No niin, tässäpä tarinaa. Omatunnontuskien takia tämä kai julkiseen foorumiin päätyy, ja olen todellakin ihan itse jo kaikki haukkumasanat itselleni suoltanut. Erityisesti kiinnostaisi saada vastaavan tilanteen kokeneiden ihmisten, miesten tai naisten kommentteja/ taikasanoja tilanteesta poistumiseen....
Olen siis ajautunut ihmissuhdesotkuun, josta en näytä löytävän ulospääsyä. Minulla on kahden vuoden ajan ollut kaksi miesystävää, lienee tekopyhää sanoa tilanteen syntyneen itsestään ja vahingossa, mutta ihan yksioikoinen sopan synty ei silti ole.
Tässä "lyhyesti": olin seurustellut ensimmäisen "oikean" poikaystäväni Matin kanssa kolme vuotta. Suhde oli yksipuolinen, liioittelematta minä istuin illat kotona Matin keskittyessä täyspäiväisesti harrastukseensa. Hän sanoikin tuolloin, että aikaa parisuhteelle tulee olemaan koko elämä myöhemmin, mutta hukattuja nuoruusvuosia ei hänen alallaan saisi anteeksi. Hän siis tuskin tahallaan laiminlöi minua, ei vain nähnyt tilannetta minun kannaltani. Itse kuitenkin takerruin suhteeseen enkä osannut lopettaa sitä, vaikka jouduin hakemaan ulkopuolistakin apua masentuneisuuteen.
Kuitenkin muutettuamme eri paikkakunnille opiskelemaan, sain hankalan syksyn jälkeen sanottua Matille haluavani erota. Sovimme pitävämme tauon, ja katsovamme parin kuukauden kuluttua uudelleen. Tänä aikana tapasin toisen nykyisen poikaystäväni Hannun. Suhde alkoi hitaasti ja kevyesti, en hakenut siitä muuta kuin hetken läheisyyttä ilman sitoumuksia, siitä oli Hannun kanssa alusta saakka sovittu, ja hän tiesi tilanteeni.
Kun tauko Matin kanssa päättyi, kerroin jättäväni hänet, en halunnut palata entiseen kylmään suhteeseen, jossa olin vapaaehtoisesti tärkeysjärjestyksessä selvä kakkonen. Eron jälkeen suhde Hannuun syveni, vaikkei seurustelusta puhuttukaan, hänelläkin oli hankalia suhteita takana. Kuitenkin Matti alkoi pitää uudelleen yhteyttä, ja uhkasi lopulta itsemurhalla, jos jättäisin hänet lopullisesti. En osannut suhtautua tilanteeseen kuten olisi pitänyt, vaan aloitin uudelleen suhteen hänen kanssaan, vaikken vilpittömästi olisi halunnut.
Ensimmäiset puoli vuotta meni molempia miehiä tapaillessa, niin kauan kun kummankaan kanssa ei puhuttu seurustelusta, pystyin jotenkin perustelemaan tilanteen itselleni. Tilanne kuitenkin eteni Hannun suhteen, enkä aiemmin vaillejäämisen tunteita kokeneena osannut torjua hänen hellyyttään tai haluaan sitoutua, tai etenkään kertoa Matista. Edelleen lapsellisesti ajattelin pääseväni eroon Matista jollain keinolla, eihän se minun asiani ollut kantaa hänen ongelmiaan.
Matti sen sijaan korosti itsetuhoisuuttaan jatkuvasti yrittäessäni irroittautua hänestä. Hän myös suunnitteli yhteistä tulevaisuuttamme ja tuli opiskelemaan samalle paikkakunnalle kanssani. Hän myös sanoi olevansa valmis luopumaan tulevaisuudensuunnitelmistaan takiani, ettei minun tarvitse kärsiä hänen ajanpuutteensa takia. Arvattavaa kai, etten sitten osannut tehdä tilanteelle mitään, ja olen nyt lähes kaksi vuotta yrittänyt päästä tilanteesta irti ilman, että joutuisin tunnustamaan totuutta ja satuttamaan kumpaakaan. Periaatteessa kumpikin suhde voisi olla elinkelpoinen, mitään hyvä-huono-jakoa ei ole helppo tehdä.
Itselleni tilanne alkaa olla kestämätön, valehtelen päivittäin monelle ihmiselle tilanteen vuoksi, enkä silti uskalla jättää kumpaakaan/molempia, vaikka olen todella, todella kypsä tilanteeseen. Olisin mieluiten yksin ja selvittäisin pääni, syyllisyys ja stressi ovat ajoittain sietämättömiä. Toisinaan taas tuntuu, että olen niin sopeutunut ja turtunut tilanteeseen, että arki ja kaiken peittely sujuu itsestään. Se pelottaakin minua. Olen kertonut tilanteesta vain psykiatrille, joka määräsikin minulle mielialalääkkeitä. En voi kuvitellakaan kertovani sotkuistani vaikkapa ystävilleni.
Järki sanoo, ettei tilanteesta ole "kaikki voittavat"-tyylistä ulospääsyä, ja ennemmin tai myöhemmin tilanne räjähtää käsiin. Uskon, että todennäköisesti nytkin joku jo tietää suhteistani, ei sellainen pysy ikuisesti salassa. Olen ajatellut ulkomaille vapaaehtoistyöhön lähtöä päästäkseni tilanteestani, mutta toisaalta tuntuu, etten ansaitse niin "helppoa" ulospääsyä, vaan minun pitäisi kärsiä aiheuttamastani pahasta vaikeimman kautta. Tähänkään vaan ei uskallus riitä, enkä saa kerrottua kummallekaan todellista tilannetta vaikka inhoan itseäni sen vuoksi. Kaikki pienetkin riidat kummankin kanssa yritän kääntää umpikujaan, jossa ainoana ulospääsynä olisi erota, ilman että minun täytyisi konkreettisesti jättää ketään.
Ongelma on selvästi myös korvieni välissä, mutta konkreettiseen ongelmaan tuskin mitkään pillerit tehoavat. Olisin todella kiitollinen kaikesta "vertaistuesta" ja avusta, ja nielen myös pakolliset "tapa itsesi lutka"-kommentit, omapa on soppani.
Kiitos kun jaksoit lukea.
Olen siis ajautunut ihmissuhdesotkuun, josta en näytä löytävän ulospääsyä. Minulla on kahden vuoden ajan ollut kaksi miesystävää, lienee tekopyhää sanoa tilanteen syntyneen itsestään ja vahingossa, mutta ihan yksioikoinen sopan synty ei silti ole.
Tässä "lyhyesti": olin seurustellut ensimmäisen "oikean" poikaystäväni Matin kanssa kolme vuotta. Suhde oli yksipuolinen, liioittelematta minä istuin illat kotona Matin keskittyessä täyspäiväisesti harrastukseensa. Hän sanoikin tuolloin, että aikaa parisuhteelle tulee olemaan koko elämä myöhemmin, mutta hukattuja nuoruusvuosia ei hänen alallaan saisi anteeksi. Hän siis tuskin tahallaan laiminlöi minua, ei vain nähnyt tilannetta minun kannaltani. Itse kuitenkin takerruin suhteeseen enkä osannut lopettaa sitä, vaikka jouduin hakemaan ulkopuolistakin apua masentuneisuuteen.
Kuitenkin muutettuamme eri paikkakunnille opiskelemaan, sain hankalan syksyn jälkeen sanottua Matille haluavani erota. Sovimme pitävämme tauon, ja katsovamme parin kuukauden kuluttua uudelleen. Tänä aikana tapasin toisen nykyisen poikaystäväni Hannun. Suhde alkoi hitaasti ja kevyesti, en hakenut siitä muuta kuin hetken läheisyyttä ilman sitoumuksia, siitä oli Hannun kanssa alusta saakka sovittu, ja hän tiesi tilanteeni.
Kun tauko Matin kanssa päättyi, kerroin jättäväni hänet, en halunnut palata entiseen kylmään suhteeseen, jossa olin vapaaehtoisesti tärkeysjärjestyksessä selvä kakkonen. Eron jälkeen suhde Hannuun syveni, vaikkei seurustelusta puhuttukaan, hänelläkin oli hankalia suhteita takana. Kuitenkin Matti alkoi pitää uudelleen yhteyttä, ja uhkasi lopulta itsemurhalla, jos jättäisin hänet lopullisesti. En osannut suhtautua tilanteeseen kuten olisi pitänyt, vaan aloitin uudelleen suhteen hänen kanssaan, vaikken vilpittömästi olisi halunnut.
Ensimmäiset puoli vuotta meni molempia miehiä tapaillessa, niin kauan kun kummankaan kanssa ei puhuttu seurustelusta, pystyin jotenkin perustelemaan tilanteen itselleni. Tilanne kuitenkin eteni Hannun suhteen, enkä aiemmin vaillejäämisen tunteita kokeneena osannut torjua hänen hellyyttään tai haluaan sitoutua, tai etenkään kertoa Matista. Edelleen lapsellisesti ajattelin pääseväni eroon Matista jollain keinolla, eihän se minun asiani ollut kantaa hänen ongelmiaan.
Matti sen sijaan korosti itsetuhoisuuttaan jatkuvasti yrittäessäni irroittautua hänestä. Hän myös suunnitteli yhteistä tulevaisuuttamme ja tuli opiskelemaan samalle paikkakunnalle kanssani. Hän myös sanoi olevansa valmis luopumaan tulevaisuudensuunnitelmistaan takiani, ettei minun tarvitse kärsiä hänen ajanpuutteensa takia. Arvattavaa kai, etten sitten osannut tehdä tilanteelle mitään, ja olen nyt lähes kaksi vuotta yrittänyt päästä tilanteesta irti ilman, että joutuisin tunnustamaan totuutta ja satuttamaan kumpaakaan. Periaatteessa kumpikin suhde voisi olla elinkelpoinen, mitään hyvä-huono-jakoa ei ole helppo tehdä.
Itselleni tilanne alkaa olla kestämätön, valehtelen päivittäin monelle ihmiselle tilanteen vuoksi, enkä silti uskalla jättää kumpaakaan/molempia, vaikka olen todella, todella kypsä tilanteeseen. Olisin mieluiten yksin ja selvittäisin pääni, syyllisyys ja stressi ovat ajoittain sietämättömiä. Toisinaan taas tuntuu, että olen niin sopeutunut ja turtunut tilanteeseen, että arki ja kaiken peittely sujuu itsestään. Se pelottaakin minua. Olen kertonut tilanteesta vain psykiatrille, joka määräsikin minulle mielialalääkkeitä. En voi kuvitellakaan kertovani sotkuistani vaikkapa ystävilleni.
Järki sanoo, ettei tilanteesta ole "kaikki voittavat"-tyylistä ulospääsyä, ja ennemmin tai myöhemmin tilanne räjähtää käsiin. Uskon, että todennäköisesti nytkin joku jo tietää suhteistani, ei sellainen pysy ikuisesti salassa. Olen ajatellut ulkomaille vapaaehtoistyöhön lähtöä päästäkseni tilanteestani, mutta toisaalta tuntuu, etten ansaitse niin "helppoa" ulospääsyä, vaan minun pitäisi kärsiä aiheuttamastani pahasta vaikeimman kautta. Tähänkään vaan ei uskallus riitä, enkä saa kerrottua kummallekaan todellista tilannetta vaikka inhoan itseäni sen vuoksi. Kaikki pienetkin riidat kummankin kanssa yritän kääntää umpikujaan, jossa ainoana ulospääsynä olisi erota, ilman että minun täytyisi konkreettisesti jättää ketään.
Ongelma on selvästi myös korvieni välissä, mutta konkreettiseen ongelmaan tuskin mitkään pillerit tehoavat. Olisin todella kiitollinen kaikesta "vertaistuesta" ja avusta, ja nielen myös pakolliset "tapa itsesi lutka"-kommentit, omapa on soppani.
Kiitos kun jaksoit lukea.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Toisaalta ymmärrän hyvin tilanteesi. Olet samanlainen kiltti ihminen kuin minäkin etkä halua loukata ketään, mutta tässä tapauksessa se on pakko tehdä. Et kai usko pystyväsi elämään noin enää pitkään. Ehdotukseni on, että kirjoita kummallekin kirje ja kerro asia niinkuin se on, rehellisesti. Ja lähde joksikin aikaa lomalle jonnekin. Jos jompikumpi miehistä vielä tuon jälkeen rakastaa sinua ja haluaa olla kanssasi, mieti asiaa.
Voit myös jättää molemmat ja aloittaa jossakin uuden elämän. Tuskainen taival, mutta ehkäpä opit siitä jotakin...
Minulla meni aika huonosti aviomieheni kanssa, ja kuulin usein uhkauksia että hän tappaa itsensä jos jätän hänet. Minua neuvottiin usealta taholta että mies on aikuinen ja vastaa omasta elämästään. Tiedän kyllä miltä tuntuu elää sellaisen uhan alla. Itsekin olisin varmasti syyllistänyt lopun elämääni itseäni jos mieheni olisi tehnyt uhkauksensa.
En voi kun toivoa voimia sulle. Päätös on pakko tehdä, ja mielestäni molempien miesten on saatava tietää totuus. Kirjoittele miten käy...
Sinun pitää todellakin lopettaa molemmat suhteet.
Jos välittäisit - niin kuin pitääkin - jommasta kummasta miehestä, tietäisit tasan tarkkaan, kumman kanssa olet. Nyt välität molemmista, mutta et kummastakaan tarpeeksi. Ellet sitten halua suhdetta Hannun kanssa?
Ota yhteys Matin vanhempiin ja läheisiin ja kerro, että haluat lopettaa suhteen. Sen jälkeen lopetat, kun Matin läheiset ovat taustalla tukemassa Mattia. Ei sinun tarvitse kertoa mitään Hannusta, kerrot vain, että tunteita ei enää ole ja suhde on sen vuoksi turha.
oletpa sopan keittänyt! Ilmeistä kuitenkin on ettet Rakasta kumpaakaan miestä, koska silloin Sinun olisi helppo ratkaista asia - johtopäätökset voit tehdä itse.
ihan normaalia aktiivisen naisen toimintaa. Kerrankos sitä (jos toisenkin) tuollaiseen tilanteeseen elämänsä aikana joutuu. "It's raining men, hallelujah!"