Mitenkä suku onkin niin vaikeeta, että aina kun menee huonosti, niin käännetään selkä. Äitikin vain sanoo aina, että asiat on niin vaikeita, ettei niistä oikein voi puhua! Voi jeesus, ei niin vaikeita asioita pitäisi ollakaan, ei ainakaan ero voi olla sellainen. Minusta se on vain pelkkää haluttomuutta . Meillä on aina asiat vaiettu kuoliaaksi, suuri hiljaisuus ja mykkäkoulu tuli jo lapsena tutuksi. Jos sen rikkoi, niin äiti huokaili, että kunpa kuolisi pois. Tätä kuolemaa onkin sitten jo tehty yli 40 vuotta!
Silloin jos joskus menee hyvin, niin ollaan ottamassa osansa siitä hyvästä ja paistatellaan sen loisteessa. Silloin ollaan niin 'äitiin tultu ja hyvä lapsi'.
Mä en enää kestä! Voiko suvusta erota, niinkuin puolisosta, jota ei rakasta?
Silloin jos joskus menee hyvin, niin ollaan ottamassa osansa siitä hyvästä ja paistatellaan sen loisteessa. Silloin ollaan niin 'äitiin tultu ja hyvä lapsi'.
Mä en enää kestä! Voiko suvusta erota, niinkuin puolisosta, jota ei rakasta?
Vastaukset 3
Vanhimmat
"Meillä on aina asiat vaiettu kuoliaaksi, suuri hiljaisuus ja mykkäkoulu tuli jo lapsena tutuksi. Jos sen rikkoi, niin äiti huokaili, että kunpa kuolisi pois."
Tämä kohta on kuin itseni kirjoittama sillä pienellä muutoksella että äiti ei huokaillut kuolemaa, vaan uhkasi vain lähtevänsä ja jättävänsä meidät ja ettei koskaan tulisi takaisin.
Meillä on hyväksyttävää puhua vain positiivisista asioista, tunteilulle lähinnä nauretaan ja sitä pyritään välttämään. Mua ei pidetty enää esikoulun alettua sylissä vaikka olisin halunnutkin. Ekaluokkaan mennessä olin jo oppinut itkemään salaa ja peittämään tunteeni. Riitoja täällä ei koskaan sovita eikä erimielisyyksistä puhuta. Meillä ei pyydetä anteeksi. Isä nälvii äitiä ja minua. Äiti haukkuu isää.
"Silloin jos joskus menee hyvin, niin ollaan ottamassa osansa siitä hyvästä ja paistatellaan sen loisteessa. Silloin ollaan niin 'äitiin tultu ja hyvä lapsi'."
Tuttua tämäkin. Vanhemmat välittää vaan jos suoriudun erityisen hyvin. Olen hyvä monissa asioissa, mutta meillä satutaan arvostamaan juuri niitä juttuja joita mä en hallitse. Vanhempien silmissä en siis osaa juurikaan mitään.
Nuorempana mulla oli kova miellyttämisen tarve. Halusin vanhempien hyväksyntää. Suoritin ja pinnistin ja yritin olla hyvä ihan vain siksi, että vanhemmat olisi musta ylpeitä, olis mun kanssa ja ehkä jopa välittäis mun tekemisistäni. Toimi hyvin (en tosin ollut onnellinen vaan stressaantunut ja henkisesti väsynyt lapsi) niin kauan kun pärjäsin, mutta heti kun epäonnistuin mut jätettiin yksin. Varsinkin isä suuttui helposti epäonnistumisistani. (Esim. kerran kolmannella kiukutti kun en osannut tehdä läksyä. Isä suuttui, me alettiin tapella, sain mustan silmän, isä piti mulle mykkäkoulua viikon. Ei sanonut edes hyvää yötä.)
Rakastan vanhempiani kovasti ja haluan edelleen olla väleissä. Vanhemmille kerron vain onnistumiset, elämän iskut otan vastaan yksin enkä kerro niistä niille. Sitten jos haluaa purkaa jollekin, voi aina kirjoittaa jollekin nimettömälle nettipalstalle ja toivoa että jollakin olisi jotain lohduttavaa sanottavaa.
Syksyllä lähden täältä pois. Surettaa vaan jättää pienemmät sisarukset kotiin.
Kauheaa tämä lojaalisuus vanhempia kohtaan, vaikka sieltä ei ole saatukaan sitä aikuista vanhemmuutta. Meilläkin elettiin koko ajan vain sen mukaan, miltä äidistä tuntui ja mitä äiti vaati. Telkkaristakin katsottiin vain, mitä äiti halusi ja jos joku e mennytkään äidin mielen mukaan, niin äiti tuli 'sairaaksi'.
Vieläkin aikuisena joutuu kuulemaan äidiltä sanoaj, että jotain ' ei saisi tehdä', jotain 'kuuluu tehdä' ja ennen kaikkea siellä pitäisi istua kaiken aikaa ryystämässä kahvia kun hän on nyt minä hetkenä hyvänsä kuolemassa pois. Minä, minä ja minä...
Äiti haluaa kaiken kaikesta, mutta ei ole koskaan antanut mitään itsestään..se kuuluisa äidinrakkauskin on pelkkä klishee.
On aivan äitisi oma asia, jos hän ei halua puhua jostain. Jos hänestä on parempi vaieta, niin anna olla, äläkä ala mestaroimaan toisia ihmisiä. Sinä voit omalta puoleltasi pitää ihan vapaasti avointa ja puhuvaa linjaan, mutta et voi vaatia sitä muilta.
Kyllä suvusta voi tietenkin erota. Miksei voisi! Senkun lopetat vaan yhteydenpidon, tai ainakin vähennät minimiin. Niin minäkin olen tehnyt, eikä harmita yhtään, helpotti vaan kummasti elämää. Ei sitä kannata elämäänsä tuhlata sellaisten ihmisten seuraan, jotka vain aiheuttavat pahaa mieltä. Parempaakin löytyy.