Jätin muutama vuosi sitten perheeni. Pamautin päin kasvoja,että muutan vois. Palasin kerran jo takasin, mutta voin fyysiseti niin pahoin, että lähdin uudelleen ihastukseni luo(sillon aika tuore tapaus vielä). Olen luvannu palata perheen luo, mutta en kuitenkaan ole siihen pystyny. Joku vaan mättää, vaikka vaimoo vielä rakastankin. Taidan rakastaa kahta. Haluisin elää enemmän hetkessä ja vaimo taas suunnittelee aikatauluja. Pää sekasin, enkä saa päätöstä tehtyä. Vaimo edelleen odottaa ja on antanu anteeks. Ei tää nii auvosta tää uuskaan (muutaman vuoden kestäny)suhe ole. Vaimo pyytäny terapiaan, mut en pysty siel puhuu, kun en pysty vaimollekkaan. En haluu erota...haluisin vaimon ja lasten luo, mutten uskalla erota nykysestäkään. Tiedän et oon iso paska ja halunnu vaa aikaa itelleni vedättämällä vaimoo joka lasten kans odottanut paluutani(kun olen luvannu). Ehkä pelkään taas sitä fysistä ikävää, mitä aiemmin koin tai pelkäänkö ettei vaimon kans enää sujukkaan. Ei meillä koskaan mitään riitoja ollu.Jotenkin arki oli tylsää tai jt. En osaa oikein selittää mitä tapahtu, mut nyt en pääse irti tästä suosta.
Asun toisen
naisen kanssa...
11642
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
En vello nyt sen enempää siinä että todellakin sanot tylsyyden tai vastaavan vuoksi jättäneesi perheesi, etkä oikein osaa itsekään selittää miksi, se on jo tarpeeksi paha. En voi käsittää millainen ihmisen pitää olla että toimii noin... mutta oletan että syytät itseäsi siitä jo riittämiin. Ei ole minun hommani.
Mikä minua huolestuttaa, on se että et osaa määritellä sitä Miksi lähdit, tai missä vika on nykytilanteessa. Haluat vain pois, mutta minne? Mitä tahdot? Onko se sinulle itsellesikään selvää?
Pariterapiaan ei tarvitse mennä jos et ole siihen valmis, mutta suosittelisin kyllä yksilöterapiaa. Ei sinun puhua tarvitse paljoa, eikä heti tietää mitä kertoa, mutta sinun on syytä ammattiauttajan avulla ottaa selvää siitä mikä tilanne todellisuudessa on, miski toimit niinkuin toimit. Sitä ennen et voi korjata sitä epämääräisen pahaa oloa ja tyytymättömyyttä yhtään mihinkään, ennenkuin tiedät mikä sen aiheuttaa ylipäänsä.
Terapiaan mennään siksi että löydettäisiin niitä vastauksia, ei kertomaan jo tiedettyjä. Sinun kannattaa kokeilla. On tosiaan vaarana että vain ajelehdit elämäsi läpi tekemättä tietoisia päätöksiä.
***
ulkopuoliselle, kun en pysty vaimollekkaan. Alussa tyttöystävä(tai oikeastaan työpaikkaromanssi)tuntu kuuntelevan, toki kyllä vaimokin aina kyseli vointia jne. mutta jotenkin tuntu että kaikki pyörii smaa ympyrää. Eri huoneissa telkkaria katottiin ja tuntu ettei enää missään käydä ym. Myönnä etten mikään kotihengetär ole, joten vaimo varmaan väsynyt tms. Mutta miten muuttaa itseään ja ajatuksiaan. Vaimo on koittanut puhua huutamalla ja ilman. En vaan tunne sitä määrättyä läheisyyttä, vai enkä vaan uskalla enää heittäytyä. Tätäkö tää loppuelämä on, kahden naisen loukussa. Johtuuko sitten vaan siitä että lapsia käyn katsomassa vaimon luona,enkä hälle pahaa halua(vaikka olen sitä ko tehnykkin) välillä on ok olo siellä, välillä ahdistaa. Vaimo tietty painostaa selvittämään asiat. En enää tiedä olenko tässä vaan tottumuksen takia vai rakastanko oikeesti. En vaan pysty.......
Tosiasiassa ulkopuoliselle, ammattilaiselle voi olla helpompaa puhua. Toki ammattilainen myös ymmärtää että alussa voi olla tosi vaikeaakin -hän voi kysellä, ja voit vastata. Ei tarvitse olla ruuneperi, vain oma itsesi. Se kuuntelijahan se ammatti-ihminen siinä on.
Älä tee tyttöystäävästä psykologiasi, ei hän ole ammattilainen siinä. Niin uskoisin, vai onko? Keittiöpsykologia ja rakastetun huolien kuunteleminen on aivan eri asia kuin itsensä kanssa solmussa olevan ihmisen auttaminen taas raiteilleen.
Minun käy sinua aivan oikeasti sääliksi. Tai ei, ei sääliksi, myötätunto on ehkä parempi sana. Sinulla on paha olla etkä itsekään ole ihan selvillä siitä miksi, voi tosiaan olla että olet jopa masentunut. Kyse voi todellakin olla aivokemiasta! Se voi olla juuri niin yksinkertaista... tai sitten ei. Todennäköisesti ei... mutta. Oletan että et halua olla surkea lopun elämääsi. Oletan että tahdot asiantilan muuttuvan. Minä annan validin neuvon jota seuraamalla sinulla on mahdollisuus selvitä ongelmastasi ja parantaa elämänlaatuasi huomattavasti (muiden läheistesi elämää myös!! Se painaa vaakakupissa myös paljon). Voit yrittää, ja saada jotain, tai voit olla yrittämättä, ja olla surkea. Kumpaa haluat? Asia ei selviä itsestään, eikä olosi parane itsestään.
Tunnistan tuon vastaväitteen kyllä (arvauksia ja oletuksia, en tunne sinua enkä ole ammattilainen itse), siltä ajalta kun itse olin masentunut. Kun minua yritettiin "piristää", kun todella haluttiin vain auttaa, vastasin kaikkeen samalla tavoin. Ei pysty, mutta kun on tuo ja tuo, ei se toimi kuitenkaan... en yhtään yllättyisi vaikka masennus olisikin se todellinen diagnoosi sinun kohdallasi. Kuulostat ainakin siltä. Jos niin on; se on sairaus siinä kuin mikä tahansa muukin, ja parannettavissa myös. Eikä se ole edes vaikeaa. Saatat kärsiä ihan turhaan.
Sinun täytyy tehdä vain yksi asia. Mene lääkärille. Varaa aika terveyskeskuksesta, ja pyydä heitä tekemään yksinkertainen masennusta arvioiva testi. Sellainen on jokaisen lääkärin saatavilla. Sitten kerro että sinulla on ongelmia ja haluaisit tavata psykologin jotta hän arvioisi voiko hän tehdä hyväksesi jotain.
Tämä on yhden lääkärikäynnin juttu, siitä se alkaa. Ei ole mitään syytä kärvistellä yksin ja siinä sivussa pilata muidenkin ihmisten elämiä, kun voit hakea apua ja nousta elämäsi hallintaan taas. Tehdä tietoisia päätöksiä siitä miten haluat elämäsi elää, ja mitä ilman voit hyvin olla.
Kysy itseltäsi; millainen elämä olisi ihanne sinulle? Jos voisit toivoa mitä tahansa (okei, järjen rajoissa) millainen elämä olisi toiveesi?
Siinä on tavoite. Sitten tarvitsee enää liikkua askel askeleelta sitä kohti.
***
Haluaisin kyllä perheen takaisin, mutta toisaalta kaipaisin ehkä aikuisen elämää.
Ehkä se on vaikee ääneen myöntää tehneensä virheitä. Tai oliko taustalla ajatus vanhenemisesta ja siitä mitä on tai ei saanut aikaan. Olen edelleen naimisissa, enkä ole mitään tehnyt lopullisen eron eteen. Vaimo on siitä myös puhunu, mutta siihen se on sitten jäänyt. En tiedä ollaanko molemmat riippuvaisia, vai rakastetaanko oikeasti. Tunteet on niin sekavat, ettei erota rakkauutta tottumuksesta. Ymmärrän myös perheen pahanolon kun käyn viikottain siellä. Ei ole muutakaan paikkaa tavata lapsii, koska he eivät halua nykyiseen kotiini.En toki ole mikään leikkiteliä isä. Lähinnä pleikkuu tms pelaillaan yms. Lapset alkaa vaan olla kohta sen ikäsiä,ettei enää paljon seuraa kaipaa. Nytkin tuntuu,varsinkin nuoremman kanssa, että käydessäni menee aina kinasteluksi. Kun edes tietäsin teenkö tätä itseni,lasten,vaimon vai kenen takia. Miten saada selville ne todelliset tunteet. Kyse ei kuitenkaan ole enää mistään hetken hurmasta,sillä olen jo yli 3 vuotta sitten lähtenyt.
Jokainen meistä kaipaa aikuisen elämää, mutta perhe tosiaan ei estä sitä yhtään :D eikä rakkaus tottumuksesta ole välttämättä ollenkaan huono asia. Ei suuria tunteita aina tarvitse olla, jos elämä toimii se toimii. On turhaa etsiä aina sitä tunnekuoohuo, se loppuu aina. Mutta sen sinä tiedät, tiurha sitä sinulle on kertoa. Toimiva arki on monin verroin arvokkaampaa pitkällä tähtäimellä kuin rakkauden tuntemus, mutta toisaalta vanhemmat voivat olla hyvä vanhempia ja hyviä ystäviä myös asuessaan erillään. Ei ole mitään lakia siitä mikä voi olla perhe, jokainen perhe on vähän omanlaisensa. teidän perheen on määriteltämä itsnesä uudestaan jos tarvetta ilmenee :D mutta ensin sinun pitää määritellä itsesi, ottaa oma roolisi elämässäsi.
Toivon että löydät sen. Mutta älä jättäydy etsimään sitä yksin, jo valmiiksi solmussa yksin ei tarvitse olla. Älä missään nimessä väheksy mielenterveyden ammattilaisten apua, eivät heiltä hae tukea vain hullut ja epäonnistuneet :D vaan ihan tavalliset perheellisetkin ihmiset kuten me.
***
Vaimo on käynyt itse asian vuoksi psykiatrilla ja ollut sairaslomallakin, mutta ei hänkään tunnu pääsevän tästä yli. Tuntuu vaan,että jos yritänkin aiheesta puhua, niin menen ihan lukkoon ja välttelen aihetta, jolloin tulee kinaa ja olo sellaseks etten halua enää mennä edes lapsia tapaamaan, kun tuntuu että väkisin vaaditaan päätöksiä, mitä en pysty nyt tekemään. vaikee jotenkin pukee nää asiat sanoiksi. Ennen soittelin päivittäin x:lle, mutta nyt olen sen jättänyt pois kokonaan(hän ihmettelee miksi yhtäkkiä moinen). Auttaisko sitten irtautuminen ja se ettei pidä yhteyttä entiseen. Toisaalta en sitten voi erkaantua nykyisestä, hän taas rupeis vuorostaan ihmettelemään ja jos lähden ,niin takas en enää "pääse", jos kaikki vaikka menisikin pieleen. Nyksä kyllä murjottaa,mutta kai jotenkin kuitenkin tottunut tilanteeseen. Voi olla että pelkään yksin oloakin. Kauan tätä on kaikki kuitenkin kestäneet. Kenellä sitten ratkeaa ensin. Toivon että saisin irti sen ammattiavun hakemisen, tällä hetkellä en kuitenkaan tunne olevani tarpeeksi vahva siihen. Kiitos kuitenkin sanoistasi.
Kuulostat yhä enemmän juuri siltä miltä minusta tuntui, pihkura sentään. Saanpahan ainakin ajatuksen itämään; sinä ET tarvitse voimia avun hakemiseen, siihen ei vaadiat sinulta juuri mitään. Vain yksi asia; ota puhelin käteen, soita terveyskeskuksen ajanvarausnumeroon ja kysy kuka yleislääkäri ottaisi vastaan arvioidakseen masennusta ja antaakseen lähetteen eteenpäin. Juuri näillä sanoilla ellet omia keksi. Se on juuri niin helppoa. Minä tiedän miten voi olla henkinen jaksaminen juuri niin lopussa että toivoisi vain voivansa paeta koko ongelmavyyhteä, ja kun joku sanoo "hae apua" ei tiedä itkisikö vai nauraisiko mokoman ajatuksen absurdiudelle.
Koukku on tässä; sinä kiität minua parin vuoden kuluttua. Ehkä jopa jo kuukausien. Jos toimit tuon antamani yksinkertaisen ohjeen mukaan, olen varma (noh, en ole myskään pätevöitynyt ennustaja tai ajatustenlukija joten sanon miltei varma), jo vuoden kuluttua muistat tämän keskustelun ja mietit miten ihmeessä olit niin solmussa että ventovieraan netti-ihmisen piti potkia sinua tekemään se minkä jo hyvin tiesit että olisi pitänyt tehdä ajat sitten.
Psykologisen avun tarkoitus ei ole parantaa sinua, saada ongelmaa menemään pois, sitäs e ei voi tehdä. Sen tarkoitus on antaa sinulle työkaluja sen ongelman käsittelemiseen. En tiedä vaimosi tilannetta, mutta on hyvä että hän on saanut apua. Luulen vain että miehet jäävät tässä huomaamatta sivuun; miehen oletetaan pitävän huolen itsestään, naisen tarvitsevan hoivaa ja tukea. Mies tarvitsee tukea kriisitilanteessa aivan yhtä lailla!
***
Luulen, että olet vastuuntunnoton retku joka ei osaa pitää perheestään huolta!
Luulen, että löydät avun hengellisestä heräämisestä. Miten voin pelastua, eli tulla uskoon? Jos haluat vastaanottaa Jeesuksen Kristuksen elämääsi, voit tehdä niin juuri nyt, missä tahansa oletkin. ...
MEDIAA TV7 ilmainen kanava, uskosta kiinostuneille. Evankeelinen.
Radio dei iltaisin tulee hyiä ohjelmia.
Hei sinä, ahdisti ja itketti lukea viestisi. Tuli elävänä mieleen parin vuoden takaiset muistot omasta elämästäni. Avomieheni kanssa päätettiin tuolloin olla kuukausi omillamme - yksin - . Monta stressaavaa asiaa oli vuoden aikana tapahtunut, joista suurin osa positiivisia mutta polttivat loppuun kummatkin. Avomies asui mukamas kaverinsa luona, todellisuudessa majailikin toisen naisen luona, josta sain tietää vasta vuosi myöhemmin. Kuukausi venyi kahdeksi, kolmeksi, puoleksi vuodeksi jne. Avokki koko ajan sanoi rakastavansa minua ja palaavansa kotio "kunhan saa päänsä selväksi". Kotona kävi joka päivä, yöksi vaan lähti pois. No, tämä nyt vähän sekavasti kirjoitettu...Monista asioista huomasin hänen olevan hyvin masentunut vaikka käyttäytyi hyvin itsevarmasti jne. Terapiaan ei lähtenyt vaikka pyysin, itse kävin ja kait siitä jotain apua oli mutta olisi ollut hyvä kun terapeutti olisi saanut kuulla toisenkin näkemyksen asiasta. Itse olin aivan romahduksen partaalla, jogurtilla ja askilla tupakkaa elin muutaman kuukauden (laihduin paljon vaarallisen nopeasti kunnes työtoverit puuttuivat asiaan), itkin kaiket yöt ja välillä päivätkin, ikävä oli kova ja olin aivan ymmälläni miksei toinen palaa kotio vaikka siitä koko ajan puhui ja lupasi. Lapsen takia vaan oli jotenkin pakko jaksaa eteenpäin vaikka yhtä sumua se oli. Kotiin paluu tapahtui 2 vkoa sen jälkeen kun tämä toinen nainen otti yhteyttä. Vuosi meni kovien riitojen kanssa ja epäluottamuksen kanssa. Ero oli lähempänä kuin koskaan. Eräänä yönä istuimme napitusten ja pohdimme ettemme halua erota mutta näinkään riitelemällä tämä ei voi jatkua, ehkä kummankin olisi aika tulla vastaan toista ja olla toista kohtaan ystävällisempi. Ja nyt vuoden kuluessa moni asia on mennyt parempaan suuntaan jopa on ollut tunnettavissa samoja tunteita kuin joskus kauan sitten ennen tätä kamalaa episodia. Luulenpa että kuitenkin rakkaus toista kohtaan on jaksanut kantaa tämän kaiken yli. Nooh, avokki kuten sinäkään ei osaa selittää mitä hänelle tapahtui mutta ajan kanssa tuntuu pääsevän irti siitä suosta. Toivoisin että jaksaisit nyt ottaa itseäsi niskasta kiinni ja selvittää asia, älä odota että joku tekee päätöksen puolestasi. Vaimosi odottaa sinua kotona ja kertomasi mukaan rakastat häntä, eikö se jo kerro paljon? Voimia sinulle!
Tähän on pakko jyrähtää pitkästä aikaa tällä palstalla! Nimimerkkini on tunnettu avioliiton puolustajana, mutta
Tarkennapa meidän miesten kielellä muutama asia.
Mitä on tuo fyysinen pahoinvointi?
Mitä on fyysinen ikävä?
Mitkä ovat sinun elämässäsi ja mielestäsi viisi tärkeintä asiaa, jotka muodostavat sen "aikuisten elämän"? Mitä se on? Mitkä näistä asioista puuttuvat sinun ja vaimosi elämästä?
Onko elämäntapanne erilaisuus, vaimon suunnitelmallisuus ja sinun impulsiivisuutesi se ongelma?
Mikä tekee arjesta kotona tylsää? Mikä tekee tyttöystäväsi kanssa olemisesta kivaa? Luettele käytännön asiat älkä kaartele!
Luulenpa tietäväni jo lähtöeväät ongelmasi ratkaisemiseen, mutta haluan ensin vastauksen, enkä lähde spekuloimaan ennen sitä.
kertosin. Fyysinen pahaolo oli ainakin niin, että yrjötti ja kurkkua kuristi ikävän tunne, tuntu et korvissa humisee ja pyörryttää. No tyttöystövä otti takas, joten EN TIEDÄ on pelko siinä, etten pääse toista kertaa takas jos vaimon kanssa ei onnistukkaan. Täytyy toki myöntää, etten varmaan ole ite kaikkeeni yrittäny. Kyllä himassa "remppaa" ym. tein, mutta en juurikaan mikään kotihengetär ole koskaan ollu ja tuskin sellaseks muutun. Toki kahen aikuisen ei tartte niin tarkaan suunnitella asioita, kun perheen(myönnän). Ehkä se sitten on kuitenki liian myöhästä palata perheen luo, kun aikaa kuitenki kulunu useempi vuosi. Ruoka piti aina olla määrät.aikaan, sai vaan "lämmitellä" mikrossa. Jos teki pariks pväks ruokaa,nii sitä sai vasta syödä huomenna jne., jolloin taas sai mikrossa lämmitettyy. Siivous ja kaup.käynti piti vkolla hoitaa kiireellä(vaimo hoiti). Toki x:ä sano et yritti sillä saada meille illat ja vkonloput vapaiksi siivouksista ym. Silti se tuntu tiukalta aiaktaululta. Nyt voi mennä ja tulla ja siivoo jos haluaa ja pystyy lähtemään nopeella varoajalla. Telkkuukin tuli katottuu jo eri huoneissa ja rakastelukin melkein kellon mukaan silon ja sillon, jos ei vaimo ollu jo satttunu nukahtaa. En oikeen tiedä mikä se sitte on tärkeintä itelle, mut en kuitenkaan samaan haluu enää palata.