Mitä uskosi/maailmankatsomuksesi sinulle merkitsee? Haluatko uskomuksesi kautta kehittää omaa egoasi ja löytää mielenrauhasi? Tuletko tyytyväiseksi joogasi jälkeen siitä, että onnistuit löytämään mielesi rauhaa enemmän ja tunnet itseäsi entistä paremmin. Onko sisäisen kehittymisesi päämäärä oman itsesi tunteminen paremmin vai jotain enemmän? Vai oletko niitä, jotka haluavat löytää jotain suurempaa. Jotain sellaista, että sinusta tulee osanen luomakuntaa ja sen suurenmoista kokonaisuutta rakkauden tähden ja tekoineen? Millä eväillä sinä elelet? Tyydytkö itsesi kehittämiseen vai unelmoitko koko ihmiskunnan pelastuksen tähden?
Vielä uskonnoista
Mr.Kalluppi
72393
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 72
Vanhimmat
on se, mitä ei voi sanoa.
joiden vastaamiseen nyt tarvittaisiin ehkä vähän enemmän aikaa.. mutta tuohon ego-kohtaan tarttuisin ja sanon, että en todellakaan pyri kasvattamaan egoani ja sitä kautta löytää mielenrauhaa, eikös se mee just päinvastoin. Ne molemmat ovat ihan hyviä jo tämmösenä, mieluummin ehkä luopuisin siitä egosta kokonaan ja vaihtaisin sen sielunrauhaan
miten sielunrauhasi saavuttaisit?
semmoseen, mulla on pakonomainen tarve pitää itseni liikkeellä jatkuvasti :)
Levottomuus pitäisi poistaa. Millä levottomuuden poistaisit? Ei ole helppoa tietä levottomuuden poistoon. Pitää mennä itseensä, sinne syviin syövereihinsä. Unhohtaa koko maailmanmeno. Löytää minuutensa hiljaisuudessa. Muuta tietä itsensä löytämiseen ei ole olemassakaan.
just sitä sisäistä liikkeelläoloa. Mä en ole koskaan valmis paketti, vaikka kuinka menis itseeni, aina on läpikäytävää joka päivä. Sen teen kyllä mielelläni, ei tulis mieleenkään tehdä mitään pakosta hampaat irvessä, pakonomainen oli vaan hyvä sana kuvaamaan sitä, miten tärkeeksi ja olennaiseksi osaksi mun elämää mä koen sen liikahtelun :)
Vakavat asiat eivät tarvitse tuekseen hymiöitä. Käyt läpi päivittäisiä tapahtumia. Analysoit ja pohdit kokemaasi. Hyvä niin. Koetko oppivasi/oivaltavasi jotain olennaisen tärkeää elämäsi tukevaisuuden tähden, vai junnaatko paikallasi?
unohda hymiöitä, ne on mun tavaramerkkejä ja ei tää ole edes vakavaa tää aihe :D
Mä en koe oivaltamisia tulevaisuutta ajatellen, ne tulevaisuuden opetukset ja oivallukset odottaa mua siellä, vaan tätä hetkeä että voisin avoimemmin mielin kohdata tulevaisuuden, antaa anteeksi menneet ja hyväksyä roolini tässä elämässä. En junnaa paikallani vaikken etene missään opiskeluissa enkä töissäkään, enkä pääse veloistani eroon. Ne on pelkkää materiaa, mä etenen jossain ihan muualla :)
Olkoonkin, että olen toista mieltä aiheen vakavuudesta. Oivallisilla opetuksen vesillä vaeltelet. Peruslähtökohat kohdallasi ovat balansiissa. Tuosta on hyvä edetä.
Nyt allu perhana! Egosta luopuminen on hulluutta! Sehän olis täysi helvetti ilman sielunrauhaa. Egon kautta voidaan erillisyyden kautta saavuttaa ymmärrys ykseydestä. Egottomuus taas on paha tila, jossa ollaan eläimellisten viettien valalssa.
egon luopumisella sitä, että mulla on joskus vaikeuksia erottaa mitkä toiveeni syntyvät egostani ja mitkä ei, siksi olis helpompaa ettei sitä olis ollenkaan niin vois aina syventyä siihen olennaiseen :P
nöyryyttä yritän kasvatella...
ML= vain rahtunen maailmastani netissäkin---nytkin vain yksi koneistani on tässä
jokainen kehittää itse itseään...mä uskon rakkauteen ja koitan elää aiheuttamatta muille pahaa...
=o7
Ei se riitä, että en aiheuta toisille mielipahaa. Miten lisäät rakkauutta ympäristöösi?
Vastaukseksi ei riitä se, että linkitän muzaiikkia ja kirjoitan murretekstein.
...no se on mun asiani mitä vastaan tähänäi..
..mut mä en koe olevani vastuussa muitten elämästä kuin omastani..siksi en iisii muitten elämää ala puuttumaankaa...sitäpaitsi se on iso asia ettei vahingoita muita ympärillään tarkoituksella..
=o)
...yritätkö piikitellä..??
minusta sekin riittää. Riittää, että tekee sen rakkauden teon edes yhdelle vähemmistään. Eikö ilon ja hyvänmielen jakaminenkin ole myös rakkaudellisuutta lähimmäisiään kohtaan? Mitä tarvitsisi olla vielä enemmän?
Pois se minusta. Tänään oli vaimoni sukujuhlat, jossa olin mukana. Porukat, vaimoni mukaan lukien, lähtivät karaokebaariin. Minä en halunnut mukaansa lähteä.
Minä taas oletan olevani vastuussa enemmän kuin itsestäni. Tämä vastuuntunne minulle suotakoon.
..aattelin loppukaneettisi olevan vähäsen sen sorttii et piikittelet mua..se oisi lyöny mulle lukot päälle..mut...nii mie koen kantavani vastuun ittestäni sekä perheestäni...sekä toki jollakii tasolla kaikista muistakii omal tavallaa...
...mut en nykyää kanna muitten murheista taakkaa harteillani..olen oppinu siitä ulos..=o)
..toki sie saat kantaa vastuuta..mutta vastuunsa kullakin itelläkii ittestään..minusta ei ole muiden tehtävä huolehtia jokasesta lähiössä asuvasta..noin niiku esimerkkinä vain..=o)
Usko jo!!! Mie oon mie. Minun hartioilleni on pantu paatinen taakka, jota epäätoivoisesti yritän kannatella:) Toisilla on toiset murheet, minulla vähän isommat:)
Minulle se vain ei riitä. En tyydy yhteen lähimmäiseen. Minun rakkauteni on ulotuttava paljon kauemmaksi.
..osa nostaa taakkasa itte harteilleen toisille se laitetaan..=o)
voi pelastaa :). Se ei ole sinun tehtäväsi.
Rakastatko itseäsi? Jos vastaat EI ... opettele rakastamaan ensin itseäsi. Jos vastaat KYLLÄ ... edessäsi on jo enemmän, mitä et ole edes itse ymmärtänyt olevan ;).
Mikä on se taakka, joka on pantu harteillesi? Mitä on se rakkaus, josta puhut?Keitä rakastat? Valikotua joukkoako vai jokaista kohtaamaasi ihmistä?Onko rakkautesi pyyteetöntä? Tunnetko tuon taakkasi velvollisuutena vai ilona?
uteliaisuuteni.Et vastaa. Onko niin, että onkin vain tyhjiä sanoja.
Olen oppinut rakasrtamaan myös itseäni. En vielä ole päässyt irti maailmaparantjan osastani,.Siksi oireilen.
Väsy voitti illalla kun yksin jäin toisten lähdettyä karaokebaariin. Ajattelin kylläkin olla vesiselvänä sukujuhlien jälkijuhlissa kotonamme, vaan kun olen mies, koka ei osaa sanoa ei, enkä vieraitani halunnut loukata, niin otin toisten seurana valkkaria ja Olvia. Kerrankin ei tarvitse anteeksipyydellä edellisen illan kirjoituksiani huppelissa:) En ainakaan itse havainnut mitään sellaista kirjoituksissani, että ansaitsisin julkisen häväistyksen itselleni:)
"Mikä on se taakka, joka on pantu harteillesi?"
Ei sitä voi edes selittää. Se vain minulla on. Jo pienenä lapsena otin sisarusteni pahat teot itseni kannettavaksi. En kestänyt katsella sitä, että isäni kurittaisi sisaruksiani. Siksi halusin kantaa kurituksen heidän puolestaan.
"Mitä on se rakkaus, josta puhut?Keitä rakastat? Valikotua joukkoako vai jokaista kohtaamaasi ihmistä?"
Rakkaushan ei ole järjen käsitettävä asia. Kyseessähän on tunnetila, jota on hyvin vaikeaa edes analysoida. Rakastamisen kykyäänhän kyllä voi itse joko lisätä tai vähentää. Sehän on persoonan oma valintakysymys. Todellinen rakkaus ei erittele ystäviä vihamiehistään. Ei valikoi tarkoin kohdettaan, sitä ketä rakastaa. Toki vihamiehen rakastaminen vaatii huomattavasti enemmän voimavaroja kuin hyvin läheisen ihmisen rakastaminen.
"Onko rakkautesi pyyteetöntä?"
On. Aina.
"Tunnetko tuon taakkasi velvollisuutena vai ilona?"
Riippuu persoonasta/ihmisryhmästä miten rakastamisen koen. Ilona tietysti jos kyseessä on minulle ihan oikeasti rakas ihminen. Velvollisuutena en kyllä koe edes tuota vihamiesrakkauttani. Kuten jo kerroin, se on sisäsyntyinen juttu mulla. Se vain on näin.
Tunnetko
vastaamaan.
Käsitinkö oikein,että kannat murhetta ihmisten pahoista teoista.Koetko,että voit jotenkin hyvittää tai sijaskärsiä (kuin Jeesus) toisten synnit ja siten hyvittää ne. Vai haluatko olla hyvittämässä niille ihmisille, jotka ovat joutuneet pahojen tekojen kohteeksi?Miten toimit,mitä teet?Ei kai pelkkä murehtiminen ketään auta.
Miten koet tuon taakkasi? Onko se Jumalan antama rakas tehtävä vai kirous?
Sanoit niin varmasti, että rakkautesi on aina pyyteetöntä.Sinuthan pitäisi julistaa pyhien joukkoon. Itse painiskelen ainakin rakkaudessakin itsekkyyteni kanssa.
Jos rakastat kaikkia,kuinka voit loukata toisia ihmisiä,jos he eivät täytä sinun toiveitasi tai toimivat toisin kuin sinä haluaisit. Mikä antaa oikeuden loukkaamiseen, mitä sillä haet?Loukatulle ei juuri ole iloa tiedosta mitä ja kuinka paljon olet juonut ladellessasi loukkauksia jonkun silmille.(Tällaistahan on tapahtunut)Rehti ihminen uskaltaa kohdata selvänä loukkaamansa henkilön vähättelemättä ja naureskelematta.Se on myös rakkautta.
Joku tuolla aiemmin sanoi opettelevansa nöyryyttä pikkuhiljaa.Se kuulosti rehelliseltä ja herättävältä.Ettemme ylpistyisi ja ylpistelisi jopa sellaisella hyvyydellä, jonka vain kuvittelemme omaavamme.
en kylläkään vastatakseni viestiisi:)
"Käsitinkö oikein,että kannat murhetta ihmisten pahoista teoista.Koetko,että voit jotenkin hyvittää tai sijaskärsiä (kuin Jeesus) toisten synnit ja siten hyvittää ne. Vai haluatko olla hyvittämässä niille ihmisille, jotka ovat joutuneet pahojen tekojen kohteeksi?Miten toimit,mitä teet?Ei kai pelkkä murehtiminen ketään auta.
Miten koet tuon taakkasi? Onko se Jumalan antama rakas tehtävä vai kirous?"
Käsitit ihan oikein. Ei, en koe olevani maanpäälle palannut Jeesus. Hänen toista tulemistaan saamme vielä odotella kotvasen. Jokainen kohdallaan tulkoon hyvitetyksi ja kärsiköön tuntonsa tuskat, jos niitä sattuu tulemaan eteen. Toki tehtäväni on antaa balsamia haavoihin, jos niin haluavat. Taakka ei ole Jumalan laittama. On oma valintani rakkauden tähden.
Ei sitä nyt pyhäksi julisteta pelkän pyyteettömän rakkauden tähden. Vaaditaan paljon paljon enemmän. Ihminenhän minäkin vain olen omine heikkouksineni ja vajavaisuuksineni. Osaan minäkin loukata ainakin pikkupierussa ja tunteenpalossani. Osaan kyllä mennä itseeni töpättyäni ja pyytää anteeksikin loukatulta.
Mitä muuten Jeesus teki kun rahanvaihtajat olivat menneet pyhäkköön? Poltti päreensä. Kaatoi rahanvaihtajain pöydät ja ajoi pellolle koko porukan. Ei ollut lepsukka jessekään:)
raapustelemaan vastausta juuri MINULLE, mitenkäs muutoin.
Puhut sellaista liturgiakieltä, että en oikein ymmärrä. Mitä teet,kun valelet balsamia haavoille. Puhutko lohdutuksen sanoja vai lupaatko tarjota sitä mitä vaille joku on jäänyt vai toimitko yhdessä ihmisten kanssa ja vedät syrjäänjääneitä mukaan. Onko sinulla rohkeutta vaikkapa alkaa ystäväksi yksinäiselle?Siis ihan oikeasti, ei vain kirjekaverina.En tarkoita seurustelusuhdetta.
Tuntuu,että uskovien yhteisöissä ollaan todella sulkeuduttu omiin perheisiin ja uskonelämä on pelkkää jumalanpalvelus- tai seuraelämää. Yksinäiset siinä porukassa saavat olla yksin, samoin sairaat ja surevat(mitä nyt surukukat tuodaan).Olisi mahtavaa,jos seurakuntalaiset eläisivät enemmän yhdessä,tekisivät ihan tavallisia asioita.Se olisi rakkautta.Se varmaan säteilisi ympärillekin ja vetäisi uusia ihmisiä mukaan.
Eikö kaikkia pyhiä kuitenkin yhdistä todella pyyteetön rakkaus?
Oikeassa elämässä ei loukkausta kuitata sanoilla:pyydän anteeksi. Loukattu haluaa selvittää mistä on kysymys, mikä oli ollut tarkoitus.Eikö sinua jää vaivaamaan mitkä jäljet loukkauksesi toiseen jättää?Kuittaat vain humalalla ja naurat päälle!Onko sinua itseä koskaan loukattu,onko loukkaukset jättäneet sinuun jälkiä?Ei niitä pyyhitä pois pelkällä anteeksi-heitolla sivulauseessa.
Jeesus ei tuominnut ja karttanut huoria,eikä varkaita, mutta tekopyhiä hän ei suvainnut.Jos joku yritti esittää parempaa kuin oli,Jeesus käski ottaa ja lahjoittaa pois talot ja tontit, jättää vaimo ja perhe.Johan tuli hiljaisia poikia.Aina meillä on varaa tulla puhtaammiksi ja paremmiksi.
Ei sun mun ystäväksi tarvi alkaa.Ethän vielä ehtinyt tehdä mitään epätoivoista?
Mitä tarkoitat vihjailuillasi? Miten niin ehtinyt tehdä kanssasi mitään epätoivoista?
En luonnollisestikaan kerro sinulle nimeäni.Tuskin sinäkään minulle. Tarkoitin,että et kai ymmärtänyt,että sinun pitäisi alkaa minulle ystäväksi!Pelästyin,että se ajatus voisi saada sinut niin epätoivoiseksi,että päättäisit vaikkapa päiväsi.Että hö vaan koko jutulle!
Et liene rippi-isäni. Hän ei minua tuolla tavalla syyllistäisi, eikä tuomitsisi. Olenko itse joutunut loukatuksi? En pelkästään loukatuksi vaan häväistyksi. Tiedän kyllä millaiset avohaavat silloin jäävät sisimpäämme. En tietääkseni ole mikään luokkaaja tyyppi, olkoonkin, että olen hyvin voimakkaasti kantaaottava. Jos näen , että perhettäni ja sen eheyttä uhkaa ulkoinen vaara, niin olen hyvin määrätietoisen kylmä ja kovakin.
Mitä taas tulee tuohon yksinäisten huomioimiseen seurakuntalaisena omalla kohdallani, niin toteaisin hyvin usein heitä huomioivani, josta en kiitoksen sanoja palstalaisilta anele. Esimerkkinä vaikkapa tuo kalastusharrastukseni ja saaliin jakelu valmiina tuotteina kotiinpaluu matkalla yksinäisille ihmisille.
Mitä taas tulee tuohon viimeiseen kohtaan, jossa siteeraat Jeesuksen opetuksia, niin toteaisin sen, että meillä taitaa olla erilaiset raamatut. Olkoonkin, ettei Jeesus huoria ja varkaita karttanut, hän ei suinkaan jättänyt heidän elämäntapaansa tuomitsematta. Muutama esimerkki: Ilotytön köhdatessaan hän sanoi naiselle: "Mene äläkä enää vastaisuudessa syntiä tee". Toinen esimerkki samarialainen nainen kaivolla, jota Jeesus puhutteli: "Seitsemän miestä sinulla on ollut ja tämäkin mikä sinulla nyt on, ei ole miehesi". Se niistä Jeesuksen opetuksista tällä erää.
En ole rippi-isäsi. Häiväistyksi olen tullut minäkin. En ole ollut hajottamassa sinun enkä kenenkään muunkaan perhettä.
Jos vihjailit minuun kertoessasi Jeesuksen opetuksista niin erehdyt, en ole aviossa elävä palstanainen ,joka ruikuttaa täällä tyydyttämätöntä aviosuhdettaan ja toivoo sinulta balsamia haavoilleen, korviketta.Olen itsenäinen ihminen ja kiinnostuin mielipiteistäsi ja olen miettinyt miten kuitenkin loukkaat joitakin rakkaita lähimmäisiä noin vain.Kai sinulla sitten on perustelusi.
Jeesus ei tuominnut huoria eikä varkaita, ei karttanut heidän seuraansa.Heidän heikkoutensa hän ymmärsi ja käski tekemään parannuksen. Mutta tekopyhiä hän karttoi,,suhtautui heihin kylmästi ja osoitti heille heidän riittämättömyytensä.
Näyttää olevan parempi kun vastailen siltä varalta, ettette taas saisi minusta vääränlaista kuvaa. Väärin ymmärtäisi sitä, mitä tarkoitin. Luehan tarkemmin edellinen viestini. Minähän vain vertasin kahta erilaista raamattua keskenään. Sinun ja minun. Itsevanhurskautuneista, tekopyhistä, lainoppineista ja fariseuksista näyttäisi raamattumme olevan yhteneväiset:)
Tein illan aikana fyysis- henkis-hengellisen retken.Uskotko johdatukseen? Tämä ilta osoitti taas kerran minulle,että sattumia ei ole.
En ymmärrä mitä eroa sinun ja minun raamatussa on.Vai oletko adventisti tai jehovalainen? Olen ymmätänyt,että Jeesus hyväksyi huorat,varkaat ym. ystävikseen.Luotti heihin, mutta tekopyhiin hän ei ystävystynyt.Joka rehellisen reilusti katuu tekoaaan ,muuttaa mielnsä kokonaisvaltaisesti, näkee itse vaivaa,ettei lankeaisi uudelleen, on luottamuksen arvoinen vaikka lankeaisikin.Mutta,joka luulee olevansa jo kylliksi hyvä ei ajattele kuin omaa erinomaisuuttaan.Miksi muuttaisi mielensä, kun on niin mahottoman hyvin onnistunut.Kylmästi ja kovasti hän puolustaa vain omaa hyväänsä.
Riittääkö sinun raamattusi mukaan,että pyytää esim. loukkaustaan anteeksi Jumalalta vai vaatiiko se selvitttämään asian myös loukatuksitulleen kanssa?
Nyt kyllä jo olen. Ollut jo kauan:)
"Uskotko johdatukseen?"
Joo, uskon. En niinkuin uskonsa tähden päänsä sekoittanut. siis, että kaikki mitä minulle tulee tapahtumaan olisi johdatusta. Uskon, että minulle/jollekin toiselle tapahtuviin suuriin juttuihin sisältyy johdatus. Jokin ulkopuolinen voima, minulle siis Jumala laittaa tapahtumaan joskus tapahtumia vastoin ennakko-odotuksia. Puhun nyt enemmästä kuin yhdestä tapauksesta elämäni aikana, jolloin on ollut kyse muutamasta sekunnista, jolloin emme olisi kohdanneet mikäli olisin ollut paikalla 5 sekuntia aiemmin tai myöhemmin. Milläs muulla tuon selität kuin johdatuksella? Sattumallako? Ei tyydytä tuo vastaus minua.
Älä nyt takerru tuohon erilaisten raamattujen olemassa oloon välillämme. Kyseessä oli viaton leikinlasku kohdallani kun itse et ensi alkuun todennut Jeesuksen ojentaneen tuota avionrikkojaa (huoraa). Unohda koko juttu:)
"Riittääkö sinun raamattusi mukaan,että pyytää esim. loukkaustaan anteeksi Jumalalta vai vaatiiko se selvitttämään asian myös loukatuksitulleen kanssa?"
Riippuu tapauksesta. Yleisesti ottaen on hyvä sopia asiat ensin ihmisten kesken ja vasta sitten pyytää Jumalalta anteeksiantoa. Joskin pitkitetty selvittely/selittely menneiden tapahtumien osalta ei hyödytä mitään. Varsinkaan jos mitään ei edes ole tapahtunut. Menneisyyttä emme voi muuttaa. Tulevaisuudesta emme mitään tiedä. Eläkäämme siis tätä päivää. Riittää kullekin päivälle oma murheensa.
Jk. "Rakkaus on siinä, ei siinä, että me rakastamme Jumalaa, vaan siinä, että Hän rakastaa meitä".
päikkäreiltä!
Kerroit aiemmin lähimmäisenrakkaudestasi.Näin yksineläjänä jäin miettimään yhtä asiaa.
Mitä luulet kumpi on yksinäisestä mukavampi juttu:a)saada vaikkapa 5 litraa puolukoita kotimatkallaan piipahtavalta naapurilta vai b) saada kutsu naapureilta marjaretkelle.Ehkä vielä mökkisaunan löylyt ja yhteinen illanvietto marjoja perkaillen ja jutellen. Tämä on vinkki, jos sulla kerran on niitä yksinäisiä tuttavia.
Tai ajatella, että hakisit jonkun kalaan tai istuskelemaan savustuspöntön ääreen maailmaa parantelemaan.Se on välittämistä parhaimmillaan.
Minusta raamatun yksi kauneimpia ja koskettavimpia kohtia on,kun syntinen nainen istuu Jeesuksen jalkojen juuressa , kastelee kyynelillään Jeesuksen jalat ja
kuivaa ne hiuksillaan.Se tilanne kätkee sisälleen niin paljon.
Minustakin raamattu opettaa sopimaan asiat ensin ihmisten välillä ja sitten Jumalan kanssa. Mutta kannattaako sopia ja selvittää! Jos sinua on loukattu ja loukkaaja ei halua selvittää asiaa,tulet loukatuksi vielä uudelleen.Loukkaaja väheksyy asiaa ja/tai sinua.Jäät painimaan katkeruuden kanssa.Jos loukattu ei halua selvittää asiaa hän jää ehkä itsekin katkeruuteen,mutta jättää toisen painimaan syyllisyydentunteitten kanssa.
Sanot,että "mitään ei ole tapahtunut".Uskoakseni me ihmiset loukkaamme sanoillamme toisiamme ainakin yhtä usein ja viiltävästi kuin teoilla.Ja minkä on toiselle sanonut se on kuin tehty teko.
Ps:sp
Mitä taas tulee vaihtoehtoihisi, niin vastaan b. Entäs sitten jos se toinen ei olekaan yksinäinen. Mitä uskoisit ajattelevan sen mökkisaunaan kutsujan puolison yksinäisten yhteisistä mökkisaunalöylyistä? Muutoinhan asiat lienevät jo hyvässä selvitystilassa:)
taas ollaan!Pian jo aika mennä takasin unelaan.
En nyt tarkoittanut juuri/vain itseäni.On sinulla varmaan miespuolisiakin yksinäisiä tuttuja. Ja kai huomasit,että puhuin naapureista.Ei aina tarvitse olla vehtaaminen mielessä.Sata kertaa mieluummin omistaisin hyvän miesYSTÄVÄN vaimoineen kuin salamyhkäisen suhteen johonkin miekkoseen.Saisin kaksi ystävää - ois hieno juttu!Ja eiköhän se näillä kymmenillä,näillä vartaloilla olisi jo sama vaikka saunottais koko porukka kerralla,vaikka useempikin pariskunta.Miten hyvältä milloinkin tuntuiskin. No, tää oli kuvittelua,mutta ota vinkistä vaari, jos sinulla on niitä yksinäisiä lähelläsi.
Mikäli intuitioni yhtään paikkansa pitää, sinulla on piakkoin hyvä miesYSTÄVÄ vaimoineen:) Kaikki aikanaan. Naapureistahan toki kirjoitit, luinhan minä. Satun vain olemaan hyvin itsekeskeinen ja omaan napaani tuijottaja, jolloin ei voi olla koskaan kyse muista kuin MINUSTA:)
itseni liiankin hyvin. Ilman armoa ei minulla ole toivoa.Jospa se mitä minuun virtaa voisi jonain päivänä kauttani virrata lähelläni oleviin.Hyvinä tekoina, sanoina,rakkautena.Sitä päivää kohti ponnistelen yrittämällä laittaa itseni ja omat haluni sivummalle. Vaikeaa!Toivotonta ilman armoa!
Minne sitten tähtään? Taivaaseen tietysti!Helvetti ei kiinnosta!
armo uus. Ilman armahtavaista Jumalaa en minäkään uskoisi. Enkä myöskään vihamiehiäni rakastaisi, ellen itse olisi saanut mielenrauhaa Jumalaltani töppäilyjeni jälkeen:) Eräs erakkokilvoittelija antoi hengellisen ohjeen oppilaalleen. Etsi itsellesi mielenrauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat. Jatka urheasti kilvoitteluasi:)
Tänään tuli Maikkarilta hyvä 45min Special: 30 päivää: Ateisti vai kristitty.
Sinun mielipiteesi tietäen tuskin vastaat tähän. Minä olen kuin dokkarin ateistinainen, vaikken ole ateisti sanan varsinaisessa merkityksessä. Minä kun uskon itseeni, universaaliin moraaliin, kokemaani ja tieteen todistamaan.
En minä tarvitse uskontoa mihinkään. Synnyin, elän, nautin, kuolen ja lakkaan olemasta. Ehdä niin käy teille uskovaisillekin. Mistäs me kukaan sitä tietäisimme. Usko kun on uskon asia, ei todistettu tosiasia.
"Moraali ei tarvitse uskontoa tuekseen"
Miksipä tarvitsisi? Moraalihan on vain tahtotila kysymys. Ei sen enempää. Rakkaudestahan aloitukseni tein. En moraalikysymystä mielestäni maininnutkaan. Rakastamisen kykyä ei tieteen oppien valossa voi enentää. Rakkauden oivaltaminen vaatii täysipäiväistä pohdiskelua täyttyäkseen. Kaikki muu aika onkin sitten hyödyttömämpää rakkauden enentämiseksi. Itse koen tieteellisten todistelujen ja psykologiaan/filosofiaan syventymisen pelkästään ajanhukaksi rakkauden oivaltamisen kustannuksella. Mihin sitten Jumalaa tarvitaan rakkauden ymmärtämisessä? Aiemmin jo mainitsin viisaan erakkokilvoittelijan ohjeen oppilaalleen: "Etsi itsellesi mielenrauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat". Minulle tärkein seikka on juuri tuo mielenrauhan saavuttaminen. Mitä enemmän saavutan mielenrauhaa rukouksen ja mietiskelyn avulla, sitä enemmän ymmärrän rakkauden näkymätöntä olemusta.
Kirjoittanut: Ratikkakuski / Eilen / klo 22:35
Tänään tuli Maikkarilta hyvä 45min Special: 30 päivää: Ateisti vai kristitty.
Sinun mielipiteesi tietäen tuskin vastaat tähän. Minä olen kuin dokkarin ateistinainen, vaikken ole ateisti sanan varsinaisessa merkityksessä. Minä kun uskon itseeni, universaaliin moraaliin, kokemaani ja tieteen todistamaan.
En minä tarvitse uskontoa mihinkään. Synnyin, elän, nautin, kuolen ja lakkaan olemasta. Ehdä niin käy teille uskovaisillekin. Mistäs me kukaan sitä tietäisimme. Usko kun on uskon asia, ei todistettu tosiasia.
Minulle tulee mielenrauhasta aina lukion uskonnontunnilla opettajan sanat buddhalaisuudesta. Että vaikka nyt olisi kaikki hyvin, ihmiset luonnostaan ovat pessimistejä ja pelkäävät onnen loppumista. Vasta kun tästä pelosta on päässyt eroon, voi päästä nirvanaan ja lakata uudelleensyntymästä.
En usko uudelleensyntymään, mutta muuten tuo mielestäni piti paikkansa. Vaikka moni sanookin osaavansa elää vain tässä hetkessä tulevia murehtimatta, niin minusta se on valehtelua niin itselleen kuin muillekin. Tosin minusta se ei ole vain negatiivinen asia. Minä kun uskon, että tekemänsä ja tekemättäjättämisensä löytää useinkin edestään. Niinpä se pistää useimmat ihmiset ponnistelemaan kohti hyvää ja sehän on vain hyvä asia.
ovat minullekin jossain määrin tuttuja menneisyydestä. Tokihan heidänkin menetelmillään voi mielenrauhan saavuttaa, sitä en suinkaan epäile. Minua varten sitä mielenrauhantietä ei oltu kehitetty. Etsin jotain suurempaa yhteyttä. Halusin kohdata elävän persoonan/pyhyyden matkoillani. En tyytynyt tyhjän tuijotukseen päästäkseni löytämään pelkästään itseni ja oman mielenrauhani.
Tiedätkö ketään, joka olisi etsimällä mielenrauhan löytänyt? Tai millään muullakaan tavalla siihen itse aktiivisesti pyrkien? Onko se mahdollistakaan? Ja jos ei, niin miksi siihen silti on niin tärkeää pyrkiä?
Tosin olen lukenut paljon mustikkojen erakkokilvoittelijoiden elämänkertoja/opetuksia. Nuo miehet ja naisetkin, jotka erämaissa asustelivat yksikseen hesykastisessa rukouksessa ja alituisessa paastossa eläen, sen olivat löytäneet. Se on siis mahdollista mutta vaatii kohtuuttoman paljon täydelliseksi kehittyäkseen. Kevyellä mielellä ja vatsa täynnänsä siihen on turhaa edes pyrkiä:)
taistella totuuden luo kaiken New Age -hömpän läpi. Tie, totuus ja elämä voi olla Jeesuksessa. Voi se tosin olla myös jossain muualla. Mitkä ovat valintakriteerit?
Kaikki merkitsee jotain, mutta kaikki merkitykset eivät ole avattuja.
Etsivä löytää?
ja tie kaita, joka johtaa taivaaseen. Tämän ajan ihmiset etsivät oikoteitä taivaisiin. Kuvitellaan, että käväisemällä uskonsirkusteltoissa kaatumassa ollaan sitten jo valittujen joukossa. Pyhän Hengen pilkkaa, sanon minä.
Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan.
pihlajapuun pihaani ja siunaan sen? Mitä luulet, yhdistääkö se minut yliseen ja aliseen maailmaan? Tuleeko siitä pyhä pihlaja?
Vai olisiko sittenkin parempi etsiä Jumalaa lähimmäisistään?
Vai kolkuttaa rukouksen avulla?
En pilkkaa. Mutta portteja on monia.
Olen päättänyt, etten ota herneitä nenääni vaikka joku Jumalaani pilkkaisikin. Mitä se mulle edes kuuluu. Vastatkoon itse pilkkansa Herrani kasvojen edessä.
Jos siunaat pihlajasi vilpittömästi rukoillen, niin eikös tuo siinä pyhittyne:)
Etsi ensin Jumala itsestäsi niin löydät vasta sitten Jumalan toisesta.
Kolkuttelu rukouksen avulla auttaa löytämään sen Jumalan itsestäsi.
Minulla on vain yksi portti, josta käyn sisään ja ulos.
Pohdiskelen niitä (kin).
uskoon jo lapsena? Vai löytyikö se myöhemmällä iällä? Minua on aina ihmetyttänyt se prosessi, jolla usko syntyy ihmiseen, itselle kun se on vieras.
Ajattelen niin että ihmisen on kasvettava jiollain tavalla uskoon jo aivan pienestä, muuten se ei oikein toimi. Aikuisena koko kysymys uskosta hämärtyy kun sitä aletaan pohtia analyyttisesti. Saadaan aikaiseksi älyllistä diiba-daaba -puhetta uskon ympäriltä.
Toiset kutsuvat sitä aivopesuksi mutta ei se ole aivopesua enempää kuin mikään muukaan kulttuuri johon ihminen kasvaa ennen varsinaisen ajattelukyvyn heräämistä. Kulttuuriin kasvetaan, sitä ei valita.
Kyse ei ole pelkästä kristinuskosta vaan kaikista uskonnoista. Kun uskosta tulee järjen asia, se on sama kuin menisi markettiin ja etsisi sieltä kivoimman osaston. Maallistunut ihminen ei ota vastaan kristinuskon sanomaa yhtään paremmin kuin wiccalaisuuttakaan. Tai ottaa kumman tahansa.
Olen evakkojen jälkeläinen. Kotikylässämme oli tsasouna (rukoushuone), jossa pappi kävi pari kolme kertaa vuodessa pitämässä jumalanpalveluksen. Ukkini ja mummoni olivat uskossaan eläviä ortodokseja, jotka veivät meidät lapset mukanaan tsasounaan. No se oli silloin lapsena se. Kaksikymmentä vuotta kiertelin kirkot mahdollisimman kaukaa. Jumalaakaan en kaivannut pätkääkään. Eräs tapahtuma järkytti ja pysäytti minut syvältä. Olin henkisesti kuten ruumiillisesti loppuun ajettu. Olin tulossa pikajunalla kohti itä-suomea. Siis kotiin päin. Jokin sisäinen voima käski ja pakotti minua hyppäämään jossain Kouvolan paikkeilla junasta. Aioin toteuttaa tuon sisäisen käskijäni tahdon. Käteni oli jo junan oven kahvassa. Muistan kuinka katselin hyvin nopeasti vaihtuvia maisemia junan ajaessa satasta ainkakin. Olin hyvin määrätietoinen ja päättäväinen. Yhtään en pelännyt, enkä arkaillut. Silloin tapahtui jotain, joka muutti suunnitelmani. Jossain mieleni tasolla, sillä tasolla missä normaalistikin hiljainen rukous toteutetaan, alkoi tulinen rukoustoisto sitä pyytämättä. Mitkäkö olivat nuo rukoussanat? Juuri ne samat, joita hesykasmissakin käytetään: "Herra Jeesus Kristus Jumalan poika armahda minua". Niin mullistavaa muutosta en koskaan eläessäni ole kohdallani kokenut. Hyppääminen junasta muuttuikin hyppäämiseksi mielenkaaoksesta mielenrauhaan.
Se uskon siemen oli kuitenkin kylvetty jo lapsena vaikka versoikin vasta aikuisena. Noin minä ajattelen sen useimpien kohdalla tapahtuvan, jotka sen uskon saavat. Jos sitä siementä ei lapsena kylvetä, kovin harva siihen tietoisen etsinnän ja älyn avulla yltää.
Ehkä ette olisi uskoneet. No kerron nyt kuitenkin jatkon. Mistäkö moinen palava rukous tuli mieliini sitä edes pyytämättä? Kun olin palannut syntymäkotiini, tuli minulle hyvin läheinen ja rakas mummoni portaille vastaanottamaan tuhlaajapoikaa. Kertoi heränneensä painajaiseen, että minulle sattuu nyt jotain todella pahaa. Mitä pahaa, sitä ei tosin tiennyt. Harras uskova kun oli, alkoi toistaa tuota hesykastista lyhyttä rukousta palavasti. Kun kysyin häneltä, mihin aikaan hän oli herännyt painajaisunestaan, kertoi kellonajan. Se oli juuri sama kellonaika kun käteni oli junan oven kahvassa, jolloin sisäinen rukoilu minussa alkoi. Tästä johtuen olen tehnyt myöhemminkin seurantaa ja havainnut sen, että mikä toisille on sattumaa ja tilastollista todennäköisyyttä on minulle ulkoapäin ohjattavuutta todellisen tarpeen tähden.
saman kaltaisia kokemuksia, minullakin. Omat kokemukseni eivät vain ole olleet mitenkään kristillisiä, jos eivät "pakanallisiakaan". Yliluonnollisia.
Uskon kyllä "voimaan" mutta minulla ei ole siihen yhteyttä. Etsin sitä silti. Minulle se ei ole nimenomaan kristillinen tai nimenomaan jotain muutakaan. Eikö kuulosta maalittomalta?
Kun minä sen pihlajan istutan, siunaan sen varmuuden vuoksi rukouksella ja - varmuuden vuoksi - lausun myös synnyn:
"Pihlaja pirun tekemä,
haapa hiien kasvattama,
leppä on lemmon tekemä,
honka harmaksen tekemä,
näräne virosen poika"
Minulla uskonasiat ovat hyvin taustalla normaalisti. Ne näkyvät eniten estetiikassa, kulttuurin osina, arjen tapojen taustatekijöinä. Olen enemmän kristillisen kulttuuriympäristön tuote kuin kristitty.
Minulla ei ole tietoisia itseni kehittämistavoitteita uskonnollisesti ajatellen. En esimerkiksi pyri ymmärtämään Raamattua paremmin tai olemaan aktiivisempi seurakuntalainen tms.
Kai se kristillisyys kiteytyy minussa tiettyihin pohjoismaisen hyvinvointivaltion piirteisiin, joihin itse uskon ja joita haluan edistää niin valtion tasolla kuin omassa elämässäni. Siihen kuuluu se, että kaikkien ei tarvitse pystyä olemaan oman onnensa seppä, vaan lapsilla, sairailla ja vanhuksilla on oikeus yhteisön huolenpitoon myös oman perheen ja suvun ulkopuolelta. Omassa elämässäni toteutan sitä vapaaehtoistyön muodossa nuoriin suunnatussa toiminnassa. Kyse ei ole kirkon toiminnasta eikä uskonto mitenkään toimintaan liity. Käännytystyötä en itse asiassa arvosta oikein missään muodossa.
Sanaa ego ihmettelen avauksessa. Avaaja ehkä tarkoittaa sillä jotakin muuta kuin mihin se yleisimmin viittaa?
Henkilökohtainen maailmankatsomukseni on melko dualistinen. Toisaalta se on vahvan tiedeuskoinen, mutta arvostan ja kunnioitan perinteisiä evankelisluterilaisia kirkollisia tapahtumia, kuten vaikkapa häitä, hautajaisia tai kastetilaisuuksia, syvästi yhteisöllisesti vahvistavan merkityksellisinä ja siten tärkeinä riitteinä. Aikoinaan olen pohtinut uskon kysymyksiäkin monestakin kulmasta (teini-ikäisenä lähinnä), mutta oma aikuisen elämäni maailmankatsomukseni on kuitenkin sellainen, etten koe itseäni henkisesti uskovaiseksi tai kaipaa elämääni nykyistä enempää uskonnollisuutta, vaikka henkisyys ja sielullinen hyvinvointi minulle arvo itsessään on sekin. En siis samaistu "henkisenä kotinani" minkääntyyppistä erityistä uskonnollista vakaumusta toteuttaviin ihmisiin tai yhteisöihin, enkä ole minkään sortin uskonnollinen toimija, joskin mielestäni suvaitsevaisuudessa lienee aina aarre ja kiinnostava arvoitus uuden oppimiseen, eli en yleensä koe ongelmaa keskustella myös toisen tyyppisen ajatusmaailman omaavien kanssa, kuin itse olen.
Mielestäni tulee kunnioittaa sitä ihmistä, joka jumalaansa uskoo, jos usko itsessään on elämää kunnioittavaa. Täten esimerkiksi saatananpalvojia, fanaattisia uskonnollisuuden vastustajia tai minkäänlaista ihmisten fanaattisesti väärinkohtelua ja elämän kunnioittamattomuutta en hyväksy harjoitettavan myöskään uskonnon varjolla. Ystäviini on kuulunut muutama uskonnollinenkin ihminen, mutta minkäänlaisia fanaattisesti uskonoppeja harjoittavia ihmisiä en koskaan ole tuntenut. Luen itseni enemmän ateistisen maailmankuvan omaavan ihmisen suuntaan, kuin uskonnollisen ihmisen maailmankuvan omaavaksi.
Voin löytää vaikkapa buddhalaisuudesta, erilaisista elämäntaito-oppaista tai evankelis-luterilaisten viisaiden piispojen sanomista yksittäisiä elämän eväitä ja ohjeita, mutta elämistapaani sanelee aika vahvasti suodattaminen ja soveltaminen sen mukaan, mikä on kunnioitukseni ansaitsevaa. Miksi laitoit uskonkysymyksiä koskevan aloituksesi tälle palstalle? Osannet perustella?
Terveisin: se anonyymi,jonka kimppuun tossa jonkun festareilla käymistä koskevassa keskustelussa äsken asiattomasti käytiin. Pitäneekin ottaa siihen v*tutukseen siideri.;)
Ps. Oleks sä sen persona-non-gratan kamu?
jätä ne asiattomat (?) kommentit omaan arvoonsa. Jos itse ottaisin sidukkaa aina, kun joku sanoo minulle weemäisesti palstalla mm. omia aloituksia koskien, niin olisin takuuvarmasti jo juoppo ;).
pitkähköön pohdiskeluusi uskostasi/uskottomuudestasi, esitänkin vastakysymykseni peeässääsi. Miksi sitä kysyt?
En vastaa kirjoittamaani osioon "Ps." yhtään mitään, ennen kuin olet vastannut viestini pääasialliseen sisältöön. Jos siihen vastaat, voimme mahdollisesti sen jälkeen keskustella "Ps.-kommentistanikin", mikä ei ollenkaan ollut viestini keskeisin sisältö. Eikö aiheesi kiinnostakaan sinua keskusteluksi asti, minun kohdallani?
Sinulle todellakaan ei näytetäkään sanottavan niin usein aiheetta pahasti tällä palstalla, kuin minulle anonyymille palstakävijälle. Paljonkinko kamuja sulla palstalla, joita tunnet palstan ulkopuolisestikin?
sitäkään onko joku muu palstalla kommentoiva saanut niitä enemmän tai vähemmän osakseen.
Ketään en palstan ulkopuolella ole nähnyt face to face. Entä sinä?
Oma takkini vain alkaa olla tyhjillään tästä aiheesta. Sitäpaitsi useat näyttävät esittävän minulle jatkokysymyksiä omista uskonkokemuksistani. Katson olevani velvollinen vastailemaan heidän jatkokysymyksiinsä. En todellakaan halua sinua loukata:)
No ei ole mullakaan hlö.koht. tuttuja palstalla, eikä mitään meilituttujakaan...Sosiaalinen elämäni on sen verran riittävästi aktiivista, että keskustelupalstoille tulen ainoastaan syystä, että saan vaihtaa ajatuksia tuntemattomien kanssa. Niihin tutustuminen henkilökohtaisemmin ei vielä koskaan tähän mennessä ole kiinnostanut.
Mä ainakin luon lukiessani yleiskuvaa, että minkälaisia kommentteja itse kukin kirjoittaja saa osakseen ja keneltä. Rekisteröityjen osalta ( näyttäisi olevan vähän ahdasta sosiaalisuutta tällä palstalla, yöksistä yök...) koen tällä palstalla usein epäluuloisuutta, koska osa on tosi, tosi puolueellisen oloisia kirjoittajia kohtaan: osa suhtautuu tiettyihin samoihin kirjoittajiin koko ajan jopa ylimaireasti, mutta sitten taas mun tyyppiseni heille täysin tuntemattomat saavat kuraa ja pilkkaamista niskaan, melkein vaikka kuinka ystävällinen yrittäisi olla.
ylipäänsä ystävyys ja sen vaikutus suhteisiin. Omasta mielestäni ystävyys ei tarkoita sitä, että kaikesta pitäisi olla samaa mieltä toisen kanssa tavalla, että menee hymistelyksi ... lojaalikaan ei tarvitse olla, kuin tiettyyn pisteeseen saakka. Siinä tapauksessa puolustaisin ystävääni, jos hän on tullut syyttä suotta kohdanneeksi pahaa, mikä ei ole ollut millään tavoin oikeutettua häntä/heitä kohtaan. Ystävälle pitää myös uskaltaa sanoa asiat sellaisina, kuin ne ovat ... uskaltaa kertoa myös niistä vaikeista asioista, vaikka toinen ei välttämättä - ainakaan aluksi - niistä pitäisikään.
"Jotain sellaista, että sinusta tulee osanen luomakuntaa ja sen suurenmoista kokonaisuutta rakkauden tähden ja tekoineen?"
Tämä olisi ehkä lähinnä maailmankatsomuksellisia mietintöjäni.. =) Opiskelen luomakuntaa ts. luontoa ja tietäessäni siitä enemmän alan muuttua egosentrisestä ihmisestä pieneksi luonnon osaseksi. Ja koitan toimia sen hyväksi. Tietysti siihen liittyy humanismi, en ole sellainen luontointoilija, joka unohtaa ihmiskunnan kokonaan..
lähetystyöstä, oi parahin opetuslapseni