä useaan otteeseen, että kuinka tärkeää olisi osata antaa lopulta anteeksi. Minä en siihen vielä pysty. Mielessäni pyörivät vain niin monet ihanat kahdeksan vuoden aikaiset muistot, ja se että miksi ex:ä ei niistä välitä. En vain voi antaa hänelle anteeksi sitä, että hän ei vain välitä mistään!! Niin pirun monta vuotta, ja se vaan ei sitten ollut tosissaan.
Oon kuitenkin rauhoittunut, ja tullut jokseenkin tietoisemmaksi itsestäni ja tunteistani, rauhoittumisen myötä. Ja tässä annan nyt sitten aikaa itselleni niin kauan kuin vain tarvitsee että tästä selviän!!
seurustellut kenenkään kanssa vuosiin ja on todella yksin - mihin ne vuodet katosivat. Olet ainakin saanut hyvää kokemusta parisuhteesta. Ei se aika hukkaan mennyt.
Tunnen sydämessäni tuskasi. Poden sitä samaa edelleen. Avioliitto, jota kesti 18 vuotta, olikin vain roskaa. Kolme lasta, järjetön määrä omaisuutta kankkulan kaivoon, velat, joista jää iso kakku vielä jälkipolvellekin maksettavaksi. Petoksesta, joka syöksi sydämeni samanlaiseen ahdinkoon kuin sinun nyt, on jo kolme vuotta. Enkä kykene sanomaan edes hänen nimeään.
Onhan se selvä, että ihmiset haluavat rohkaista ja antaa toivoa, mutta ymmärrän hyvin voimattomuutesi. Kolme teiniä pitää tällä hetkellä huolen, että sänkyyn jääminen on minulle mahdotonta. Ihmisestä voi kuitenkin tulla robotti, minusta on tullut. Eräs rohkaisi sinua lähtemään uuden onnen etsintään... No, jos se onnistuu sinulta, se voi varastoida sieluun jotain energiaa. Minusta ei ollut lähtemään, tuntui teennäiseltä etsiä kumppania, kun vielä oli täysin koomassa erosta eikä enää ihan nuori. Tällä hetkellä teen työni, hodan lapseni ja kotini. Yritän vaikuttaa lähes normaalilta, mutta sisältä olen kuollut.
Tiedän juuri tuon miltä tuo tuntuu olla kuin robotti. Sitä vaan tekee asioita ilman mitään intoa ja ajatusta. Tekee vaan. Sinä olet jaksanut tuota oloa jo kolme vuotta!! Jos haluat neuvon, niin lue tuo kirja: John Gray: mars ja venus, uusi rakkaus. Siinä on pajon tehtäviä, jotka pikkuhiljaa erottaa sinut tuosta olosta. Saat kirjan myötä kokea kaikenlaisia tunteita, ja pystyt pikkuhiljaa myös sanomaan hänen nimensä. Sinun tilanteessasi, juuri se nimen sanominen moneen kertaan auttaisi sinua tuntemaan vähemmän ja vähemmän tuskaa. Se on aika sama monen asian kanssa, niihin vaan sopeutuu ja tottuu jos niitä ei pakoile=(. TUosta kirjasta opin juuri tuon. Että niitä hyviä aikoja täytyy miettiä ja rakkauden antaa olla. Ja tuon kirjan kirjoittajan mielestä koskaan ei ole liian myöhäistä alata työstämään surua. Ja sitten siitä voi parantua.
Minulle on ollut todella vaikeaa juuri se että koetan edelleen hyväksyä rakkauteni sitä miestä kohtaan. Kun järki sanoo, että ei tietenkään saa rakastaa. Kun ei olla kerran enää yhdessäkään. Mutta sitten tosiaan tiedän, että jos tunteitani pakoilen, sydämeni saattaa mennä lukkoon. Ja sitä en halua.
Toissapäivänä kirjoitin kaikki hänelle keksimäni lempinimet paperille ja itkin niistä jokaista. Ne lempinimet vaan oli niin täynnä rakkautta...ja tiedän vaan tällä hetkellä että kaikki mitä tulee vaan mieleenkään pitää käydä pohjia myöten läpi vaikka se kuinka satuttaisi. Sen on sitten taan hitusen "puhtaampi olo". Huomenna erosta tulee kuukausi. Se aika on tuntunut ikuisuudelta. Mutta viimein oon päässyt edes tuohon rajapyykkiin. Ja olen jo oppinut olemaan yksin itseni kanssa.
Jakseluja sinulle ja perheellesi. Toivottavasti pystyt taas kohta avaamaan sydämesi maailmalle sekä miehille=)
Kirjoitat ihmeellisen järkevää ja toiveikasta puhetta, vaikka sinun kuuluisi olla täysin maassa! Osasyy siihen, että olen edelleen jumissa surutyöni kanssa on kaoottinen elämä, johon lopulta johtivat se, että en halunnut antaa periksi taistelussa perheen puolesta ja toisaalta miehen persoonan muuttuminen täysin raakalaismaiseksi ja piittaamattomaksi. Sydämeni meni riekaleiksi siitä, että rakas mieheni, lasteni isä syöksyi mieleltään epätasapainoon, petti tietenkin, kavalsi perheen rahoja, keksi minusta ilmoituksia lastensuojeluun, poliisille, kriisikeskukseen...ja pahoinpiteli henkisesti ja fyysisesti niin, että ihme kun pysyin jollakin tavalla järjissäni. Ja tätä ihmistä minä suren ja suren! Jos joku osaisi selittää, miksi..
Sydämen avaaminen kenellekään tai millekään ei enää tule kysymykseen. Luotin jo kerran, toiste en.
Saattaa olla että tämä on vain joku eron vaihe, että pystyn ajatella jokseenkin selkeästi. Mutta suureksi syyksi tälle selkeälle ololle sanoisin sen että olen suhteellisen sinut omien tunteideni kanssa. Ja koetan kokoajan hyväksyä sen että edelleen rakastan sitä miestä ja tuun aina pitämään paikan sydämessäni hänelle. Jotenkin tuo ajatus vain rauhoittaa ja auttaa ymmärtämään tilannettakin jokseenkin paremmin.
Sinun tilanteesi on ollut kyllä erilainen kun mikä mulla on. Kauheita asioita oot joutunut kokemaan. Noista selviäminen vaatii aikansa. Mutta olisin kuitenkin sitä mieltä että voisit saada apua siitä kirjasta. Sä oot sen ittelles velkaa. Mulle tuo kirja on ollut jonkinlainen terapeutti. Kun en kuitenkaan oo niin "avoin" itseäni hoitamaan, että terapeutille menisin. Sun ei saa unohtaa itseäs ja tunteitas. Elämällä on niin paljon kuitenkin vielä annettavaa.
Toivon sydämeni pohjasta, että kaikki miehet eivät ole samanlaisia kuin ex:äni. Ja että joskus löytäisin sellaisen ihmisen jolta saisin kunnioitusta ja arvostusta ja tietenkin rakkautta. Toivon että toiveeni ei oo turhia. Ja että en joutuisi pettymään taas uudelleen ja uudelleen.
Jakselemisia sinulle!!
toivotan jaksamista. Eron työstämisessä on tosiaan erilaisia vaiheita. Sen minäkin sain kuulla ystävältä heti alkuunsa ja hyvä oli, että kuulin. Shokkivaiheen jälkeen tuli hirveällä höngällä järkättyä kaikkia käytännön asioita. Lasten elämä ja sydämet oli hoidettava ensin edes toipumisen tielle. Kun elämä hiljaa asettui yksinäiseen kuosiinsa, olo oli hetken helpottunut. Sitten iski pääle tämä loputon melankolia. Varauduthan sinäkin siihen, että selkeyttä voi seurata uusi kaaos - se on jopa todennäköistä.
Taidan käydä kirjastossa hakemassa tuon kirjan. Ensin olin varma, että en selviä elävien kirjoissa ilman ulkopuolista auttajaa. Mitä kauemmin aikaa kuluu, sen vaikeammalta tuntuu enää avautua, Ei siksi, että en kehtaisi, vaan siksi, että haavojen repiminen taitaa olla kuolemaksi. En millään jaksa kerrata enää kauheuksia, joita lasten kanssa koimme. Näin kun jaksaisin hiljalleen kuluttaa päivän toisensa perään, muistot menisivät mukanani hautaan eikä niistä olisi enää kenellekään vaivaa eikä haittaa.
Eräs mies vakuutteli minulle, että he eivät ole kaikki toistensa klooneja. En ole yhtään vakuuttunut, mutta sinun vuoksesi - ja minun - toivon niin.
Hyvä että päätit hakea sen kirjan. Se tosiaan auttaa pääsemään kiinni omiin sisäisiin ajatuksiin ja tunteisiin.
Mulla tällähetkellä todellakin ristiriitainen olo. Ja suututtaa. Tämä ex:ä lähetti viestiä, että on kova ikävä ja että ei pysty hengittämään kunnolla ja on todella pahoillaan siitä mitä meille tapahtui ym.. Hän vain edelleen yrittää käyttää mun hyväuskosuutta hyväkseen!! Yrittää saada huomiota, jos muualta ei sitä saa. Ottaa niin päähän tollanen toiminta. En vastannut sille mitään enkä vastaa. Ex:än asiat ei oo enää mun asioita. Se on päätöksen tehny, eikä todellakaan tuu saamaan multa mitään tukea tilanteeseen, jonka itte on ittellensä järjestänyt. Huomaan vaan että aivan pirun itsekäs mies on mulla ollut. Jättäs mut rauhaan.
Olen toisaalta huomannut tuon melankolian myös. En edelleenkään oikein innostu ja ole iloinen oikein mistään. Mutta parempi olo on kuitenkin kuin mitä alussa oli, kun olin aivan lukossa. Tällähetkellä mulla on kuitenkin toivo paremmasta elämästä mielessä (ainakin välillä=)).