Kuvittelisin vanhenemiseen olevan erityisen kauhistuttavaa niille, joiden kyky kommunikoida kielellisesti on heikko ja jotka turhautuessaan ovat impulsiivisia ja väkivaltaisia.
Toisaalta myös niille, jotka ovat rakentaneet itsetuntonsa ulkonäkönsä varaan.
Toisaalta myös niille, jotka ovat rakentaneet itsetuntonsa ulkonäkönsä varaan.
Vastaukset 46
Vanhimmat
Mutta se on ainoa vaihtoehto sille toiselle vaihtoehdolle jos lakkaa vanhenemasta.
että kuolema kolkuttaa ovelle?
Harvoin tulee varsinaisesti ikääntymistä ajateltua. Ennemminkin sitä ajattelee, että mitä tekisi tulevaisuudessa ja vaikkapa eläkkeellä, jos terveyttä riittää.
Miksi tuo heikko kielellinen kommunikaatio mielestäsi tuo vanhenemiseen erityistä kauheutta? Sen kyllä allekirjoitan, että jos itsetunto on ulkonäöstä kiinni, niin mahtaa hirvittää.
voimat hupenevat ja onko se sitten enää uskottavaakaan heilutella nyrkkiä nenän edessä, kun sanat loppuvat.
tarkotitkin tota no ei ne ihmiset jotka noin käyttäytyy ole muutenkaan kovin uskottavia ja varteenotettavia useimpien mielestä,joten uskoisin heidänkin pelkäävän vanhenemistaan ehkä mainitsemastasi syystä tai siitä syystä jonka alempana selitin.
Siksipä en vaivautunutkaan kommentoimaan agressiivisten ja impulsiivisten ihmisten vanhenemista. Kai ne on ne, jotka paskavaipoissaan tiuskivat ja huorittelevat hoitajia vanhainkodeissa ja saavat siksi aina odottaa vuoroaan viimeiseksi. Mutta silloinhan paha vihdoin saa palkkansa. ;-)
Että niiden joiden kyky kommunikoida kielellisesti on heikko elämä on ollut vajaampaa ihmissuhteiden köyhyyden vuoksi.
Siksikö mielestäsi tällainen ihminen pelkää vuosiensa valuvan hiekkaan vanhetessaan.
se kommunikaation vaikeus johtua juuri olemattomista ihmissuhteista. Mitä luulet?
Minulla oli mielessäni juuri sellainen henkilö jonka kommunikaatiokyky on rampautettu jo lapsena.
Esimerkiksi koulukiusaamisen tai väkivaltaisten kotiolojen vuoksi.Nämä asiat ovat ensin tehneet ihmisestä sulkeutuneen lapsen ja tätä kautta estäneet komminikointi kyvyn ja sosiaalisten taitojen kehittymisen.Näin he ovat jääneet "sosiaalisten rinkien"ulkopuolellle koko elämänsä ajan ja kokemuspiirikin on kapea.Tämä on noidankehä josta heidän on vaikea päästä irti ja vuodet kuluvat he eivät osaa auttaa itseään jossain vaiheessa he tajuavat että heillä on kosolti elämätöntä elämää kai siinä tilanteessa alkaa vanheneminen pelottaa.
Tuollaisessa tilanteessa on vaikea luoda ihmissuhteita ei yksinkertaisesti kommunikointikyky ja sosiaaliset taidot riitä.Tämän tiedostaminen saa ihmisen vetäytymään entistä syvemmälle itseensä.On pelkoa siitä että muut näkevät hänen kyvyttömyytensä ja halveksivat pitävät idioottina jne.Ja jossain määrin näin tapahtuukin.
Tällaisessa tilanteessa ihminen ei pääse noidankehästään irti vaan painuu siihen aina syvemmälle erakoituen entisestään.
Aika helppoo tää on, kun enää ei tarvi "todistella" mitään itselleen, eikä muille, elämä on tasasta soutamista..
herkästi ajaa karille? Luulet, että elämä on tasaista, etkä keskity riittävästi.
Se on elämän riittäessä väistämätön ja varma asia. Ei pelota..oikeastaan odotan sitä. Vanhenemiseen liitän ajatuksissani hyvin positiivisia mielikuuvia. Kehollinen rapistuminen ei kauhistuta kun toisessa vaakakupissa on kaiken opitun jäsentyminen ja kiteytyminen ehkä viisaudeksi jossain hetkessä.
Edesmennyt isosisäni oli dysfasiastaan huolimatta uljas ja upea mies, aina elämänsä viimeisiin hetkiin saakka, esimerkki vailla vertaa.
"Nainen: "Minä lähestyn neljääkymmentä." Mies: "Kummalta suunnalta"?" (Groucho Marx)
No joo, eli onhan se välillä ahdistavaa, mutta koitan olla ajattelematta sitä :) Kun 5 vuotta vanhempi isoveljeni täytti aikanaan 30, niin ajattelin, että hän on jo ihan ikäloppu... - Jokainen kymmenvuosi, ensimmäisestä lähtien, on ihmiselle jonkinlainen virstanpylväs, joka pysäyttää ajattelemaan, että tähänkö nyt on tultu. Ja onko tämänkin jälkeen vielä elämää... ? - Mutta näin naisena ajatellen, kun ei oikeastaan koskaan ole ollut tyytyväinen ulkonäköönsä, niin sehän nyt on sitten aivan sama onko kasvoissa muutama (huom! nauru-)ryppy enemmän. - Ja jos ei myöskään ole innokas kiusaamaan itseään pelkällä kaninruoalla, niin on mukavampi ajatella, että leveällä perseellä istuu tukevammin :) Koittaa vaikka liikunnalla paikata sen mikä paikattavissa on. - Yrittää siis löytää positiivisia puolia elämän väistämättömistä tosiasioista ja keskittyy enemmän nauttimiseen terveydestä ja elämästä ylipäätään, kuin olemaan huolissaan joistakin ulkoisista seikoista.
Näin sen näen :)
Joku näyttelijätär totesi, ettei voisi kuvitella luopuvansa rypyistään tai maksavansa niiden siloittamisesta...koska häneellä on mennyt niin paljon aikaa ansaita ne. Jostain syystä mieleeni tulee Katherine Hepburn, mutta saattoi tämä olla joku muukin. Kate oli uskomattoman hieno tyyppi.
ja kaunis ihminen vielä ikääntyneenäkin. - Hänhän elikin yli 90-vuotiaaksi !
Hyvin ajateltu, oli se kenen lausumana hyvänsä :) Onhan se niin, että lasten vanhemmillakin jokainen harmaa hius on ansaittu... ;)
selvästi, kun sain nuo 50-v juhlat pois alta. Se oli omituinen pullonkaula, pari viikkoa ahisti. Nyt oon plumpsahtanut siitä läpi ja kaikki on hyvin.
Vanheneminen on kaksipiippuinen juttu mielestäni.
Toisaalta ihmisen fyysinen suorituskyky heikkenee vääjäämättä. Onneksi se on hidasta eikä sitä oikeastaan huomaa, jos terveenä pysyy. Pitää vaan järjellä älytä ettei ole enää nuori kolli.
Toisaalta musta tuntuu että mitä vanhemmaksi tulen, sen helpompaa on elämä henkisesti. Mieli tuntuu vapaalta ja maailma avoimelta. Ei tuntunut nuorena miehenä tältä, aina oli jotain murhetta ja stressiä.
Suhtaudun vanhenemiseen taas rauhallisesti. Kyllä ne loputkin vuodet tulevat ajallaan.
jo sen iän ylitse, että sinun tarvitsisi kammata hiukset (naisten meikata) käydessäsi viemässä roskat tai hakemassa postin?
mulle tuo ylimalkaan, mutta periaatteessa, just noin.
Odotan rauhallista vanhenemista: olen jo se, mikä musta oli tulossa, eikä mun identiteettini takia oikeastaan tarvitse todistaa mitään kenellekään. Aika siistiä :-)
Minun on pakko kysyä tätä, miten suhtautuisit asiaan jos sinusta tulisi vielä isä?
Ja kaikki alkaisi alusta jaksaisitko?
jaksaisin, jos ajatellaan vain sitä lapsiperhehässäkkää sinänsä. Olen aina tykännyt lapsista ja perhehässäkästä, vaikka tällä hetkellä arvostankin suuresti tätä perheenjälkeistä elämääni.
Realistisin vaihtoehto olisi se, että löisin hynttyyt yhteen yksinhuoltajan kanssa ja rupeaisin kasvatusisäksi hänen lapsilleen. Hyvin voisin kuvitella tuollaisen vaihtoehdon.
Mutta aloittaa ihan alusta jonkun naisen kanssa, perustaa perhe ja alkaa värkkiä lapsia? Perustaa kaikki se toivo ja tulevaisuuteen katsominen uudestaan? En usko, että jaksaisin.
Se on osittain elämäntilanneasia: mun vanhin poika täyttää 25 ja periaatteessa odottelen lapsenlapsia (joita tosin ei ole näköpiirissä).
Sitten olen eronnut kaksi kertaa ja siten myös kaksi kertaa kasvattanut itseni ulos lähivanhemmuudesta, ensin omien poikieni kohdalla ja toisen kerran 2. vaimoni poikien kohdalla. Olen kouluttanut itsestäni etäisän. En tiedä miten sielu taipuisi vielä kerran sellaiseen tunnesiteeseen, mitä lapsen teko edellyttää. Saattaisin isänä olla pettymys sekä lapselle että sen äidille.
vaan mä ihan mielenkiintoisena ja innolla katson mitä ikä tuo tullessaan. On naamaan jo nyt tullut jotain epämääräisiä juonteita kuten otsaan, se menee oikein kunnolla ruttuun kun nostan kulmakarvoja perhana soikoon :D
Jos alkaa iho roikkumaan, sitten se roikkuu. Ei se leipää roikkuessaan pahemmin pyytele joten ei se häiritse. Mä en kato oo niin ulkonäkökeskeinen että se mua häiritsisi ja jos se esim. miestä häiritsee niin hankkikoon sitten timmimmän akan jolla ei ole läheskään yhtä hienoja henkisiä avuja kuin mulla, mutta timmimpi kroppa xD
Toivon että terveys säilyy, ja toimin siten, että se säilyisi.
Olen ajatellut eutanasiaa ja "katomaista Lapin erämaihin" ... jos oikein ankeaksi käy.
Kuvittelen olevani (edelleen) äärimmäisen köyhä, joten tuo kakkonen ... on mielessä.
Mieltä en vaihtaisi nuorempaan ja typerämpään minään, mutta terveyden rapistuminen mietityttää.
tapahtuma. Olis kauhea olla ikinuori.
pelottaa. onneksi vanheneminen tapahtuu vähitellen, jolloin asiaan ehtii tottumaan. mutta kauaksi eteenpäin ajateltuna se on suuri tuntematon.
paras siis vanhentua päivä kerrallaan, ottaa asiat yksi kerrallaan, ei huolehtia huomisesta.
Että pääsen vanhainkodissa päättämään mitä levylautasella soi.
Kuntoilen ahkerasti ihan sen takia että olisin se viimeinen pappa joka jaksaa raahustaa rollaattorilla cd-soittimen ääreen laittamaan soimaan sen Fade to Blackin.
Salakuljettamaan mulle poltettuja cd-levyjä.
Repeatilla Fade to Blackiä ja For whom the bell tollsia :D
säästyisimme kaikki unohdukselta (muut) ja unohtamiselta (oma).
Joku parkinsons olis aika hyvä tauti. Kunhan mielen taustalla ei kummittele "tää on ihan perseestä enkä mä haluu olla näin" vaan mieli alkaa tosiaan kertakaikkiaan vain loppua kesken niin se olis aika nasta tapa mennä.
Paskat housussa mutta mitä väliä? Kohta saa kiisseliä! :D
tosiaan hyvä, jos se toimisi. Ikävää, että se taitaa mennä juuri toisin.
Itse oon haaveillut saappaat jalassa kaatumisesta tyyliin "löydettiin saunan porstuasta klapipino sylissään."
niitä vanhainkotien työntekijöitä (jos sellaisia nyt silloin enää on) jotka joutuu kuuntelemaan kun kalkkikset huudattaa kalkkismusiikkiaan.
sitä torjua ... vanheta kauniisti ikääntyminen hyväksyen. Se on tavoite.
en jaksa enää miettiä vanhenemista, koska en sille mahda mitään.
Ja sitä ennen oli hirmuisesti stressiä asioista joita pitäisi ehtiä tehdä tiettyyn ikään mennessä.
Nyt olen huomannut, että parhaiten tulee elettyä tekemällä asioita joista nauttii ja unohtaa kokonaan itse itselleen tehdyt vaatimukset laadusta & tehokkuudesta & määrästä jne ja ottaa ilon irti kaikesta mitä tekee, koska jopa tiskaaminenkin on hauskaa, jos sitä ei ajattele vain pakkona, joka on tehtävä, jotta on puhtaita astioita, joita liata uudelleen. :)
Sen ymmärrän jos on rakentanut itsetuntonsa ulkonäön ympärille,että vanheneminen on pahasta. Koska ihan sama mille identiteetin perustaa, jos se on jokin ominaisuus itsessä sen sijaan, että se perustuu siihen, että on tärkeä ja arvokas vain sen takia koska on olemassa, on aina vaarassa sortua, koska elämä on yllättävää.
Mutta miksi niille, joiden kyky kommunikoidessa kielellisesti on heikko ja jotka turhautuessaan ovat impulsiivisia ja väkivaltaisia, on kauhistuttavaa? Miten tällainen liittyy vanhenemiseen? Kun jotenkin olen ollut havaitsevinani, että useimmiten ihmiset ovat oppineet vanhetessaan hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja myös silloin omista vajaavuuksistaan turhautuvat ihmiset, oppivat myös hyväksymään itsensä sellaisena kuin on (ja tietty tekemään töitä sen eteen, että purkaa käyttäytymistään muita vahingoittavasta tavasta ja selvittää miksi näin on tullut opittua käyttäytymään&millä tavalla muut käsittelevät turhautumistaan, paremmin) ja harvemmin enää ovat turhautuneita sen jälkeen. Jos näin ei ole tapahtunut, niin yleensä syyt tuntuvat olevan olleet jotain muuta kuin heikko kielellinen ilmaisukyky ja reagointi turhautuessaan impulssiivisen väkivaltaisesti.
"Koska ihan sama mille identiteetin perustaa, jos se on jokin ominaisuus itsessä sen sijaan, että se perustuu siihen, että on tärkeä ja arvokas vain sen takia koska on olemassa, on aina vaarassa sortua, koska elämä on yllättävää. "
Vanhassa kansassa oli näitä mummoja ja vaareja, joilla se ominaisuus oli olla hyvä "työihminen". Joillekin eläkkeelle pääseminen oli lopun alku, kun sen jälkeen ei ollut enää oikein mitään. Tai sitten kun ei enää jaksa itse keväällä laittaa siemenperunoita maahan, niin joutaakin jo omastaan mielestään kuolla pois. "Otsasi hiessä pitää sinun leipäsi ansaita."
Nuoremmista urheilijat on yksi suuri riskiryhmä, johon ikääntyminen iskee kovaa. Kun ei enää pysty parantamaan siinä missä on ollut hyvä, niin sattuuhan se. Toiset onnistuu löytämään jotain muuta tilalle ja toiset ei.
Harrastusurheilulijatkin kannattaisi valita niin, että olisi aina mahdollisuus parantaa.
jotka perustavat identiteettinsä älykkyyteen ja joko
a) tapaavat itseään älykkäämmän tai
b) saavat aivohalvauksen?
a) Onneksi ihminen ei mielestäni kovin helposti tunnista tai suostu pitämään ketään itseään älykkäämpänä:) Eikä tuo nyt liity ikääntymiseen kuitenkaan.
b) Varmaan paska juttu, jos romuttaa sen mitä on siihen asti ollut. Pitää sitten löytää jotain muuta tilalle.
Itsestäni tuntuu että ennen muistin aina kaiken. Nyt ikäännyttyäni pitäisi sitten opetella kunnolla tekemään muistiinpanoja tai käyttämään kalenteria. Enpä taida viitsiä, vaan unohtelen sitten asioita stressaantumatta.
ja kuoleman kourissa, koska sitten olen ikivanha tai ainakin vanha ja raihnainen...
a) mutta todennäköisyys tavata itseään älykkäämpi mitä vanhemmaksi elää, kasvaa... siinä mielessä liittyy ikääntymiseen
b) paska juttupa hyvinkin, palautumisaika elämään vaatii sen, että osaa arvostaa itsessään muutakin
"Itsestäni tuntuu että ennen muistin aina kaiken. Nyt ikäännyttyäni pitäisi sitten opetella kunnolla tekemään muistiinpanoja tai käyttämään kalenteria. Enpä taida viitsiä, vaan unohtelen sitten asioita stressaantumatta."
Voiko sitä loppujen lopuksi stressata asioista, joita ei muista...? Ellei halua stressata siitä, että tietää, että on unohtanut jotain. Mutta ehkäpä stressi elämäntapana on joillekin tärkeä asia... Mut sä olet onneksi valaistunut:P http://thefuckitway.com/
ne on tulossa: harmaakaihi, reumatismi, pidätysvaikeudet ja sappikivet. Kun oikein tarkkaan itseäsi kuuntelet, niin huomaat kyllä jo ensioireet. :)
"http://thefuckitway.com/ "
Siellähän se on - henkinen kotini ja vertaisryhmäni. Yritän silti olla ajautumatta fundamentalismiin tässäkään uskossa. Tietyllä tavalla kun elämän mielekkyys ja onni tulee siitä, että joillakin asioilla on väliä.
nuo sisäiset korvat, niin voi alkaa tyynen zen-mielen sijaan alkaa voivottelemaan tulevaa, mielellään kovaan ääneen...
Kai Riippumatto-fundamentalismiin sentään suostuisit ajautumaan? :)
Ei pelota vanheneminen. Varmaan pelottais jos elämä olis viturallaan, eikä olis vielä kerennyt mitään kokea.
...olin hullu, komea ja nuori, nyt olen vain hullun komea! =)
Kai se on ihan ok. Ei miulla ainakaan ole aikomusta tehdä elämäni keskipistettä siitä että taistelisin esim. luonnollisia ulkonäön vanhenemisen merkkejä vastaan. Toki sitä haluaa, että vanhanakin olisi terve ja järjissään mutta tosiasiahan on se, että vaikka mitä tekisi niin sitä vanhuuttaan ei voi välttää eikä tietää etukäteen missä kunnossa on fyysisesti tai mieleltään, tekipä mitä hyvänsä. Oikeastaan toivoisin vain, että en olisi katkera vanhana ja että sellainen tietynlainen elämänilo ja pilke silmäkulmassa säilyisi mahdollisimman pitkään.
Miun isovanhemmat on kaikki olleet sellaisia aika positiivisia myös vanhoilla päivillään. Ukkikin lähti melko yks kaks, ehti olla puolisen vuotta huonommassa kunnossa ja siihen saakka oli tosi terve ja elämäniloinen. Ikää oli mittarissa n. 90 kun sitten oli lähdön aika. Vieläkin surettaa, oli tärkeä ihminen ja sellainen hyvä esikuva.
Monesti se vanhuksen väkivaltaisuuskin esim. jossain vuodeosastolla saattaa olla ihan pienestä asiasta kiinni. Juuri se kommunikointikyvyn puutekin saattaa aiheuttaa sitä. Voihan sen kuvitella miten kurjaa on kun ihmiset ympärillä ei ymmärrä mitä haluaa. Ja tututkin kasvot alkaa häipyä muistista...
Monesti vanhuus on myös aika yksinäistä. Usein läheiset asuu kauempana ja kontaktit ihmisiin voi olla vähäisiä. Itseäni harmittaa kun oma mummo asuu niin kaukana. Siellä ei voi piipahtaa tuosta vaan kun matkaa on sen verran. Olisi niin hienoa kun omat lapsetkin voisi viettää aikaa oman isomumminsa kanssa kun hän vielä kykenee asumaan omassa kodissa. Ei sitä kuitenkaan haluaisi mitään sukupolven välistä kuilua juurruttaa oman jälkikasvun päähän. Eikä se toki ole mukavaa kun mummi jää kyynelsilmin vilkuttamaan ovelle kun lähdetään pois kyläilyreissuilta... Onneksi kaikki lasten isovanhemmat asuu puolen tunnin ajomatkan päässä.
ja ajoittain yllättyneestikin.
Luulen, että vanheneminen on helpompaa (hyväksyäkin) niille; joilla on lapsia.
olevani kielellisesti heikko, enkä myöskään väkivaltainen tai turhamainen, mutta silti vanheneminen kammottaa. Jotenkin se miltä näytän ilman rapistumista olen minä, enkä halua sen muuttuvan. Ajattelen, että mitä vanhempi olen, sitä vähemmän minulla on valinnanmahdollisuuksia ja se kammottaa.
...ajatellut koko asiaa.
Elämä on edennyt ihan suunnitelmien mukaan, joten minkään asian suhteen ei ole kiire. Eikä minkään asian tekeminen tai kokeminen ole myöhässä. Mulle ei nyt tule mieleen mitään erityisen negatiivistä asiaa mieleen mitä vanheneminen väistämättä toisi mukanaan.
.
En näe mitään yhteyttä kommunikoimisen ja vanhenemisen hyväksymisen kanssa, mutta kaipa sellainenkin voi olla.
Itselläni ei ole mitään ongelmaa asian kanssa. Jokainen vanhenee samaan tahtiin, ja mä olen oikeastaan tosi tyytyväinen ikääni ja mielelläni sen ilmoitankin aina tilaisuuden tullen.
.
.
että koska se vanheneminen oikein alkaa :)