Kuuden avioliittovuoden jälkeen olemme tilanteessa, että minä rakastan vaimoani edelleen yli kaiken, mutta hänen tunteistaan en tiedä, koska hän ei niistä kerro tai niitä näytä. Tietääkseni kolmatta osapuolta suhteessamme ei ole.
Alussa meillä oli kaikki upeasti. Oli hauskaa, romanttista ja jokainen päivä hänen rinnallaan oli odottamisen arvoinen. Tunsin olevani rakastettu ja haluttu, vaikka kaiken hauskan olinkin itse meille ja vaimolleni järjestänyt. Mukavia yllätyksiä en ole itse saanut, vaikka en niitä suuremmin ole kaivannutkaan. Minulle riittää hellä, rakastava ja luotettava vaimo.
Myötämäki kelpasi vaimolleni, niin kauan kun sitä riitti, mutta pieni tai iso vastoinkäyminen ja avioliittolupauksillamme ei ollut enää mitään virkaa.
Olen joutunut huomaamaan jälleen kerran, että useimmat nykyajan ihmiset eivät arvosta rakastavaa, rehellistä, uskollista ja kunnollista työssäkäyvää puolisoa. Se ei riitä, että huolehdit ja hoivaat, tuot leivän pöytään, toteutat etelänlomamatkatoiveet, teet remontit ja sitoudut täysin avioliittoon. Kaikki vastuu heitetään toisen niskaan, vaikka tarkoitus on yrittää yhdessä. Pitäisikö jokainen päivä olla yhtä juhlaa? Näin asia miehen näkökulmasta!
Halusimme molemmat lapsia, mutta muutaman keskenmenon jälkeen asia on haudattu. Lääkärien mukaan lapsettomuutemme johtuu vaimostani, mutta sekin on hänen mielestään minun vikani, että hänen hormonitasapainonsa ei mahdollista meille perheenlisäystä. Häntä en ole asiasta syyllistänyt ja elän edelleen toivossa. Pahimmillaan sain keskenmenosta seuraavalla viikolla kuulla häneltä, ettei hän halua jatkaa kanssani, koska emme saa lapsia. Naimisiin mennessämme en tiennyt, että minut olisi valittu vain siittämispuuhiin. Uskoin aidosti myötä- ja vastoinpölpötyksiin. Olen huono antamaan anteeksi, mutta nykyiselle vaimolleni olen antanut anteeksi kaikki hänen sekoilunsa, sydämeni ja sieluni välillä vereslihalle revittynäkin.
Riitely ei meidän parisuhteessa ole sallittua ja kun tottakai joskus riidellään, vaimo uhkaa joka kerta avioerolla! Lepyttäminen ja huomionosoitukset eivät riitä, edes silloin kun hän on toiminut väärin. Päiväkausien mykkäkoulu päättyy kun on päättyäkseen. Sovintoseksistä ei ole puhettakaan. Elämme melkein kuin sisko ja sen veli. Joskus joku on sanonut, että: " nainen on tyytyväinen kun haluaa seksiä ja mies silloin kun saa seksiä." ja meillä ei tyytyväisiä ole kumpikaan.
Hellyyttä ja huomiota olen yrittänyt vaimolleni antaa, mutta hän tulkitsee sen aina vonkaamiseksi.
Tossun alle en mahdu ja tasa-arvoinen suhde ei vaimolleni kelpaa. Päätöksenteko kelpaisi, mutta vastuunkanto ei. Olen hänen mielestään diktaattori, vaikka arjen päätökset on tehty yhdessä ja hän saa useimmiten tahtonsa läpi. Tuntuu, että kaikki mitä teen on väärin.
Nyt eroasiat ovat jälleen pöydällä ja en tiedä mitä tehdä. Rakastan vaimoani ja en haluaisi luovuttaa. Toisaalta en haluaisi "väkisin" pitää ihmisestä kiinni jos hän ei minua rakasta!
En ole koskaan ollut luovuttaja, koska mitä siitä tulee jos aina luovuttaa…?
Luulin, että on vain uskallettava elää, rakastaa perhettään, huolehtia rakkaistaan ja huomattava kuka sinusta oikeasti välittää! Muulla ei ole merkitystä!
Olenko väärässä?
Alussa meillä oli kaikki upeasti. Oli hauskaa, romanttista ja jokainen päivä hänen rinnallaan oli odottamisen arvoinen. Tunsin olevani rakastettu ja haluttu, vaikka kaiken hauskan olinkin itse meille ja vaimolleni järjestänyt. Mukavia yllätyksiä en ole itse saanut, vaikka en niitä suuremmin ole kaivannutkaan. Minulle riittää hellä, rakastava ja luotettava vaimo.
Myötämäki kelpasi vaimolleni, niin kauan kun sitä riitti, mutta pieni tai iso vastoinkäyminen ja avioliittolupauksillamme ei ollut enää mitään virkaa.
Olen joutunut huomaamaan jälleen kerran, että useimmat nykyajan ihmiset eivät arvosta rakastavaa, rehellistä, uskollista ja kunnollista työssäkäyvää puolisoa. Se ei riitä, että huolehdit ja hoivaat, tuot leivän pöytään, toteutat etelänlomamatkatoiveet, teet remontit ja sitoudut täysin avioliittoon. Kaikki vastuu heitetään toisen niskaan, vaikka tarkoitus on yrittää yhdessä. Pitäisikö jokainen päivä olla yhtä juhlaa? Näin asia miehen näkökulmasta!
Halusimme molemmat lapsia, mutta muutaman keskenmenon jälkeen asia on haudattu. Lääkärien mukaan lapsettomuutemme johtuu vaimostani, mutta sekin on hänen mielestään minun vikani, että hänen hormonitasapainonsa ei mahdollista meille perheenlisäystä. Häntä en ole asiasta syyllistänyt ja elän edelleen toivossa. Pahimmillaan sain keskenmenosta seuraavalla viikolla kuulla häneltä, ettei hän halua jatkaa kanssani, koska emme saa lapsia. Naimisiin mennessämme en tiennyt, että minut olisi valittu vain siittämispuuhiin. Uskoin aidosti myötä- ja vastoinpölpötyksiin. Olen huono antamaan anteeksi, mutta nykyiselle vaimolleni olen antanut anteeksi kaikki hänen sekoilunsa, sydämeni ja sieluni välillä vereslihalle revittynäkin.
Riitely ei meidän parisuhteessa ole sallittua ja kun tottakai joskus riidellään, vaimo uhkaa joka kerta avioerolla! Lepyttäminen ja huomionosoitukset eivät riitä, edes silloin kun hän on toiminut väärin. Päiväkausien mykkäkoulu päättyy kun on päättyäkseen. Sovintoseksistä ei ole puhettakaan. Elämme melkein kuin sisko ja sen veli. Joskus joku on sanonut, että: " nainen on tyytyväinen kun haluaa seksiä ja mies silloin kun saa seksiä." ja meillä ei tyytyväisiä ole kumpikaan.
Hellyyttä ja huomiota olen yrittänyt vaimolleni antaa, mutta hän tulkitsee sen aina vonkaamiseksi.
Tossun alle en mahdu ja tasa-arvoinen suhde ei vaimolleni kelpaa. Päätöksenteko kelpaisi, mutta vastuunkanto ei. Olen hänen mielestään diktaattori, vaikka arjen päätökset on tehty yhdessä ja hän saa useimmiten tahtonsa läpi. Tuntuu, että kaikki mitä teen on väärin.
Nyt eroasiat ovat jälleen pöydällä ja en tiedä mitä tehdä. Rakastan vaimoani ja en haluaisi luovuttaa. Toisaalta en haluaisi "väkisin" pitää ihmisestä kiinni jos hän ei minua rakasta!
En ole koskaan ollut luovuttaja, koska mitä siitä tulee jos aina luovuttaa…?
Luulin, että on vain uskallettava elää, rakastaa perhettään, huolehtia rakkaistaan ja huomattava kuka sinusta oikeasti välittää! Muulla ei ole merkitystä!
Olenko väärässä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kirjoituksesi koskee sinua ja eukkoasi, mutta kuitenkin syytät "useimpia nykyajan ihmisiä" teidän kahden tekosista.
noh...
korjataan, että useimpia ihmisiä joiden kanssa olen ajautunut suhteeseen.
Hyviä päiviä kestetään, mutta minkään paitsi oman itsensä edestä ei olla valmiita taistelemaan. Tuntuu, että olen kertakäyttöhyödyke.
Jos on noin, että olet useamman kerran ajautunut tuollaiseen suhteeseen, taidat olla jollakin tavalla liian myöntyväinen tai aulis ihminen. "Ajautunut" kuvaa todella hyvin narsistin kynsiin helposti joutuvaa ihmistä, joka jollakin mystisellä tavalla oikein vetää puoleensa vain itsensä näkeviä ihmisiä. Narsistin kanssa on helppo aluksi luulla löytäneensä onnen, mutta todellisuus aukeaa vasta sitten, kun on liian myöhäistä.
Googletapa Narsistien uhrien tuki. Sieltä löydät ohjeita omien ja narsistin "oireiden" tunnistamiseen sekä seuraa saman kokeneista ihmisistä ja tietysti neuvoja siihen, mitä voisit ruveta asialle tekemään.