Raskauteni oli vahinko. Päätin kuitenkin että pidän lapsen, enkä ole sitä hetkeäkään katunut. Aloin odottamaan pienokaista yksin. Olin eronnut lapsen isästä jo ennenkuin raskauduin. Yhtäkkiä elämäni kääntyi raskauden myötä pääalaspäin. Olin tavattoman onnellinen ja odotin innolla syntyvää lasta.
Raskausaikana tapasin miehen, ja aloimme seurustelemaan. Hän oli valmis ottamaan koko paketin, minut ja lapsen.
Kun lapsi syntyi en tuntenut mitään. Olin ihan kahvilla ja ihmettelin miksen heti rakasta lastani!? Tykkään kyllä vauvastani ja häntä on ihana hoitaa, mutta miksi en rakasta???
Vauvani on nyt muutaman kuukauden ikäinen. Kyllä mä mielestäni olen lapseen kiintynyt, mutta en rakasta. Ahdistaa.!
Mielestäni en kuitenkaan ole mitenkään masentunut. Meillä menee hyvin miehen kanssa ja vauva on osa meidän elämää. Tuntuu vaa oudolta ku välillä tuntuu ettei lapseni ole oma tai en rakasta.. Ihan kamalaa!? miksi tunnen näin???.
Raskausaikana tapasin miehen, ja aloimme seurustelemaan. Hän oli valmis ottamaan koko paketin, minut ja lapsen.
Kun lapsi syntyi en tuntenut mitään. Olin ihan kahvilla ja ihmettelin miksen heti rakasta lastani!? Tykkään kyllä vauvastani ja häntä on ihana hoitaa, mutta miksi en rakasta???
Vauvani on nyt muutaman kuukauden ikäinen. Kyllä mä mielestäni olen lapseen kiintynyt, mutta en rakasta. Ahdistaa.!
Mielestäni en kuitenkaan ole mitenkään masentunut. Meillä menee hyvin miehen kanssa ja vauva on osa meidän elämää. Tuntuu vaa oudolta ku välillä tuntuu ettei lapseni ole oma tai en rakasta.. Ihan kamalaa!? miksi tunnen näin???.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Juttele asiasta lapsen neuvolassa ammatti-ihmisen kanssa. Ei ne tunteet aina niin pinnassa ole. Kyllä sinä rakastat lasta, ajatteleppa jos se otettaisiin sinulta pois niin tietäisit sen varmasti. Kiintymys ja rakkaus kasvaa ajan kanssa. Pääasia että huolehdit lapsestasi hyvin hän ei muuta nyt kaipaa.
Ei äidin rakkaus synny samalla hetkellä kun lapsi syntyy. kerrot että tunnet kiintymystä ja lasta on ihana hoitaa. Se osoittaa, ettei mitää suurta hätää ole.
Mustan itse olleeni synnytyksen jälkeen jollain epämääräisellä tavalla ahdistunut, en varsinaisesti masentunut. Nuistan tunteneeni, että miksei vauvaa voi palauttaa jne...
50-80 % hiljattain synnyttäneistä äideistä on jonkinlaista alakuloisuutta. Näin vaikka lapsi olisi suunniteltu ja toivottu.
Ja millaista sen äidin rakkauden pitäisi olla tai miltä tuntua? Jokainen äiti tuntee sen erilailla. nyt on mennyt vasta kaksi kuukautta. Anna itsellesi aikaa. Puhu asiasta neuolassa. Älä arastele ottaa sitä puuheeksi, terkat ovat kuulleet monenlaista.
Onko lähelläsi jonkinlaista äiti-lapsikerhoa, johon voisit mennä vauvasi kanssa. Vaikka sinulla nyt on mies kuvoissa, olisi ihan mukavaa olla tavata muitakin äitejä. Ja huomata, että muillakin on ihan samanlaisia murheita.
Tunteesi ovat aivan normaaleja. Joillakin rakkaus syntyy ensisilmäyksellä ja joillakin hitaamman kaavan mukaan-ei me robotteja tunteissakaan olla. Meidän esikoinen syntyi pitkän lapsettomuuden jälkeen, enkä ihmeekseni ollutkaan rakastunut vauvaani, yritin vain parhaani mukaan rutiininomaisesti hoitaa ja silti osoittaa mahdollisimman paljon hellyyttä. Oikeasti hellät tunteet tulivat vasta kun vaavi oli yli 4kk ja monilla tulee kuulemma vieläkin myöhemmin. Onhan vauva kuitenkin uusi tuttavuus ja sittenkin yllättäen elämääsi tullut tuntematon persoona, jota et vielä oikein tunne. Anna aikaa, rakkaudenosoituksia siitä huolimatta. Tunnet mitä tahansa-sinä olet vaaville maailman tärkein ja rakkain!
ja hellyyden osoittaminen ole juuri osa sitä rakkautta? Jos et rakastaisi tai välittäisi lapsesta pätkääkään, et pystyisi luonnollisesti osoittamaan hellyyttä ja lapsen kanssa höpötteleminen ja leikkiminen ja hoitaminen olisi vastenhakoista. Minä rakastin lastani heti syntymästä asti, mulle se tuli semmoisina tunnemyräkkänä aina aika ajoin. Rupesi oikein itkettämään kun niin paljon rakasti. Osaltaan tuo varmasti oli myös hormoonien vaikutusta ja nyt kun aikaa on kulunut, ei tuollaisia hurjia tunnemyrskyjä enää juuri tule. Tiedän ja tunnen silti, että välitän lapsestani ja rakastan häntä. Ei siihen tarvita hollywoodmaisia, dramaattisia tunteenpurkauksia.
Välillä mulla on negatiivisiakin tunteita lasta kohtaan (esim. kun on vaikeaa: lapsi on itkuinen, ei rauhoitu, ei syö yms yms), mutta se on ihan normaalia. Se lapsi tavallaan heijastaa omat huonot fiiliksensä äitiin tai isään, koska ei voi niitä itse käsitellä ja vanhemmat sitten työstävät lapsen/vanhemman pahaa oloa.
Tunteet kyllä tulevat ajallaan, älä stressaa!
kun tuo käärö oli jonkin verran kasvanut tosta:) niin huomasi että kyllä sitä puolusti tietyissä tilanteissa ja samalla huomasi hei taidan rakastaa tuota palleroa;D
eipä se tulekkaan kun ajan tekemisen kasvamisen katselun ja ajan myötä:)
Hyviä vastauksia tullut monilta, itekin monesti mietin, että kaameeta, miksen rakasta vauvaani, vaikka tiesin, että niin voi käydä.
Nyt tyttö 4kk ja oikeesti välillä sydän pakahtuu siitä hellyyden ja rakkauden tunteesta. Jopa vähän harmittaa, kun meni se alkuaika tavallaan ihan harakoille, en nauttinut siitä yhtään. Olihan hän söpö ja hoisin ja lepertelin, mutta tuntui, että jopa vähän pakolla, pitääkseni vauvan tyytyväisenä. Meillä kyllä oli alku aika vaikeetakin ja todettiinkin hiljainen refluksitauti 3kk ikäisenä, että sekin varmaan vaikutti tunteisiin, kun tyyppi vaan rääkyi:) Mietinkin, että jos joskus saan toisen lapsen, niin tuleekohan se rakkaus nopeammin..