Tuntuu pahalta lukea viestejä, joissa suhteen päättäjä, jättävä osapuoli leimataan kylmäksi ja tunteettomaksi, uusista suunnitelmista ja vapaudesta hurmioituneeksi persläveksi, jolle ei tosiaan tuota vaikeuksia lopettaa suhdetta ja siirtyä eteenpäin.
Tiedän, että näitäkin tapauksia on -oikeasti tunneköyhempiä ihmisiä, joille suhde ei ehkä ollutkaan yhtä vakava kuin jätetylle, mutta myös pitkässä suhteessa riutuneita ihmisiä, jotkä eivät yrityksestä huolimatta muuta ratkaisua tilanteeseen nähneet.
Itse en koskaan suhteessa ole ollut jätetty, kaikki suhteeni olen päättänyt itse, eikä se kertaakaan ole ollut helppoa. Tuntuu suunnattoman typerältä muistella vieläkin pahoilla mielin sitäkin pahaa mieltä, minkä aiheutin ensimmäiselle poikaystävälleni joskus yläasteella. Pitkästä suhteesta eronneelle jättäjällekin eroprosessi voi olla vaikea. Itse en ole koskaan häipynyt selittämättä, keskustelematta ja jatkoa yrittämättä, tilanne on vaan käynyt kestämättömäksi. Pahimmalta tuntuu, jos puoliso on herännyt omaan hankalaan käytökseensä ja todella pyrkinyt muuttumaan, mutta kadonutta tunnetta ei vaan saa löytymään. Kamalaa "pettää" ihminen, joka todella on yrittänyt vuokseni muuttua... Itseään kai ei sitten voi pettää tai pakottaa rakastamaan, vaikka kuinka tahtoisi. Aina ei parhainkaan yritys riitä.
Ymmärrän että jätetty näkee tilanteen eri kulmasta, ja voi olla osa surutyötä haukkua jättäjää suoraan tai epäsuorasti, mutta uskon, että vaiheesta on mahdollista päästä eteenkin päin. Jonkinlaisen etäisyyden pitäminen entiseen puolisoon tai kumppaniin on välttämätöntä, vaikka puoliso olisi ollut paras ystävä vuosikaudet, ei hän erotilanteessa voi olla ainoana se, jonka olkaa vasten itketään. Ehkä se on omaakin heikkouttani, etten sellaista pysty kestämään enää kun asiat on selvitetty ja ymmärretty ja yhdessä surtu yhteisen yrityksen kariutuminen.
Missä kulkee jättäjän vastuun raja jätetystä? Ei mielestäni ole oikein, että jättäjä selitettyään ehkä itseään tyydyttävästi eron syyt ("rakastuin toiseen" "kasvoimme erillemme") häipyy, eikä suostu edes aikuismaiseen keskusteluun asioista, muttei myöskään se, että jättäjän vastuulle jäisi jätetyn lohduttaminen, eteenpäin auttaminen(kuinka moni jätetty sitä edes tahtoo?) ja suhteen loputon vatvominen. Milloin jättäjän läheisyydestä on jo haittaa jätetylle ja tämän surutyölle, vaikkei tämä sitä itse osaisikaan sanoa ja etäisyyttä ottaa? Millaista roolia jättäjältä toivotaan suhteen päätyttyä?
Tiedän, että näitäkin tapauksia on -oikeasti tunneköyhempiä ihmisiä, joille suhde ei ehkä ollutkaan yhtä vakava kuin jätetylle, mutta myös pitkässä suhteessa riutuneita ihmisiä, jotkä eivät yrityksestä huolimatta muuta ratkaisua tilanteeseen nähneet.
Itse en koskaan suhteessa ole ollut jätetty, kaikki suhteeni olen päättänyt itse, eikä se kertaakaan ole ollut helppoa. Tuntuu suunnattoman typerältä muistella vieläkin pahoilla mielin sitäkin pahaa mieltä, minkä aiheutin ensimmäiselle poikaystävälleni joskus yläasteella. Pitkästä suhteesta eronneelle jättäjällekin eroprosessi voi olla vaikea. Itse en ole koskaan häipynyt selittämättä, keskustelematta ja jatkoa yrittämättä, tilanne on vaan käynyt kestämättömäksi. Pahimmalta tuntuu, jos puoliso on herännyt omaan hankalaan käytökseensä ja todella pyrkinyt muuttumaan, mutta kadonutta tunnetta ei vaan saa löytymään. Kamalaa "pettää" ihminen, joka todella on yrittänyt vuokseni muuttua... Itseään kai ei sitten voi pettää tai pakottaa rakastamaan, vaikka kuinka tahtoisi. Aina ei parhainkaan yritys riitä.
Ymmärrän että jätetty näkee tilanteen eri kulmasta, ja voi olla osa surutyötä haukkua jättäjää suoraan tai epäsuorasti, mutta uskon, että vaiheesta on mahdollista päästä eteenkin päin. Jonkinlaisen etäisyyden pitäminen entiseen puolisoon tai kumppaniin on välttämätöntä, vaikka puoliso olisi ollut paras ystävä vuosikaudet, ei hän erotilanteessa voi olla ainoana se, jonka olkaa vasten itketään. Ehkä se on omaakin heikkouttani, etten sellaista pysty kestämään enää kun asiat on selvitetty ja ymmärretty ja yhdessä surtu yhteisen yrityksen kariutuminen.
Missä kulkee jättäjän vastuun raja jätetystä? Ei mielestäni ole oikein, että jättäjä selitettyään ehkä itseään tyydyttävästi eron syyt ("rakastuin toiseen" "kasvoimme erillemme") häipyy, eikä suostu edes aikuismaiseen keskusteluun asioista, muttei myöskään se, että jättäjän vastuulle jäisi jätetyn lohduttaminen, eteenpäin auttaminen(kuinka moni jätetty sitä edes tahtoo?) ja suhteen loputon vatvominen. Milloin jättäjän läheisyydestä on jo haittaa jätetylle ja tämän surutyölle, vaikkei tämä sitä itse osaisikaan sanoa ja etäisyyttä ottaa? Millaista roolia jättäjältä toivotaan suhteen päätyttyä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
viimeinen lause on ristiriitainen ja täysin älytön. Suhde kun on päättynyt, se on päättynyt, ja siinä ei ole rooleja tai roolittomuuksia vaan molemmat jatkaa omaa elämää. Se, mitä toivotaan, on myös älyötön kysymys. Jos molemmat on rehellisiä itselleen ja reiluja, toinen tottakai voi toivoa muuta, mutta rehellinen ihminen myöntää toisen toivomuksen, mutta pysyy itselleenkin rehellisenä ja ei ala joka narun mukaan tanssimaan. Jättäjältä vaatii tietynlaista jämptiyttä pysyä asiassaan.
Siinä vaiheessa ei ole rooleja, eikä enää toivota tai hypitä kenenkään toiveiden mukaan. Mitkä ihanteelliset olosuhteet pompottelulle, toinen oikein odottaa, että mitä multa nyt toivotaan, ja minkä roolin mä tässä haen. Etkö tajua, että siinä ollaan omia itsejä, ja lopetetaan se viimeinenkin temppuilu ja roolitus ja teatteri.
Ero käsitellään niin, että loppu mikä loppu, asiat jutellaan puhki, mutta osataan myös lopettaa se keskustelu ajallaan, eikä juututa siihenkään loppuelämäksi.
Jättäjä saa hakea tukea omilta ystäviltään ja läheisiltään. Jos ymmärtää olla oma itsensä, eikä siinäkään temppuile jonkun roolin takana.
Tuo nimenomainen roolin ja toiveiden hakeminen tekee muka toisesta uhrin ja toisesta syyllisen, mitä itse aluksi kritisoit, toisaalta uhreja ei ole kukaan, jos suhde ei ole kahden ihmisen VÄLILLÄ sellainen toimiva, jos se toimii toisen mielikuvassa tai päässä vain, se ei ole PARIsuhde.
Minä olen yhtä kertaa lukuunottamatta ollut se jätetty. Olen siis hyvin tottunut jätetyksi tulemisen tunteeseen, eikä se ikinä tunnu helpommalta.
Sen kerran kun itse päädyin jättämään, kärsin ehkä vielä enemmän. Oli vain pakko laittaa homma poikki kun oli jatkuvasti jotenkin hyväksikäytettynä ja sen jälkeen vielä tuli arvosteluja päälle. Tuonkin teit noin ja noin vaikka sen olisi voinut tehdä paremmin...
Tässä tapauksessa en olisi mistään hinnasta jatkanu millään roolilla jättämäni kanssa. Toisten kanssa sen sijaan olen voinut käydä kahvilla, jutella kaveripiirissä ja tietysti ex-vaimon kanssa on tultava toimeen lasten asioista sovittaessa. Ei itsetunnon kannata antaa romahtaa siitä, että toinen ei enää halua. Nokka pystyyn vaan, mutta ei niin paljon että sateella hukkuu.