Olen seurustellut mieheni kanssa 3vuotta ja tuntenut hänet melkein 4 vuotta. Seurusteluaikana tunsin häneen paljon vetoa (totta kai, se ensihuuma), tiesin hänen vikansa ja hän tiesi minun. Vanhempani ja sukulaiseni vihaavat häntä sillä hän ei ole elämänsä aikana ollut kertaakaan töissä vaan on tienannut elantonsa vanhempiensa tuista ja pimeistä hommista. Minua raastaa hyvin paljon tämä, sillä itse käyn töissä ja tienaan joka ikisen sentin juuri töissä.
Meillä ei ole yhteisiä rahoja vaan molemmat ostavat omiin tarpeisiinsa kaikki tavarat. Kuitenkin kotiin olemme ostaneet puoliksi lähes kaikki tavarat (suurin osa tavaroista on kuitenkin minun)
Asumme vuokratalossa, meillä on puolitoista vuotias lapsi sekä samanikäinen koira. Tuntuu kun suhteemme olisi hyvin läheinen kaverisuhde, olemme kämppäkavereita jotka aina silloin tällöin harrastavat yhteistä kivaa vällyjen alla. Suhteestamme puuttuu romantiikka täysin.
Olemme molemmat parikymppisiä, minä nuorempi ja hän vanhempi. Olen todellakin jo vuoden verran ollut sitä mieltä että olisiko parempi olla yksinhuoltaja omasta takaa, vai jatkaa huonoa suhdetta ja siinä samalla heittää oma nuoruutensa ja voimavaransa kankkulan kaivoon? Ystävänikin ihmettelevät miten jaksan olla iloinen ihminen ja kuinka jaksan katsella lusmua miestä päivästä toiseen joka ei edes voi lainata 5 euroa silloin tällöin kun siihen on tarvis?
Mieheni vanhemmat ovat todella mukavia ja olen hänen äitinsä kanssa keskustellut aina välillä siitä että omasta takaa suhteemme ei oikein skulaa siihen malliin mikä tuntuu hyvältä. Hänen mielestään meidän pitäisi kuitenkin yrittää. Hän puhuu minusta miniäehdokkaana, mutta en halua mennä kihloihin saatika naimisiin miehen kanssa joka ei tee mitään muuta kuin istu kotona päivästä toiseen ja käy moikkaamassa kavereitaan iltaisin.
Meillä ei koskaan käy ketään kylässä ja harvemmin edes itse pääsen kyläilemään mihinkään.
Kertokaa mitä kannattaisi tehdä ja mitä vinkkejä tai omia kokemuksia teillä on?
Meillä ei ole yhteisiä rahoja vaan molemmat ostavat omiin tarpeisiinsa kaikki tavarat. Kuitenkin kotiin olemme ostaneet puoliksi lähes kaikki tavarat (suurin osa tavaroista on kuitenkin minun)
Asumme vuokratalossa, meillä on puolitoista vuotias lapsi sekä samanikäinen koira. Tuntuu kun suhteemme olisi hyvin läheinen kaverisuhde, olemme kämppäkavereita jotka aina silloin tällöin harrastavat yhteistä kivaa vällyjen alla. Suhteestamme puuttuu romantiikka täysin.
Olemme molemmat parikymppisiä, minä nuorempi ja hän vanhempi. Olen todellakin jo vuoden verran ollut sitä mieltä että olisiko parempi olla yksinhuoltaja omasta takaa, vai jatkaa huonoa suhdetta ja siinä samalla heittää oma nuoruutensa ja voimavaransa kankkulan kaivoon? Ystävänikin ihmettelevät miten jaksan olla iloinen ihminen ja kuinka jaksan katsella lusmua miestä päivästä toiseen joka ei edes voi lainata 5 euroa silloin tällöin kun siihen on tarvis?
Mieheni vanhemmat ovat todella mukavia ja olen hänen äitinsä kanssa keskustellut aina välillä siitä että omasta takaa suhteemme ei oikein skulaa siihen malliin mikä tuntuu hyvältä. Hänen mielestään meidän pitäisi kuitenkin yrittää. Hän puhuu minusta miniäehdokkaana, mutta en halua mennä kihloihin saatika naimisiin miehen kanssa joka ei tee mitään muuta kuin istu kotona päivästä toiseen ja käy moikkaamassa kavereitaan iltaisin.
Meillä ei koskaan käy ketään kylässä ja harvemmin edes itse pääsen kyläilemään mihinkään.
Kertokaa mitä kannattaisi tehdä ja mitä vinkkejä tai omia kokemuksia teillä on?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.