Onko muidenkin suhteissa suuria "rakkauseroja" mitä tulee toisen osapuolen suhtautumiseen?
Olemme avomiehen kanssa olleet kohta 4 vuotta yhdessä (23 v. molemmat), ja itseäni harmittaa jonkin verran se, että en selvästikään rakasta miestäni yhtä paljon kuin hän minua. Tai siis, luulen ainakin rakastavan häntä sillä tavalla kuinka nyt yleensä rakastaa 4 vuoden yhdessäolon jälkeen, eli rakkaus koostuu ennemmin luottamuksesta, toimivasta yhdessäolosta ja mukavista/hauskoista tapahtumista/tilanteista.
Riitelemme harvoin, seksi on mukavaa, kiinnostuskohteet ovat melko samat ja hellyydenosoituksia on paljon. Kuulostaa siis täydelliseltä, mutta itse en enää esim. suudelmista tai halauksista saa oikein mitään "irti". Ne tuntuvat vain normaaleilta kosketuksilta, arkisilta.
"Ongelma" siis se, että avomieheni tuntee aivan toisin. Hän on oikeastaan vieläkin suuresti ihastunut minuun, ihan "perhosia vatsassa" tyylillä ja saa kosketuksista paljon enemmän irti kuin minä. Olen hyvin otettu ja pidän sitä ihmeellisenä, että hän on vieläkin niin hulluna minuun (myös fyysisesti), mutta tunnen silti mustasukkaisuutta ja vähän pelkoakin, että miksi minä en tunne samalla tavalla häntä kohtaan.
Hän tietää kyllä että en luultavasti rakasta häntä yhtä paljon kuin hän minua, mutta en luule hänen oikein ymmärtävän miten platoniseksi on minun rakkaustunne jo mennyt. Olemme siis aivan eri tasoilla. Fyysisestikin, eli sänkypuuhissa, hän kiihottuu minusta 90% enemmän kuin minä hänestä.
Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia, tai elääkö joku vastaavassa suhteessa? Minulla ei ole aikeita erota, sillä (luulen) rakastavan häntä ja suhteemme voi erittäin hyvin muuten. Mutta en enää tiedä mitä rakkaus merkitsee (tuskin kai koskaan tietänytkään) kun hänen rakkaus on noin... kiihkeä! Olenko sitten itse edes rakastunut?
Olemme avomiehen kanssa olleet kohta 4 vuotta yhdessä (23 v. molemmat), ja itseäni harmittaa jonkin verran se, että en selvästikään rakasta miestäni yhtä paljon kuin hän minua. Tai siis, luulen ainakin rakastavan häntä sillä tavalla kuinka nyt yleensä rakastaa 4 vuoden yhdessäolon jälkeen, eli rakkaus koostuu ennemmin luottamuksesta, toimivasta yhdessäolosta ja mukavista/hauskoista tapahtumista/tilanteista.
Riitelemme harvoin, seksi on mukavaa, kiinnostuskohteet ovat melko samat ja hellyydenosoituksia on paljon. Kuulostaa siis täydelliseltä, mutta itse en enää esim. suudelmista tai halauksista saa oikein mitään "irti". Ne tuntuvat vain normaaleilta kosketuksilta, arkisilta.
"Ongelma" siis se, että avomieheni tuntee aivan toisin. Hän on oikeastaan vieläkin suuresti ihastunut minuun, ihan "perhosia vatsassa" tyylillä ja saa kosketuksista paljon enemmän irti kuin minä. Olen hyvin otettu ja pidän sitä ihmeellisenä, että hän on vieläkin niin hulluna minuun (myös fyysisesti), mutta tunnen silti mustasukkaisuutta ja vähän pelkoakin, että miksi minä en tunne samalla tavalla häntä kohtaan.
Hän tietää kyllä että en luultavasti rakasta häntä yhtä paljon kuin hän minua, mutta en luule hänen oikein ymmärtävän miten platoniseksi on minun rakkaustunne jo mennyt. Olemme siis aivan eri tasoilla. Fyysisestikin, eli sänkypuuhissa, hän kiihottuu minusta 90% enemmän kuin minä hänestä.
Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia, tai elääkö joku vastaavassa suhteessa? Minulla ei ole aikeita erota, sillä (luulen) rakastavan häntä ja suhteemme voi erittäin hyvin muuten. Mutta en enää tiedä mitä rakkaus merkitsee (tuskin kai koskaan tietänytkään) kun hänen rakkaus on noin... kiihkeä! Olenko sitten itse edes rakastunut?
Vastaukset 3
Vanhimmat
samoja tuntemuksia kuin sinulla. Olen itse seurustellut tulevan aviomieheni kanssa yli 3 v. eli suunnilleen yhtä kauan kuin te. En suhteemme alussakaan tuntenut mitään palavaa intohimoa, mutta halusin häntä kuitenkin ja kaipasin hänen lähellä oloaan ja häntä ylipäätään. Toki rakastan häntä ja oli todella ihastunut häneen seurustelumme alkuaikoina, mutta en ollut kuitenkaan niin pilvissä, että pääni olisi ihan pehmennyt ja jalat menneet veltoiksi, miten joillekin ilmeisesti käy. Mieheni myös osoittaa minulle hellyyttä päivittäin ja haluaa koko ajan olla lähelläni, pussailla ja halailla. Hänkin innostuu jokaisesta kosketuksestani samoin kuin alkuaikoina ja sanoo joka päivä rakastavansa minua ja myös teot osoittavat sen.
En ole kuitenkaan koskaan huolestunut tästä, että avopuolisoni rakastaa minua ehkä kiihkeämmin kuin minä häntä. Hän on muutenkin paljon suurieleisempi kuin minä. Itse osoitan rakkauteni enemmän arjen askareissa, siivoamisessa, ruuan laitossa jne... Joskus saatan järkätä pieniä yllätyksiä, niin minä näytän rakkauteni.
Itse uskon, että rakastan miestäni, koska olisin valmis tekemään mitä tahansa hänen parhaakseen ja uhrautuisin vaikka hänen puolestaan. Mieti sellaista tilannetta, että menettäisit hänet kokonaan etkä voisi nähdä enää koskaan, herättäisikö se sinussa mitään tuntemuksia? Itse sinä tiedät parhaiten rakastatko häntä vai et. Jossain vaiheessa suhde muuttuu arkiseksi ja rakastumisesta tulee rakastamista, silloin suhteen laita todella punnitaan. Jos suhteessanne ei ole mitään pielessä, niin kehoittaisin sinua pysymään miehesi kanssa yhdessä. Mieti asioita joista pidät/rakastat hänessä, virkistä muistiasi tällä tavoin, muistele myös yhteisiä ihania hetkiänne. Ne pitävät teidät yhdessä. Välillä on sitten toki arjen keskellä hyvä ottaa yhteistä aikaa ja pitää toisia hyvänä ja helliä, että suhde ei jää arjen jalkoihin.
Arvon nuoret naiset! Olkaapa todella tarkkoina tunteidenne kanssa. Onko kyseessä sittenkin tilanne, jossa ajattelette elimistönne viesteille että"minunhan pitää tuntea näin".
Jos tuo on todellinen tunnetilanne, jota viestitte, erotkaa heti ja nopeasti. Kun se todella sopiva osuu kohdalle, te kyllä tunnette sen eikä se vuosienkaan myötä muutu "kylmän jään paistamiseksi".
Teette todella tärkeitä ratkaisuita. Tehkää ne oikein. Jos valitsette nykyiset rakkaanne, elämä on sitten siinä. Turha haikailla tulevaa. Ja jos valitsette avoimet ulapat, siellä voi käydä aika huonosti, tai sitten paremmin.
Olette hyvin merkittävien asioiden edessä. Luottakaa tunteidenne viestiin, älkää ajatelko miten minun pitäisi tuntea tai mitä minulta toivotaan. Se on tuhon tie. Muuta ei äijä osaa neuvoa. Elämä on edessänne, kulkekaa valitsemaanne polkua.
No siitäpä minulla ei ole harmainta aavistustakaan mutta mieleeni tuli tekstistäsi eräs asia.. Mitä jos sinä pidät miestäsi itsestään selvyytenä? Miehesi taas ei pidä sinua ja näin ollen tekee kaikkensa jotta yhteiselonne jatkuisi. Ehkä hän vaistoaa epäilysi ja pelkää menettävänsä sinut, jonka vuoksi hän "takertuu" ja sinua "ahdistaa". Mikä on ihan ymmärrettävää molemmin puolin. Vertaisin tätä hippa-leikkiin, miehesi on hippa ja yrittää ottaa sinut kiinni heti tilaisuuden tullen, mutta sinä olet jo kyllästynyt ja olet turvassa,arjessa.
Olen itse kokenut hieman saman tapaisen tilanteen (toisesta näkökulmasta kuin sinä) ja siihen auttoi se että hellitin vähän otetta rakkaastani. Ja se toimi, kun mieheni tuli hetkeksi pois turvasta, löysimme sinne yhdessä uudelleen. Nykyään onnellisesti, yhtä rakastuneina ja tasavertaisina kumppaneina astelemme täällä arjessa, vai sanisinko että..turvassa!:)