Pakko yrittää jos tämä kirjoittaminen jotenkin helpottaisi oloa. Toivon, että ette jaksaisi puuttua kirjoitusvirheisiin, koska nyt en juuri jaksa miettiä menikö oikein vai ei...
Lueskelin näitä keskuteluja ja tuntuu, että ainoastaan naisia erot sattuu tai sitten miehet ei vain kirjoita tänne. Olen tällä hetkellä todella hukassa, enkä tiedä missä ja kenelle siitä puhuisin tai mikä auttaisi tähän olotilaan...
Tapasin muutama kuukausi sitten todella ihanan tytön johon rakastuin syvästi, vaikka meidän seurustelu nyt sitten jo päättyi... Tästä on todella hankala puhua, kun kaikki ihmiset joille tästä juttelen, niin niiden mielestä muutaman kk seurustelun jälkeen ei voi vielä rakastua ja tuntua niin pahalta, mutta kun se nyt vain mun kohdalla on niin... en pysty syömään tai olemaan miettimättä sitä miten 2 viikkoa sitten kaikki oli todella hyvin ja nyt kaikki on vaan ihan mustaa... Toinen vaan yhtäkkiä ilmoittaa, että ei tunne rakastavansa mua, vaikka on niin monesti sanonu ja toiminu sen mukaan ja suunitellut yhteistä tulevaisuutta, mutta sitten yhtäkkiä onkin valmis romuttamaan kaiken ilmoittamalla, että on valehdellut tunteistaa kokoajan ja yrittäny rakastua... En ole tästä yhtään hänelle vihainen, koska mun mielestä se ei mitenkään auta mihinkään, vaan itse haluaisin tietysti kovasti jatkaa, mutta eihän se nyt mahdollista ole jos toinen ei tunne niin... Mutta kuitenkin se mitä itse koen toisen tuntevan, niin koen että jotain kipinää kuitenkin on ja elän kovasti toivossa, että saisin jatkaan hänen kanssa seurustelua myöhemmin, mutta en tiedä miten ihmeessä saan sen kipinän sytytettyä, mikä aluksi oli ja minkä me tuohosimme yhdessä käyttäytymällä toista kohtaan pitämällä toista itsestään selvyytenä, koska meillä oli niin paljon jo suunitelmia päätetty eteenpäin... Tuntuu, että se sai ihastuksen/rakastumisen lähtemään alamäkeen ja haluaisin niin kovasti, että saisin hänet takaisin ja että hän pystyisi rakastamaan minua...
Haluaisin vastauksia, että onkohan tuon kipinän sytyttäminen mitenkään enään mahdollista, vaikka tietenkin joka juttu aina on omansa... Olen elämässäni seurustellut jo usempia kertoja, mutta vasta edellisellä kerralla kun seurustelin pidempään, huomasin mitä rakkaus on ja nyt olen kokenut sen sitten kahden ihmisen kanssa, tuntuu että tällä rakkaudella ei ole mitään tekemistä järjen kanssa, koska tuntuu, että sen vuoksi tekee muiden mielestä tyhmiä juttuja ja tuntuu että toivon melkein mahdottomia, mutta niin se vain väkisin menee...
Mun mielestä on tyhmää, kun monet sanoo, että älä välitä, että maailma on naisia täynnä ja kyllähän se tiedän, mutta myös tiedän kenet niistä haluan... tekee todella pahaa edes ajatella, että olisin jonkun muun kanssa.
Kiitos jos jaksoit lukea, vaikka tämä teksti ei nyt mennyt ihan niinkun olisin halunuttu, koska tätä kaikkea on niin vaikea kertoa kirjoittamalla ja tulee paljon töksähteleviä kohtia...
Lueskelin näitä keskuteluja ja tuntuu, että ainoastaan naisia erot sattuu tai sitten miehet ei vain kirjoita tänne. Olen tällä hetkellä todella hukassa, enkä tiedä missä ja kenelle siitä puhuisin tai mikä auttaisi tähän olotilaan...
Tapasin muutama kuukausi sitten todella ihanan tytön johon rakastuin syvästi, vaikka meidän seurustelu nyt sitten jo päättyi... Tästä on todella hankala puhua, kun kaikki ihmiset joille tästä juttelen, niin niiden mielestä muutaman kk seurustelun jälkeen ei voi vielä rakastua ja tuntua niin pahalta, mutta kun se nyt vain mun kohdalla on niin... en pysty syömään tai olemaan miettimättä sitä miten 2 viikkoa sitten kaikki oli todella hyvin ja nyt kaikki on vaan ihan mustaa... Toinen vaan yhtäkkiä ilmoittaa, että ei tunne rakastavansa mua, vaikka on niin monesti sanonu ja toiminu sen mukaan ja suunitellut yhteistä tulevaisuutta, mutta sitten yhtäkkiä onkin valmis romuttamaan kaiken ilmoittamalla, että on valehdellut tunteistaa kokoajan ja yrittäny rakastua... En ole tästä yhtään hänelle vihainen, koska mun mielestä se ei mitenkään auta mihinkään, vaan itse haluaisin tietysti kovasti jatkaa, mutta eihän se nyt mahdollista ole jos toinen ei tunne niin... Mutta kuitenkin se mitä itse koen toisen tuntevan, niin koen että jotain kipinää kuitenkin on ja elän kovasti toivossa, että saisin jatkaan hänen kanssa seurustelua myöhemmin, mutta en tiedä miten ihmeessä saan sen kipinän sytytettyä, mikä aluksi oli ja minkä me tuohosimme yhdessä käyttäytymällä toista kohtaan pitämällä toista itsestään selvyytenä, koska meillä oli niin paljon jo suunitelmia päätetty eteenpäin... Tuntuu, että se sai ihastuksen/rakastumisen lähtemään alamäkeen ja haluaisin niin kovasti, että saisin hänet takaisin ja että hän pystyisi rakastamaan minua...
Haluaisin vastauksia, että onkohan tuon kipinän sytyttäminen mitenkään enään mahdollista, vaikka tietenkin joka juttu aina on omansa... Olen elämässäni seurustellut jo usempia kertoja, mutta vasta edellisellä kerralla kun seurustelin pidempään, huomasin mitä rakkaus on ja nyt olen kokenut sen sitten kahden ihmisen kanssa, tuntuu että tällä rakkaudella ei ole mitään tekemistä järjen kanssa, koska tuntuu, että sen vuoksi tekee muiden mielestä tyhmiä juttuja ja tuntuu että toivon melkein mahdottomia, mutta niin se vain väkisin menee...
Mun mielestä on tyhmää, kun monet sanoo, että älä välitä, että maailma on naisia täynnä ja kyllähän se tiedän, mutta myös tiedän kenet niistä haluan... tekee todella pahaa edes ajatella, että olisin jonkun muun kanssa.
Kiitos jos jaksoit lukea, vaikka tämä teksti ei nyt mennyt ihan niinkun olisin halunuttu, koska tätä kaikkea on niin vaikea kertoa kirjoittamalla ja tulee paljon töksähteleviä kohtia...
Vastaukset 11
Vanhimmat
, että löytyy tuollainen ajatteleva ja syvästi tunteva mies kuin SINÄ ! Minulla naisena on vastaavia kokemuksia vuosien varrelta miehistä. Ensin ollaan rakastuneita ja "puhutaan" toinen pyörryksiin jne. Ja sitten vedetään törkeästi matto jalkojen alta.
Onko parisuhde nykyään ihmisille vain kertakäyttö juttu? Ja ihmettelen miksi ihmiset luovuttavat heti kun ei tunnu enään kivalta.
Minulla on myös tuore kokemus jätetyksi tulemisesta. Mies halusi lopettaa suhteen ja kuitenkin hän halusi olla lähellä ennenkuin lähdin pois hänen luotaan. Minulla on edellisestä suhteesta n.6kk aikaa ja hänellä 2,5 vuotta. Ja tunne häntä kohtaan on vahva. Minä en myöskään pysty syömään,nukkumaan jne.
Mutta kyllä sinulla on toivoa uuden kipinän syttymisestä. Ole oma itsesi ja anna ajan kulua. Minä olen pisimpään "nuollut haavoja" suhteen päättymisen jälkeen 3 vuotta. Ja ole onnellinen siitä ,että teidän suhde päättyi nyt eikä vasta esim. sitten kun teillä olisi ollut jo vaikkapa lapsia. Jos tämä nyt yhtään lohduttaa?
Jokaiselle on jossakin se OIKEA...
Melkein liikutuin kertomastasi, jotenkin se osui samankaltaisuudellaan omiin kokemuksiini.
Reilu kaksi vuotta sitten tapasin naisen, johon rakastuin heti ensi silmäyksellä, niinkuin sanotaan :). Mutta mitään sellaista tunnetta en ollut koskaan ennen kokenut (olen 30v) ja se on jäänyt mieleen todella syvälle. Tutustuimme toisiimme vajaan kuukauden verran, eikä hän jostain syystä tahtonut jatkaa. Syytä en tiedä. Rakastin sitä naista todella paljon, enkä tiedä mitä mieleni kikkaileen, kun ei voi päästää siitä muistosta irti. Sen tuttavuuden jälkeen olen yrittänyt seurustella muutaman ihmisen kanssa, mutten saa tuota parin vuoden takaista ihmistä pois mielestäni. Ajatus hänestä hyppää esiin monenlaisissa tilanteissa, eikä ole kiva olla kenenkään muun lähellä ja ajatellan vain ja ainoastaan sitä skorpion-neitoa.
Muutaman vuoden ajan on raskaita hetki ollut toistuvasti. Raskaita sikis, kun ikävä valtaa niin lujaa mielen, ettei mikään muu tunnu miltää eikä pysty keskittymään mihinkään muuhun. Nyttemmin olen alkanut miettimään, mitä vaihtoehtoja minulla on enää löytää onnellinen tapa elää. En ole juurikaan vaihtoehtoa keksinyt, kovin itsetuhoisia ajatuksia päässäni liikkuu. Tiedän, ei ole ehkä tervettä, mutta lapsuudessa tapahtuneen asiat ovat tehneet minusta puutteellisen rakkauden saralla ja sitä rakkauden tunnetta kaipaa kovempaa kuin mitään muuta. En enää jaksa elämään suunnitella päivää pitemmälle. Elän hetkessä. Toivon kohtaavani jotain vastaavaa, mitä se nainen oli. Ikävä on ihan suunnaton, en voi enää edes ystäviäni päästää lähelleni, koska ihan kuin valmistautuisin johonkin sellaiseen, jonka jälkeen minusta ei kuulu enää mitään.
Olen hakenut apua, puhunut ihmisille ja yrittänyt nauttia pienistä asioista. Olen nukkunut, syönyt hyvin, harrastanut asioita ja toisinaan taas en yrittänyt yhtään mitään. Olen älykäs, keksin keinot yleensä suurimpaan osaan elämän onnettomuuksiin, mutta M:ää ei osaa päästää mielikuvituksestani/kokemuksieni muistoista menemään. Näen hänestä unia, kerran olen hänet nähnyt kuluneena vuotena livenäkin. Aamuisin unista herättyäni yritän kasata itseni, se ottaa koville. Aamut ovat monesti kaikista pahimpia, ikävä, menettäminen ja tyhjyys valtaa mielen. Itken nytkin, koska sitä rakkauden tunnetta ei voi sanoin kuvailla, mutta jonka tahtoisin taas kokea.. itken, kun en enää tiedä miten itseäni autan. En tiedä, kuinka kukaan enää voisi auttaa, en todellakaan. Olen kirjoittanut sanoja, moneen kohtaan, itseleni, muille.. Kuinka kauan enää jaksan odottaa???
M: kun sain hänen ensimmäisen viestinsä, ihmettelen sattumaa. Kun kuulin ensimmäisen kerran hänen äänensä, olin kuin olisin kullaksi muuttunut. Kun näin ensimmäisen kerran hänen kävelevän, mieleni liikuttui epätodellisuudelta tuntuvasta hetkestä. Kun näin hänen huulensa liikkuvan ensimmäisen kerran, ne huumasivat mut täysin. Puhuimme, syleilimme toisiamme, huulemme hipaisivat toistensa pintaa. Ja se tuoksu, se ihmisen ominaistuiksu, se teki vaikutuksen. Sormeni liukuivat hänen ihollaan ja rauhallisuus säteili ympärillämme............... ja kuinka kaksi mieltä voi edetä niinkin samassa tahdissa, poimuisessa ajatusmaailmassa.
M, rakastan sua vieläkin!!
Niin ja viestiketjun aloittajalla tsemppiä, muuta en todellakaan osaa sanoa. Rakkaus on vahva asia, se vie voimat. Toivottavasti sinä löydät jonkun keinon selvitä rakkaasi menettämisestä. Minä en sanoisi, että kyllä niitä vielä vastaan tulee, en usko siihen nyt itsekään.
luin viestisi ja tuli minullekin niin surullinen olo puolestasi. Olet varmasti nuori mies vielä. Olen itsekin kokenut nuo tunteet aika monta kertaa jo. Voin vaan kertoa kokemuksesta, että tuo olo kestää aikansa. Ei siihen auta mitkään lohdun sanat että naisia on maalima täys. Ne vaan ärsyttää. Jonkun aikaa menee varmasti ennenkuin olo on parempi, nyt kun aamullakin heräät, ensimmäinen ajatus on varmaan että tää ei ole totta, onhan tämä vain unta.
Voin vain kokemusesta sanoa että suru menee ohi ajan kanssa, aika auttaa kaikkeen, tiedän sen nyt kun olen niin paljon kaikkea saanut kestää. Mutta luulen että ei se kipinä enää herää, voi toki niinkin käydä, mutta hiukan epäilen. Ja voin vaan lohdutta ja toivoa että toivotaan että se kolmas kerta toden sanoo sinun kohdalla. Toivon todella kaikkea hyvää sinulle, olet varmasti aivan mahtava mies, sen näkee jo kirjoituksestasi. Olisipa minunkin kohdalle osunut joku yhtä sydämellinen ..
Kuulostatte niin nuorilta, elämä vielä edessä. Minulla se on jo loppupuolella se elämä. Mutta muistot on kuin eilisessä. siitä on vuosikymmeniä aikaa ,kun koin samanlaista. Minä loukkasin rakastani ja hän lähti viimeisen aallon mukana pois täältä, lähti Kanadaan. En pystynyt soittamaan, kirjeet palautuivat takaisin. Mietin silloin, että olisin myynyt tavarani ja lähtenyt perään pyytämään anteeksi, kertomaan että rakastan. Mutta se tuntui silloin liian suurelta, oli töitäkin missä piti olla apuna. Nyt jälkeenpäin ajateltuna se tuntuu pieneltä asialta, miksi en lähtenyt. Ne uhraukset ei ole mitään sen tuskan rinnalla minkä kanssa on elänyt. Ei se helpota ajan kanssa, vaikka niin ne sanoo. Elämä jatkuu tottakai, mutta kun se tasaisen ajoin tulee mieleen... tuska on sama kuin silloin. Ellei suurempi. Kun minä tiesin, että hän rakastaa minua. Lähti loukkauksestani. Tiesin että olisin pystynyt hakemaan hänet takaisin. Vaikka hän käyttäytyi muuten, minä tiesin sen. Se on näin myöhemmin raskas tieto.
Sanon sulle, että kun noin rakastat tee kaikki mitä voit. Se mikä tuntuu nyt suurelta, tuntuu myöhemmin pieneltä kun katsot elämää taaksepäin. Menetyksen tuska minkä se rakkaimman menettäminen aiheuttaa koko elämäksi on suurta. Mikään muu ei sen rinnalla ole. Sen voin sanoa. Elämä jatkuu, löydät uuden kumppanin ja saat onnen hetkiä, mutta ei se tuska ikinä häviä. Tulee entistä selvemmäksi ne valinnat, mitkä olisi pitänyt uskaltaa tehdä. Kuinka eri tavalla olisi elämä mennyt.
Minä tiesin sen silloin, että tämä on hetki kun kaikki muuttuu. Silloin kun loukkasin häntä ja näin hänen kasvonsa. Tiesin jokaisena hetkenä, että minun pitää tarttua tähän ja tehdä kaikkeni. Mutta kun sellaista tapahtuu asiat muuttuvat nopeasti. Hän lähti niin nopeasti. Jos olisin aikaisemmin tajunnut ottaa hänestä kiinni, hän ei olisi ikinä ehtinyt lähteä lopullisesti. Ja sitten myöhemmin, kun olisin uskaltanut lähteä hänen peräänsä hänellä oli tietääkseni jo perhe. Siinä vaiheessa menetin uskoni siihen, että saisin häntä enää takaisin. Mutta jos silloin olisin vain seurannut sydäntäni.
Se on paha ja hyvä merkki tuo, että kaikki on hyvin ja sitten huonommin kuin koskaan. Senkin elämä opettanut, että jos hiljakseen hiipuu rakkaus, sitä ei takaisin saa. Jos se menee nopeasti se menee sitäkin vahvemmin, mutta se pieni toivo on. Ei se nopeasti lähde kuin loukkaantumisesta. Sanoitko jotain loukkaavaa? Jos niin teit, tee kaikkesi näyttääksesi ettet tarkoittanut sitä. Vaikeeta se on. Rakkaani muuttui täysin silloin. Olin kuin ilmaa hänelle niistä sanoistani lähtien. Se päätös lähteä tapahtui niin nopeasti, senkin kuulin hänen äidiltään että nopeasti oli tavannut kumppanin meni siellä naimisiin. Mutta jos olisin todistanut etten tarkoittanut sitä. Lähtenyt silloin heti perään. Tiedän, että syvällä sisimmässään hän edelleen rakasti minua. Ainakin sitä minua, joka ei häntä vielä loukannut.
Joten älä kirjoittele täällä, vaan tee kaikkesi korjataksesi suhteenne, jos on hän sinulle tärkeä. Kadut myöhemmin sitä, ettet tehnyt mitään silloin kuin sen aika oli. Pieniä asioita ne vaikeatkin sen rinnalla, että menettää sen rakkainpansa koko loppuelämäksi.
Minä toivoisin, että saisin tietää edes jotain hänestä. Onko vielä elossa, edes sen. Veljen tytär katsoi minulle satelliittikartasta ettei sitä taloa ole enää olemassa, missä hän asui. Sen kaupungin nimikin vaihtui vuosia sitten. Kunpa tietäisin edes jotain hänestä. Jos joku tietää mistä saisi tietoa Kanadaan muuttaneista voisitteko laittaa puhelinnumeroita tai osotteita? Jos jollain on tietoa? Voiko kuolinilmoituksia lukea jostain, kunpa joku osaisi kertoa.
Jos jollain on vielä sitä tietoa Kanadaan muuttaneista laittaisitteko tähän osoitteeseen [email protected], kiitos.
on paljon asiantuntemusta liittyen ulkomaille muuttaneisiin, koska heidän jälkeläisensäkin usein hakevat tietoa Suomesta aikuisena. Kannattaa kysyä sieltä, mistä tiettyinä vuosina lähteneitä voisi etsiä.
http://www.genealogia.fi/
Postiosoite: Liisankatu 16 A, 00170 Helsinki
Puhelin: 010 387 7900
Toivottavasti osaavat kertoa minulle jotain. Sitä tietoa elossaolosta eniten kaipaan. Kiitos sinulle.
Mulle ainakin kävi niin että rakastuin tosi nopeasti, ei se rakkaus aikaa katso eikä myöskään paikkaa. Niinhän sitä sanotaan. Mulle on myös sanottu että unohda jo se tyyppi. Mutta ei se ole vain joku tyyppi, vaan mulle sopivin täydellisin ihminen. Hän ei ehkä tunne samoin. Tästä kaikesta on kulunut melkein vuosi. Hän on ollut mielessäni tosi monesti, mutta oon kuitenkin samalla jatkanu elämääni. Nauttinu asioista. Nauttinu asioista, mitä opin tältä pojalta. Välillä tuntuu, että en pysty edes katsoon muita miehiä kun hän on mun mielessä. Mutta välillä taas kun liikuskelen paikasta toiseen vastaani tulee miehiä, joita mun pitää ihan kääntyä katsoon ja sanoa: Voi hitto, kun oli hyvännäköinen. Oon ite hyväksynyt pikku hiljaa, että hän ei halua nähdä mua. Se koskee. Yritin ottaa yhteyttä melkein puolen vuoden jälkeen. Mutta ei. Ei on aina ei. Ketään ei voi pakottaa rakastamaan. Mut hei elämä on lifea, asiat vois olla huonomminkin. Tämä on elämää. Ja elämällä on vain yksi suunta.Eteenpäin!!!!
Kiitos, että näin moni on jaksanut lukea ja vielä kommentoidakkin.
Tuntuu, että tähän suruun ei auta kuin puhuminen hänen kanssaan. Se on todella outoa miten olen kokopäivän ihan maassa, mutta se hetki kun puhun hänen kanssaan puhelimessa, niin se ei ole itkemistä vaan se on täynnä iloa, se on päivän ainoita hetkia, kun hymyilen ja tunnen itseni onnelliseksi, vaikka hän ei olekkaan tässä. Voi olla, että siihen vaikuttaa se, kun huomaa, että toisella on kaikki hyvin... Nautin niin kun saan kuulla hänen ääntään ja hetken pystyn melkein tuntemaan, että hän olisi tässä kanssani. Puhelin jälkeen voi mennä myös useampi tunti, että tuntuu paremmalta, kunnes sitten taas alkaa kova ikävä painamaan... Tiedän, että monet ovat sitä mieltä, että yhteyden pito vain pitkittää tästä yli pääsyä, mutta tällä hetkellä en sitä edes halua, enkä edes voi sille mitään, koska todella nautin siitä, että saan keskustella hänen kanssaan...
Välillä tulee itselle sellainen tunne, että myös hän tykkää jutella ja hän on sanonut, että on ollut hiukan ikävä, se ei ole paljon, mutta koen, että se on edes jotain valoa toivottavasti siihen, että saisin tulevaisuudessa jatkaa elämää hänen kanssaan... Outoa on sekin, että koen kokoajan puhuessan hänen kanssa, niinkuin hännelänkin olisi tunteita vaikkei hän niitä myönnä ja voi olla tietenkin, että oloa helpottaakseni vain kuvittelen ne, mutta toivon todella, että asia ei ole niin...
oon nainen ja rakastunut yhteen naiseen melkein vuoden jo, vaikka ei olla erityisemmin vietetty aikaa yhdessä tai juteltu, ollaan vaan nähty paljon toisiamme. hänkin oli muhun rakastunu empä tiiä enää miten hän tuntee koska ei ole halunnu nähdä. vähän outoo koska vähän aikaa sitten vielä näytti hirmu surulliselta kun tilanne oli se ettei nähdä pitkään aikaan..tiiä kuvittelinko sen sitte? tästä ihmisestä tuli sellanen fiilis heti kun olisin tuntenu sen aina ja rakastuin siihen ilman mitään syytä:)
nauti niistä asioista mistä voit ja yritä keskittyä muihin ihmisiin, juttele jollekin, jos sulla ei sellasta oo eti sellanen jostakin, kannattaa käydä noi tunteet läpi ja muiden tuki todella auttaa:) halauksia, ja kyllä on ihmisiä ketkä välittää susta vaikka hän ei tarpeeks välittäisikään
Nuo sinun sanomasi kuulostaa niiiin tutulta. Itse olen ollut vuosia naimisissakin ja jo myöskin eronneena. Tapasin viime kesänä aivan ihanan naisen, ensimmäistä kertaa elämässäni tuntui, että joku oikeasti ymmärtää mitä minä sanon, miltä minusta tuntuu ja hän sanoi samoin myös toisinpäin. Seurustelin tämän naisen kanssa melkein vuoden. Kaikki oli juuri niinkuin pitää, olin onnellisempi kuin ikinä. Loppuun asti. Tuntui, että minulla ei ole mitään mitä haluaisin tai voisin enempää saavuttaa, sisäinen rauha ja onni oli kokoajan läsnä.
Kunnes eräänä kauniina päivänä hän vain ilmoitti, että ei halua jatkaa suhdetta. Sen jälkeen en ole ollut onnellinen, paitsi silloin kun hän kirjoittaa viestin tai juttelemme. Hän saa salaman iskusta auringon paistamaan elämääni. Tiedän, että hänellä on tunteita minua kohtaan. Yritin päästää irti, nyt olemme seksisuhteessa, koska sekin osa-alue on hyvää ja ihanaa, kuin kastehelmi vierimässä kukan lehdeltä. Minä olen siinä siksi, että niiiiin toivoisin, että se voisi kehittyä jälleen takaisin yhteiseksi tulevaisuudeksi. Jossain syvällä tiedän, että näin ei ole ja satutan vain itseäni jokakerta, se on vain kermaa, jonka toinen kuorii, kunnes löytää vaihtamisen arvoista. Silti en pysty sitä lopettamaan. Silti en pysty olemaan rakastamatta häntä elättäen toivoa, että nuo yksittäiset hetket johtaisivat takaisin yhteisen elämän polulle. Silti, kun olen jälleen yksin en pysty olemaan itkemättä sitä kipua joka sanoo, että jään jonain päivänä haavoittuneena katsomaan hänen peräänsä kun hänen aurinko laskee toisen ihmisen kainalossa.
Voimia kaikille ja myös itselleni toivoen.