Sen lähes neljän vuoden aikana ehti tapahtua liikaa pahaa, liikaa nöyryytystä. Alasti olen joutunut rappukäytävään, koska olen niin paha ihminen, kesken rakastelun tullut hakatuksi, kun toisella pimahti. Puukkoa on pidelty kurkulla ja kuolemaa vähän kuin katsottu silmiin. Joka lyönnin jälkeen näin pelkkää valkoista kirkkautta, mutta se paskiainen ei antanut nukahtaa ikiuneen. Kaikki pahoinpidellyt tietää ne silmät. Ne palaa raivosta. Se voi alkaa koska vain ja silloin tietää, ettei mikään itsestä lähtevä saa sitä raivoa sammumaan.
Ei auta anelu, anteeksipyyntö, syyttely, itkeminen. Vastaan et voi laittaa ja pakoon et pääse. On vain otettava se mitä annetaan.
Erosimme silloin, kun hän pahoinpiteli minut potkien ja hakaten päähän ja muualle kehooni useiden todistajien läsnäollessa. Siitä on nyt aikaa reilu vuosi.
Eron jälkeen en surrut hirveästi, unohdin tyypin aikalailla heti. Olin silloin hyvilläni, saatoin puhua asioista, mutta olo ei ollut sellainen, että minua on sattunut. Miksei? Samalla multa katosi kaikki muutkin tunteet, paitsi nautinto. Olen pyöritellyt miehiä ja jättänyt kaikki röyhkeästi, enkä ole tuntenut mitään. Viimeisimmästä miehestä ei ole pitkä aika, mutta huomasin, että ikävöin häntä. Miten voin ikävöidä? Tuleeko ihan kaikki tunteet yhtäkkiä takaisin?
Nyt ei jaksaisi edes hengittää enää, olisi hienoa kun voisi vain nukahtaa ikiuneen, vaikka toisaalta taas ajatus pelottaa. Pelkään, tottavie mä pelkään, että se kuulee mun puhuneen sen hakkaamisista. Mitä jos se tulee yöllä ja kostaa kaiken? Kuka mua sitten onnittelee yli pääsystä.. Pelkään nukkua, nään painajaisia. Pelkään olla täällä, säikähdän joka kolahdusta. En tahdo mennä töihin, enkä saa kouluasioita hoidettua. Mikään ei onnistu enää. En vain jaksa!
Miksen tunne mitään? Ihastun toiseen ja yhtäkkiä ahdistaa ja kaikki katoaa, en tunne enää mitään. Silti mun on ikävä? Onko ne tunteet tulossa takaisin?
Mitä mä teen? En ihan oikeasti jaksa! Pakoon tahtoisin, mutten pääse. Vaikka pääsisin niin auttaisiko se? Miten saan tunteeni takaisin? Onko tämä normaalia?
Ei auta anelu, anteeksipyyntö, syyttely, itkeminen. Vastaan et voi laittaa ja pakoon et pääse. On vain otettava se mitä annetaan.
Erosimme silloin, kun hän pahoinpiteli minut potkien ja hakaten päähän ja muualle kehooni useiden todistajien läsnäollessa. Siitä on nyt aikaa reilu vuosi.
Eron jälkeen en surrut hirveästi, unohdin tyypin aikalailla heti. Olin silloin hyvilläni, saatoin puhua asioista, mutta olo ei ollut sellainen, että minua on sattunut. Miksei? Samalla multa katosi kaikki muutkin tunteet, paitsi nautinto. Olen pyöritellyt miehiä ja jättänyt kaikki röyhkeästi, enkä ole tuntenut mitään. Viimeisimmästä miehestä ei ole pitkä aika, mutta huomasin, että ikävöin häntä. Miten voin ikävöidä? Tuleeko ihan kaikki tunteet yhtäkkiä takaisin?
Nyt ei jaksaisi edes hengittää enää, olisi hienoa kun voisi vain nukahtaa ikiuneen, vaikka toisaalta taas ajatus pelottaa. Pelkään, tottavie mä pelkään, että se kuulee mun puhuneen sen hakkaamisista. Mitä jos se tulee yöllä ja kostaa kaiken? Kuka mua sitten onnittelee yli pääsystä.. Pelkään nukkua, nään painajaisia. Pelkään olla täällä, säikähdän joka kolahdusta. En tahdo mennä töihin, enkä saa kouluasioita hoidettua. Mikään ei onnistu enää. En vain jaksa!
Miksen tunne mitään? Ihastun toiseen ja yhtäkkiä ahdistaa ja kaikki katoaa, en tunne enää mitään. Silti mun on ikävä? Onko ne tunteet tulossa takaisin?
Mitä mä teen? En ihan oikeasti jaksa! Pakoon tahtoisin, mutten pääse. Vaikka pääsisin niin auttaisiko se? Miten saan tunteeni takaisin? Onko tämä normaalia?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuulosti tosi tutulta tuo sinun tarina. Itselläni takana samantapainen suhde: taivaasta helvettiin ja taas takaisin, vuosi toisensa jälkeen, kunnes sain lopulta itseni irti suhteesta kaksi vuotta sitten terapian avulla.
Ymmärrän pelkosi tunteiden menettämisestä. Itselläni oli sama juttu: mikään ei tuntunut miltään ja se oli pelottavaa sen jälkeen kun oli tottunut elämään jatkuvassa epävarmuudessa ja draamassa. Nyt tuosta erosta on jo tosiaan kaksi vuotta aikaa, mutta tuntuu välillä vieläkin etten tunne niin syvästi kuin ennen. Ehkä se on tietynlaista turtumusta. Toiset suhteet vain jättävät syvempiä arpia...
Toisaalta olen yrittänyt opetella nauttimaan elämän tasaisuudesta. Jos tunteet eivät ikinä enää samanlaisina palaa, niin sitten on vaan opeteltava elämään näin. Elämä tuntuu ehkä hieman "vähemmän elämiseltä" kun tunnerepertuaari ei ole niin laaja (varsinkin kun olen aina ollut hyvin syvästi tunteva ihminen), mutta toisaalta se on myös helpompaa.
Tietynlaisia "flashbackeja" mulla oli pitkään tuosta suhteesta. Saatoin suuttua tai itkeä ilman näkyvää syytä. Nyt olen jo alkanut päästä niistäkin.
Joten normaalilta tuo sinun tilanne minusta vaikuttaa. Tsemppiä vaan ja jaksamista! Kyllä elämä kantaa. :)