Vuosia kestänyt avoliittoni päättyi pari kuukautta sitten vuoden kestäneen eroprosessin seurauksena. Eroon päädyttiin yhteisellä ratkaisulla vaikkakin kumppani halusi sitä voimakkaammin.
Materiaalisesti elo on turvattu ja uusi asunto (onneksi asunnon hankintastressistä on päästy) on mukava. Ulkoisesti asiat ovat siis ok, mutta sisintä kalvaa tyhjyys ja turta olo. Vaikka hyviäkin fiiliksiä tulee aika ajoin niitä varjostaa omituinen melankolia. Illat ja yöt ovat pahimpia, sillä ajatukset kiertyvät menneen suhteen ympärille ja unet tuovat kaipauksen tunnetta. Ymmärrän, että vuosia kestäneen suhteen lopettamisen käsittely vaatii aikaa ja olen prosessin alkuvaiheessa, joten on varmaankin hyvin normaalia kokea huonoja fiiliksiä.
Tulevaisuus tuntuu kuitenkin tällä hetkellä pelottavalta ja kysyisinkin teidän kokemuksianne siitä miten olette selvinneet pitkän suhteen päättymisestä? Mikä on tuonut parempaa oloa? Entä miten pitkään teillä on mennyt erosta selviytymiseen? Siis siihen että elämä näyttää useammin positiiviselta tyhjän sisällyksettömättömyyden sijaan. Jokaisella on tietenkin omat yksilölliset keinonsa eroon sopeutumisessaan, enkä olekaan hakemassa mitään kikka kolmosta oman olon helpottamiseen. Toivoisin kuitenkin teidän apuanne siinä mikä on auttanut teitä.
Olen kuullut puhetta myös Fisherin eroseminaareista. Onko kenelläkään niistä kokemuksia? Jos on, miten katsoitte sen auttaneen tilannettanne. Vai onko se auttanut?
Materiaalisesti elo on turvattu ja uusi asunto (onneksi asunnon hankintastressistä on päästy) on mukava. Ulkoisesti asiat ovat siis ok, mutta sisintä kalvaa tyhjyys ja turta olo. Vaikka hyviäkin fiiliksiä tulee aika ajoin niitä varjostaa omituinen melankolia. Illat ja yöt ovat pahimpia, sillä ajatukset kiertyvät menneen suhteen ympärille ja unet tuovat kaipauksen tunnetta. Ymmärrän, että vuosia kestäneen suhteen lopettamisen käsittely vaatii aikaa ja olen prosessin alkuvaiheessa, joten on varmaankin hyvin normaalia kokea huonoja fiiliksiä.
Tulevaisuus tuntuu kuitenkin tällä hetkellä pelottavalta ja kysyisinkin teidän kokemuksianne siitä miten olette selvinneet pitkän suhteen päättymisestä? Mikä on tuonut parempaa oloa? Entä miten pitkään teillä on mennyt erosta selviytymiseen? Siis siihen että elämä näyttää useammin positiiviselta tyhjän sisällyksettömättömyyden sijaan. Jokaisella on tietenkin omat yksilölliset keinonsa eroon sopeutumisessaan, enkä olekaan hakemassa mitään kikka kolmosta oman olon helpottamiseen. Toivoisin kuitenkin teidän apuanne siinä mikä on auttanut teitä.
Olen kuullut puhetta myös Fisherin eroseminaareista. Onko kenelläkään niistä kokemuksia? Jos on, miten katsoitte sen auttaneen tilannettanne. Vai onko se auttanut?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mulla on samanlaisia turvattomuuden ja yksinäisyyden tunteita. Äsken juuri ajattelin, että en olisi vielä vuosi sitten uskonut olevani tässä tilanteessa. Shokin jälkeen alkoi paremmin, mutta nyt puolen vuoden päästä on taas alkanut tuntua, että seinät kaatuu päälle. Tänäänkään en ole juuri muuta tehnyt kuin itkenyt! Hölmöilinkin tuossa välillä ja yritin väenväkisin saada itselleni seurustelukumppania..niistähän ei tullutkaan sitten kuin yhden yön juttuja! Kadun niitäkin! Ei näin epätoivoinen saa olla!
Liikunta on auttanut - teen pitkiä lenkkejä ja väsytän itseni siellä. Toisaalta myös tänne nettiin kirjoittelu ja täältä muiden kokemusten lukeminen on helpottanut!
Joo mä oon huomannut kanssa, että pyöräily vie mukavasti ajatuksia muualle. Kuntosalilla käynti on ollut vähän kaksipiippuinen juttu sillä siellä soiva musiikki tuo ikävästi muistoja mieliin ja muutaman kerran olen lähtenyt salilta pois liiallisen ahdistuksen takia.
Olen tykännyt pelata myös tietokonepelejä ja koin, että suhteessa en saa tarpeeksi omaa aikaa niiden pelailuun. No nyt kun oon yksin ei sitten tee mieli pelata. Katkeransuloista. Sama juttu uutisten ja ajankohtaisten asioiden kanssa. Ennen olen seurannut mielenkiinnolla lehtikirjoittelua, mutta nyt ei vaan kiinnosta ja kaikki tuntuu merkityksettömältä.
Sulla on puolen vuoden päästä tullut uudestaan ahdistusta. Ootko miettinyt mikä sulle toi parempaa oloa shokin jälkeen ja miks nyt tuntuu ahdistavalta?
Itselleni kävi samalla tavalla. Shokin jälkeen olo oli mahtava, vähän liiankin. Ja sitten muutamien kuukausien kuluttua mentiin takapakkia pahasti. Olo oli tyhjä ja surkea, mietin vain mennyttä. Tein paljon töitä ja elin normaalia arkea, mutta kaikki tuntui merkityksettömältä. Meinasi toivo loppua! Mutta onneksi jatkoin työntekoa, enkä päästänyt itseäni ihan pohjalle.
Pikku hiljaa olo taas parani, ja nyt alkaa jo elämä hymyillä, vuoden jälkeen erosta, vaikka joskus kaipaa miestä vierelle. Mutta enää en kaipaa edellistä miestä vaan uutta :)
En siis käynyt eroseminaarissa, mutta lueskelin kyllä tuon Fisherin Jälleenrakennus-kirjan. Kyllä se auttoi oivaltamaan asioita, kannattaa siis lukea, vaikka vaikeaa se olikin.
Älä menetä toivoa tulevaisuuteen vaan jatka normaalin arjen elämistä päivä kerrallaan. Se tuntuu kamalalta, mutta kyllä se siitä alkaa helpottaa, vaikkei uskoisi :)
Kamala kun alkoi itkettämään kun luin viestijsi.Tunsin niin samalla tavalla.Sinä ilmaisit asian niinkuin minä tunnen.Nämä ikävän hetket ovat tuskaisia ja en haluaisikaan muuta kuin soittaa ja sanoa tule ja pidä minusta kiinni en välitä mitä sitten tapahtuu..mutta tiedän että se olisi vain itsemurhaa.
Tiedän että ei aika mennyt koskaan palaa ei takaisin nuo päivät tulla voi..niinkuin laulussa sanotaan.
Minä olen ollut tyttären koiran kanssa ulkona sateessa ja myrskyssä.Pakotin itseni liikkeelle.Onni onnettomuudessa on että minulla on ihana perhe ja ystäviä jotka vahvistivat minua kehumalla miten vaHVA OLIN KUN PÄRJÄSIN.Asiaan kuului että tämä herrasmies tapasi omien sanojensa mukaan toisen seuraavana päivänä.En ole koskaan uskonut siihen mutta sillä ei enää ole meritystä.Rakastuin uuteen mieheen mutta hän on vakavasti sairas ja muutti pois kotisijoilleen jossa hänellä on hoitoapua.li olen taas yksin ja siitä se varmaan se kaipuu lähtee..aina on oltava muka joku jota kaivata.
Alussa romahdin.Kävin todella päin seinää ja olin psykiatrisella klinikalla 5 raskasta päivää.Se johti siihen että sain mahdollisuuden terapiaan jonka avulla opin arvostamaan itseäni.Palattiin myös yhteen kerran vietettiin kaksi rajua päivää rakasteltiin ja puhuttiin.Sekin päättyi riitaan ja huonoon oloon.Miksi sitten reagoin niin raskaasti eroon?Koko suhde oli läpikotaisin eroottinen ja aitoa rakkautta.Tunnettiiin että me kuulumme yhteen-Välillämme oli vain eräs raskas tekijä, joka tuhosi kaiken.Riippuvaisuus.
olen tavannut uuden rakkauden olen käynyt lävitse kaiken uudestaan ja uudestaan ja juuri kun luulin olen päässyt irti tapahtui jotain ja nyt olen taas pisteessä 1.Mutta koko tämän matkan aikana on tapahtunut paljon.Minulla on tarve puhua ja selvitellä tilanteita ja syitä mutta tiedän että se ei johda mihinkään.On vain hyväksyttävä totuus.Se voi olla yhtä julmaa kuin kuolema kun todella rakastaa jotain ihmistä.Olen vain päättänyt olen sanonut sen myös.Rakastan häntä mutta ei ole olemassa vaihtoehtoa.Kaikki helpottaa aikanaan.Voi vain varautua siihen etä se oi kestää.Ole kiltti itsellesi.Se helpottaa..Haleja
Vielä puolentoista vuoden jälkeen mietin suhdettani exään päivittäin ja todella kaipaan takaisin vanhaan elämääni. Toisaalta nyt jo tiedän ettei se olisi mitenkään mahdollista sillä se ihminen jonka kanssa jaoin 10vuotta ja jota rakastin ja johon luotin ei ole enää olemassa. Exäni on muuttunut ihan eri ihmiseksi ja elää maailmassa jossa minua ei ole olemassa. On todella rankkaan kun hän ei ole ollut minuun missään yhteydessä yli puoleen vuoteen, vaikka toisaalta en varmaan kestäisi kuulla hyviä uutisia hänen elämästään.
Elän omaa elämääni ja haluaisin uskoa että joku päivä vielä rakastan ja luota johonkin toiseen ihmiseen. Tällä hetkellä en usko sen tapahtuvan iahn kovin pian. On päiviä kun kaikki on todella hyvin ja olo tuntuu melko hyvältä mutta kaipaan silti niin sitä onnen tunnetta joka minulla oli monen vuoden ajan parisuhteessa. Fisherin kirjan olen lukenut pari kertaa ja onhan siinä ainakin alkuun avaimia mutta itse se on jokaisen selvitettävä oma elämänsä ei siihen ole mitään oikotietä. Ainakin olen oppinut ja kasvanut ihmisenä todella paljon tässä kriisissä. Oon liian negatiivinen luonne uskoakseni parempaan mutta toisaalta sain jo 10 ihanaa vuotta ja tää on vasta toinen paska vuosi siihen päälle että kai se aurinko paistaa risukasaankin joskus uusiks.. :)