Jos ette olisi lähteneet...?

Hei sinä au pairiksi lähtöä suunnitteleva! Olisin menettänyt paljon, jos en olisi lähtenyt au pairiksi. Sain sitä kautta uusia ihania ystäviä, pääsin tutustumaan englantilaisiin tapoihin ja kulttuuriin, opin kieltä ja näin myös eri kaupunkeja ja maaseudun kyliä Englannissa. Lähdin heti lukion jälkeen etelä-Englantiin. Olin päässyt ylioppilaaksi, tein kesän ajan töitä Suomessa ja sitten syksy kun koitti, lähdin maailmalle. Se oli jännää. Olen miettinyt miten minä arkajalka uskalsin lähteä niinkin kauas pois ja vieläpä puoleksi vuodeksi. Mutta kun ensimmäisen kerran uskaltautui maailmalle, sen jälkeen on ollut helppo matkustaa minne vain. Menin suomalaisen naisen pitämän au pair-firman kautta. Sitä kautta oli helppo mennä, tiesin että on joku auttamassa jos tulee ongelmia ja voi asioida suomeksi. Kun menin välittäjän kautta, sain listan, jossa oli auleella asuvien muiden au pairien puh. Soittelin heille ja tapasinkin. Käytiin yhdessä retkillä ja baarissa. Perhe oli mukava, siinä oli kaksi pientä alle 5v.lasta. Jos olet lapsirakas, suosittelen au pair työtä. Pitää olla kärsivällinen niiden lasten kanssa, ja ne eivät aina ymmärrä välttämättä mitä sinä yrität selittää, jos sulla on yhtä huono englanti kuin mulla. Lapset saattavat suuttua, jos eivät ihan heti ymmärrä mitä tarkoitat. Koti-ikävää oli jonkin veran, ja puhelinlasku oli ihan mieletön kun palasin koti-Suomeen, mutta nykyään sitä ongelmaa ei varmaan ole, jos on yhteyksissä netin kautta. Elämä ilman au pair aikaa olisi ihan toisenlainen, olisin varmaan mennyt jotain opiskelemaan heti. Mitä siten opin au pair matkalla, no ainakin pärjäämään vieraassa ympäristössä, sopeutumaan olosuhteisiin, kieltä tietysti ja suvaitsevaisuutta. Perheen äiti opetti minut kävelemään kävelykengillä joissa on korot:), sen äidin mielestä kaikki tasapohjaiset kengät olivat ihan kamalia, se oli ihan kenkäfriikki! se äiti lahjoitti mulle omia hienoja kenkiään.Meikkasin myös paljon enemmän Englannissa ollessani ja sieltä palattuani:). Yksi miinus puoli tulee mieleen, lihoin Englannissa 8kg. Tätä ongelmaa ei ois tullu jos oisin käyny salilla säännöllisesti, enkä herkutellu. Kävin melkein joka viikonloppu hampurilaisella ja aina lounaaksi tuli syötyä brittiläiseen tapaan keksejä ja muuta epäterveellistä. Minulla ei ollut miesystävää Suomessa, joten siltä osin mun oli helppo olla siellä Englannissa. Joillakin au pairella oli poikaystävä omassa maassaan, ja he olivat onnettomia au pairina ollessaan ja aina ikävöivät poikaystäviään. Kannattaa ajatella niin, että elät vain kerran. Jos sinulla on tilaisuus lähteä, mikset lähtisi? Huom! jos et mee välittäjätoimiston kautta, sitten sulla voi olla aika yksinäistä maassa. Kannattaa hakea sitten vaikka netin kautta jotain kavereita kohteesta. Jos yksinään joutuu olemaan, silloin ei takuulla viihdy. Kaikkein parasta on se, kun tutustuin Englannissa kahteen suomalaistyttöön. Meistä tuli ystävykset. Nykyäänkin vielä pidetään yhteyttä. Tällä hetkellä olen kasvatusalalla töissä ja suunnittelen oman perheen perustamista. Kun mietin taaksepäin elämääni, en kadu sitä että lähdin au pairiksi. Aina au pairina olo ei tunnu kivalta, mutta se on hyvin opettavaista aikaa. Vuodeksi en suosittele lähtöä, koska se on kuitenkin jo niin pitkä aika, mutta puoli vuotta on sopiva, siinä ehtii kunnolla tutustua kulttuuriin ja oppii kieltä. Ilmoita lähdetkö tällä palstalla. Ois kiva kuulla. Tsemppiä!

Lähdin ensin ulkomaille ja vasta oltuani maassa jo 3 kk ryhdyin au pairiksi (muuten olisi ollut Suomeen paluu edessä). Päivääkään en ole katunut!
Jos olisin palannut Suomeen aiemmin/en olisi koskaan lähtenytkään ulkomaille, olisin menettänyt paljon. Tutustuin kulttuuriin, johon rakastuin. Opin (lisää) kieltä, jota varmasti tulen tarvitsemaan tulevaisuudessa (opiskelupaikka matkailualalla). Menetin sydämeni kaikin tavoin tuolle maalle, eikä niin olisi tapahtunut ilman au pair-aikaani.
Sain 8 kuukauden matkani aikana monta upeaa ystävää, joiden kanssa pidän yhteyttä netin välityksellä jatkuvasti ja joita kävin juuri hetki sitten moikkaamassakin. Näiden uusien ihmisten kautta (kaverit on yhteensä lähes 10 eri maasta kotoisin!) olen oppinut valtavan paljon itsestäni ja kasvanut ihmisenä. Olen oppinut, että pärjään kyllä elämässä, jos vain haluan. En stressaa enää pikkuasioista, kuten siitä kehtaanko avata suuni vieraiden ihmisten keskellä, kehtaanko lähettää tekstarin jollekin uudelle poikatuttavuudelle jne. Olen saanut ihan mielettömän määrän varmuutta tähän elämääni ja henkistä vahvuutta. Myös mun Suomessa olevat kaverit on huomannu tän! :)
Löysin itselleni oikeastaan täysin uudenlaisen elämänasenteen. Aiemmin tähtäsin tulevaisuuteen todella paljon. Mulla oli koko ajan tavotteita siitä mitä haluaisin tehdä vuoden päästä, kahden vuoden päästä... Elin nenä tulevassa. Tällä hetkellä elän tässä hetkessä. Elämä on mulla tässä ja nyt ja mun ainoa tavotteeni on nauttia siitä. Jos olisin jäänyt Suomeen, en todellakaan olisi ymmärtänyt tätä asiaa. Äläkä käsitä väärin, edelleen mä pidän tärkeänä opiskella itselleni ammatin - mutta on ihan ok, ettei sen aika ole vielä. Mä olen vasta 20-vuotias, eli mulla ei ole vielä mikään kiire.

Oikeastaan mä sain siis irti enemmänkin ihan vaan yleisesti ulkomailla olosta kuin varsinaisesta au pair-tilanteesta. Toki vieraassa perheessä asuminen opetti vastuuta muista ihmisistä ja olemaan tietyissä tilanteissa hyvin itsenäinen. Mutta ilman au pair-perhettäni en olisi koskaan voinut sillä hetkellä jatkaa ulkomailla oloani! Edelleen olen heille suuresti kiitollinen tilaisuudesta minkä sain :)

Lähdin edellisen laman aikaan 90-luvun alkupuolella 23-vuotiaana au pairiksi, kun en työttömäksi jäätyäni löytänyt mitään töitä Helsingistä. Tein sinkkuna päätöksen nopeasti, päätöksestä 3 viikon päästä olin jo matkalla Atlantin yli vuodeksi New Yorkin kieppeille (ja tämä oli sentään ainaa ennen nettiä...). Omistin pienen yksiön, sen vuokrasin vuodeksi ja vuokraraha antoi toki kivaa lisätuloa mm. matkustelua varten.

Päätökseni lähteä yllätti monet, en ollut tunnettu kovin impulsiivisena, tosin isäni (jonka ilmoitukseni vuodesta Yhdysvalloissa myös yllätti) totesi, että jos olen jotain päättänyt, päätäni on turha yrittää kääntää.

Perhe oli ihan ok, kaksi lasta, melko varakas pehe, asui isohkossa talossa lähellä uimarantaa, kaksi autoa ja au pairille vielä oma auto (oli tosin kamala romu), asunto Floridassa, vuokramökki Vermontissa jne.

Perheen (koti)äiti tosin vietti päivät kampaajalla, tenniskentillä, ostoksilla, kallonkutistajalla, eikä kovin viihtynyt lastensa kanssa. Vaikka omat homani olivatkin au pairin perustehtäviä; lastenhoitoa, kokkausta, kaupassa käyntiä, pyykipesua jne., pääsin matkustelemaan perheen kanssa ja pari kertaa olin vapaana viikon, kun he lähtivät matkoille, joihin en päässyt mukaan. Kävin paria tuttua moikkaamassa tai muiden au pairien kanssa matkoilla silloin. Viikonloputkin olin usein yksin kotona, kun perhe lähti mökille. Au pair-vuoden jälkeen vielä matkustin kuukauden rannikolta rannikolle, joten näin maata aika kattavasti vuoden aikana.

Vaikka olinkin ylioppilas, kielitaito oli lähtiessäni aika jäykkä. Alku oli kielen kanssa vaikeaa, mutta alkoi helpottamaan jonkun viikon päästä. 5 kk jälkeen huomasin ajattelevani englanniksi paljon ja näin uudet englanniksi. Kielitaito koheni todella paljon, ääntämyksessä on kuulemma vieläkin ripaus itärannikon aksenttia ja sanavarastokin karttui huimasti.

Lähdin myöhemmin opiskeluvaihtoon Yhdysvaltoiin ja työurakin on pitkälle perustunut sujuvaan kielitaitoon. Au pairiksi lähtö on siis vaikuttanut koko elämääni ja ollut yksi parhaita asioita mitä olen tehnyt.

"Lukkarinrakkaus" Yhdysvaltoihinon jäänyt, oeln ollut Yhdysvalloissa au pair-vuoden ja oppilasvaihdon jälkeen tositakymmentä kertaa ja taas lähdössä ensi viikolla...