Koitan muotoilla asian oikein..
Haluan yleensä aina että tietynlaiset mun silmiini kivoilta näyttävät miehet ihastuisivat minuun, tykkäisivät minusta, haluaisivat minua. En tiedä mitä siitä itse saan, jotain egobuusteria varmaan. En kuitenkaan halua kaikkien miesten huomiota, jos joku mies ällöttää minua, voin olla varsinkin baarissa tosi julkea ja kylmä. En halua pettää miestäni, haluan vaan olla haluttu. Olen automaattiflirttailija ja joskus on käynyt niinkin että toinen ei ole ihan älynnyt mun vaan flirttailevan huvikseni, katsoakseni uppoaako. Olen nyt löytänyt vertaiseni, mieheni kaverin joka flirttaa ja pelaa, samoilla linjoilla mun kanssa.
Olen varattu nainen, 15 vuotta saman miehen kanssa ollut. Olen nuoresta asti saanut miehiltä huomiota paljon, tiedän olevani nätti. Mutta omaan huonon itsetunnon. Treenaan kroppaani jatkuvasti, ulkonäkö on minulle tärkeää. En ole ollenkaan tyytyväinen kroppaani.
Luonteeltani olen kuitenkin hämmästyttävän ujo ja kiltti. Se hämää vieraat miehet. Tuttujen kanssa olen avoin ja sosiaalinen ja iloinen ja huumorintajuinen mutta vähän vieraampien kanssa olen syrjäänvetäytyvä ja sivustakatsoja. Baarissa taas ujous lähtee.
Tuntuu että minussa elää toinen persoona..
Isäni oli juoppo, väkivaltainen, etäinen. Olen paljon ajatellut tämän johtuvan hänestä, minulta puuttui isähahmo, turvallinen rakastava mies. Olen miettinyt onko mieheni ottanut myös vähän tätä roolia. Valitsinko tietoisesti hänet niiden kaikkien poikaystävien joukosta, koska tämä mieheni oli niiiin erilainen kuin jätkät yleensä. Niin aito ja rehti.
Teininä minusta tuli "pelinainen", koska ensimmäinen poikakaverini (johon uskalsin lopulta luottaa) petti minut. Huomasin jätkien haluavan olla kanssani ( ei koskaan sänkyhommia) joten kylmästi otin ja jätin, systemaattisesti ja tunteettomasti. Minun oli oltava nopeampi kuin he, jätin ennen kuin jätettiin.
Mutta, onko ongelmani perusta tämä kaikki kertomani ??
Voiko tästä ikimaailmassa parantua? Tämä oikeasti painaa, on raskas taakka.
Haluan yleensä aina että tietynlaiset mun silmiini kivoilta näyttävät miehet ihastuisivat minuun, tykkäisivät minusta, haluaisivat minua. En tiedä mitä siitä itse saan, jotain egobuusteria varmaan. En kuitenkaan halua kaikkien miesten huomiota, jos joku mies ällöttää minua, voin olla varsinkin baarissa tosi julkea ja kylmä. En halua pettää miestäni, haluan vaan olla haluttu. Olen automaattiflirttailija ja joskus on käynyt niinkin että toinen ei ole ihan älynnyt mun vaan flirttailevan huvikseni, katsoakseni uppoaako. Olen nyt löytänyt vertaiseni, mieheni kaverin joka flirttaa ja pelaa, samoilla linjoilla mun kanssa.
Olen varattu nainen, 15 vuotta saman miehen kanssa ollut. Olen nuoresta asti saanut miehiltä huomiota paljon, tiedän olevani nätti. Mutta omaan huonon itsetunnon. Treenaan kroppaani jatkuvasti, ulkonäkö on minulle tärkeää. En ole ollenkaan tyytyväinen kroppaani.
Luonteeltani olen kuitenkin hämmästyttävän ujo ja kiltti. Se hämää vieraat miehet. Tuttujen kanssa olen avoin ja sosiaalinen ja iloinen ja huumorintajuinen mutta vähän vieraampien kanssa olen syrjäänvetäytyvä ja sivustakatsoja. Baarissa taas ujous lähtee.
Tuntuu että minussa elää toinen persoona..
Isäni oli juoppo, väkivaltainen, etäinen. Olen paljon ajatellut tämän johtuvan hänestä, minulta puuttui isähahmo, turvallinen rakastava mies. Olen miettinyt onko mieheni ottanut myös vähän tätä roolia. Valitsinko tietoisesti hänet niiden kaikkien poikaystävien joukosta, koska tämä mieheni oli niiiin erilainen kuin jätkät yleensä. Niin aito ja rehti.
Teininä minusta tuli "pelinainen", koska ensimmäinen poikakaverini (johon uskalsin lopulta luottaa) petti minut. Huomasin jätkien haluavan olla kanssani ( ei koskaan sänkyhommia) joten kylmästi otin ja jätin, systemaattisesti ja tunteettomasti. Minun oli oltava nopeampi kuin he, jätin ennen kuin jätettiin.
Mutta, onko ongelmani perusta tämä kaikki kertomani ??
Voiko tästä ikimaailmassa parantua? Tämä oikeasti painaa, on raskas taakka.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Luulisin, että sä haluat ikuisesti miesten hyväksyntää ja ihailua, koska et saanut sitä isältäsi. Se on monen naisen ongelma. Isien pitäisikin huomioida tyttönsä ja olla heille se reilukaveri kuten ovat (toivottavasti pojillekin).
Samaa ongelmaa on nähtävissä miehissäkin, jotka ovat jääneet vaille äidin hyväksyntää. Ihailua pitää saada naisilta ja valloituksia tehdä. Itseänsä pitää pakonomaisesti treenata, jotta ihmiset ihailisivat itsekuriasi jne. Onhan näitä.
Kannattaisi ehkä käsitellä tuo isäsuhde juttu loppuun jossain ammattilaisen kanssa, jotta voisit hyväksyä itsesi, etkä tarvitse jatkuvaa egobuustausta. Se, että ei halua huomiota ällöttäviltä ihmisiltä on ihan normaalia. Ei kukaan mieskään halua, että pulimummo tulee iskemään :)
puolet elämästäni puhumassa lapsuudestani ja isästä ja näistä asioista. En mitään apua ole niistä istunnoista saanut. Siksi suurin huoleni onkin, parannunko koskaan?
Luulisi riittävän se, että oma mies ihailee ja pitää itseään lottovoittajana saadessaan olla minun mies. Hän saa varmaan jotain egobuusteria kun muut miehet osoittaa huomiota mulle, ei ole pahemmin mustis tai ei näytä sitä ainakaan mulle. Joskus toivon hänen pitävän minusta paremmin huolta. Esim kun olemme baarissa, hän ei katso perääni pahemmin. Toisaalta hän tietää minun pärjäävän, mutta kuitenkin olisi ihanan turvallista jos joku huolehtisi.
Avartava näkemys, kiitos siitä sulle!