Olen vasta 21-vuotias nuori nainen. Mielestäni olen kokenut ikääni nähden liikaa sellaista, jota kenenkään ei tarvitsisi kokea, ja nyt koena olevani aivan lopussa. Entisessä suhteessani koin henkistä ja fyysistä väkivaltaa, joka on jättänyt minulle suuria arpia ja muuttanut suhtautumistani muihin ihmisiin ja itseeni. Nykyinen puolisoni yrittää ymmärtää, mutta hänen suhtautumisensa on ylihuolehtivainen, hän haluaisi aiheuttaa entiselleni fyysistä väkivaltaa ja antaa opetuksen, kun taas itse toivoisin, että hän ainoastaan auttaisi minua käsittelemään asiaa ja ymmärtäisi tuntemuksiani. Nykyään pienetkin vastoinkäymiset lannistavat minut täysin, olen kokenut kaikki aiemman ongelmat yksin ja selvitynyt niistä hyvin.. miksi siis nyt pienetkin asiat saavat minut itkemään ja pelkäämään tulevaa? Onko pohjalla jo niin paljon kasattuja ja vähäteltyjä ongelmia, että pieni uusi ongelma kaataa kaiken päälleni, vai mistä tämä johtuu? Tuntuu että hajoan, eikä mikään voi auttaa..en mieti itsemurhaa enkä aio vahingoittaa itseäni enkä muita millään tavalla..kaipaisin vain neuvoja ja ymmärystä siihen mitä tehdä. Kuinka voin unohtaa kaiken aiemman, luottaa tulevaisuuteen ja antaa olla? Kun tuo vaihtoehto tuntuisi niin mahtavalta ja yhtä aikaa niin saavutamattomalta.:( tuntuu että olen niin epäonnistunut kaikessa, ja kaikki mitä yritän tehdä oikein menee kuitenkin väärin ja pilaan kaiken.. En haluaisi menettää kaikkea mitä minulla on, mutta tuntuu että niin tapahtuu.
väsynyt vastoinkäymisiin
pettynyt ja ihmeissään
1339
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itselläni on paska lapsuus. Alkkisvanhemmat, huostaanotto, sijaisperhe, jossa sain selkään ja käytettiin seksuaalisesti hyväksi. Lastenkoti (paras paikka koko lapsuudessani) sijaisperhe, jossa vähäteltiin, haukuttiin, vähäteltiin, yms. parisuhde, jossa sain kokea henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Suku, joka on todella täynnä omituisuusksia, narkkarisisko, yms.
Yksinhuoltajuus, lapsen kauhea allergiamäärä, lisää arvostelua, erään ihmisen jatkuvaa moittimista.
Nyt elän uusioperhe avoliitossa, johon on puuttujia joka suunnalta.
Jossain kohtaa oli muutaman kuukauden , lähes vuoden "masennus" johan hain heti tajuttuani apua, en itseni, vaan lasteni tähden.
Nykyään tuntuu, että osa alämästä kaatuu päälle, ei jaksaisi enää kantaa taakkaa. Toisaalta olen antanut itselleni myös luvan olla heikko, hetkittäin. Luotan muutamaan ihmiseen ja koitan karsria nämä epämiellyttävät henkilöt pois, tai mahdollisimman vähiin osallistumisiin elämässäni.
En osaa neuvoa, mutta ehkä tämä vähän helpottaisi, ettet ainoa ole :)