Kysyn nyt ensikertalaisena neuvoa.
Olen ollut seurustelusuhteessa kahdeksan kuukautta. Suhde on minulle ja poikaystävälleni ensimmäinen.
Koko suhde on ollut yhtä vuoristorataa. Pieniä shokki-iskuja, mustasukkaisuutta, luottamuspulaa - mutta myös paljon erittäin hyviäkin ja onnellisia hetkiä niiden vastapainoksi.
Kuitenkin, etenkin parin ensimmäisen kuukauden aikana pohdin vakavasti mehen jättämistä - epäilin, olivatko tunteeni enemmäkin erittäin vahvaa ystävyysrakkautta kuin ihastumista romanttisessa mielessä.
En ollut varma mistään. Päätin kuitenkin, aina uusien epäilyjen jälkeen jatkaa, koska meillä oli hyviäkin hetkiä ja usein erittäin hauskaa keskenämme - eikä meillä kummallakaan ole aikaisempia suhteita eikä erittäin laajaa kaveriporukkaakaan. Minulla muutama erittäin hyvä ystävä, hänellä vain etäinen kaveriporukka jonka kanssa oli hieman ongelmia. En myöskään halunnut jättää häntä yksin koska välitin hänestä.
Epäilyni haihtuvat miehen ollessa erittäin läheisyydentarpeinen ja vuolaasti tunteitaan sanoin ilmaiseva - olen kuulemma parasta mitä hänelle on tapahtunut. Että on maailman onnellisin kanssa.
Alussa epäilyntuntemuksia tuli useimminkin. Onko tämä sitä mitä haluan, onko suhteella tulevaisuutta, voinko luottaa poikaystävääni, haittaako koko ajan hieman kalvava epäluottamus johtuen miehen aikaisemmista teoista.
Meillä synkkaa. Toisen seurassa on mukava ja rento olla.
Kuukausien kuluessa tunteet luonnollisestikin syvenivät ja toisen kanssa vietettiin enemmän aikaa.
Eilen puhuimme kuitenkin poikaystäväni kanssa suhteen tilasta - olin huomannut, että jokin painaa mieltä ja syyn jouduin väkisin kaivamaan häneltä esiin.
Hän, aika yllätyksekseni, sanoi että aivan kuten minäkin, hän on ensitapaamisestamme lähtien ollut hieman epäilevä - kyseenalaistanut kuinka paljon meillä onkaan kipinää, onko hän varma tästä suhteesta, että onko tämä sitä mitä hän haluaa. Olemmehan nuoria molemmat, 20 vuotiaita. Onko elämä nyt tässä. Katselee avoimesti muita naisia ja pohtii mahdollisuuksia. Hän sanoo näiden ajatusten tulleen mieleensä aina silloin tällöin, viimeksi noin viikko sitten lähtiessäni lomalle.
Hän sanoi, että tuntee minua kohtaan voimakasta, tasaista rakkautta - hullun intohimoisen rakastunut hän ei kuitenkaan minuun ole.
Hän kuvaili asiaa niin, että tuntee minua kohtaan voimakasta ystävyyttä, mutta pinnallista rakkautta, rakkautta joka helposti pyyhkiytyy pois ja tulee sitten taas takaisin. Aalloittain, riippuen tilanteesta.
Tunne, jota hän tuntee minua kohtaan on tasaista - hän on kuulemma onnellinen ja rauhallinen.
Asia, minkä hän nosti erityisesti esille oli, että hän ei omasta mielestään pysty tarjoamaan minulle hullua intohimoista rakkautta tai kipinää. Että ei ole reilua häneltä olla suhteessa ja antaa minun ymmärtää, että rakastumisen tunnetta on.
Hän sanoo, että minä olen rakastunut häneen, mutta hän ei minuun. Että ei halua satuttaa minua antamalla olettaa, että on rakastunut.
Itse en tiedä, olenko itsekään rakastunut. En edes tiedä, mitä se on.
Tiedän vain, että olen syvästi kiintynyt häneen.
Viime aikoina olen ollut suhteellisen onnellinen ja aika varma suhteesta. Nautin hänen seurastaan, tosin aina ajoittain näiden pienten epäilyn tuntieden siivittämänä.
Yksinkin on pelottava ja yksinäinen olla.
Tiedän, että välitän hänestä ja hän välittää minusta erittäin paljon. Meillä on hauskaa yhdessä ja viihdymme toistemme seurassa.
Suhteen tulevaisuudesta puhuttaessamme hän sanoi, että voimme jatkaa näinkin, ettei tässä ole mitään vikaa. Hieman hämäsi kuitenkin, että hän on käynyt näitä asioita niinkin syvällisesti päässään läpi kuin pohtinut eroa ja kyseenalaistanut suteen tilaa. Niinhän minäkin olen tehnyt, mutta oli aika yllätys että hänkin on sitä pohtinut.
Olemme ilmeisesti molemmat pysyneet yhdessä, koska emme halua menettää toisiamme ja sitä mitä meillä on.
Toiseksi vaihtoehdoksi mietimme seurustelun lopettamista mutta ystävyyssuhteen aloittamista.
En tiedä, mitä haluan. Välillä erittäin haikea olla menneitä muistellen ja kuvitellen, että kaikki olisi ohi, välillä helpottunut miettiessäni että parempi lopettaa seurustelu nyt kuin myöhemmin, mikä luultavasti tulisi tapahtumaan ja siten satuttaa itseään vielä enemmän kun vielä voimakkaampia tunteita on mahdollisesti kehittynyt.
Pallon hän heitti kuitenkin keskustelun lopuksi minulle, antaa minun päättää. mitä tehdä En tiedä mitä tehdä, sillä en ole ikinä ollut parisuhteessa enkä edes tiedä, kuinka pitäisi tuntea tai kuinka pitäisi menetellä.
Apua, mielipiteitä?
Mitä itse tekisitte vastaavassa tilanteessa?
Olen ollut seurustelusuhteessa kahdeksan kuukautta. Suhde on minulle ja poikaystävälleni ensimmäinen.
Koko suhde on ollut yhtä vuoristorataa. Pieniä shokki-iskuja, mustasukkaisuutta, luottamuspulaa - mutta myös paljon erittäin hyviäkin ja onnellisia hetkiä niiden vastapainoksi.
Kuitenkin, etenkin parin ensimmäisen kuukauden aikana pohdin vakavasti mehen jättämistä - epäilin, olivatko tunteeni enemmäkin erittäin vahvaa ystävyysrakkautta kuin ihastumista romanttisessa mielessä.
En ollut varma mistään. Päätin kuitenkin, aina uusien epäilyjen jälkeen jatkaa, koska meillä oli hyviäkin hetkiä ja usein erittäin hauskaa keskenämme - eikä meillä kummallakaan ole aikaisempia suhteita eikä erittäin laajaa kaveriporukkaakaan. Minulla muutama erittäin hyvä ystävä, hänellä vain etäinen kaveriporukka jonka kanssa oli hieman ongelmia. En myöskään halunnut jättää häntä yksin koska välitin hänestä.
Epäilyni haihtuvat miehen ollessa erittäin läheisyydentarpeinen ja vuolaasti tunteitaan sanoin ilmaiseva - olen kuulemma parasta mitä hänelle on tapahtunut. Että on maailman onnellisin kanssa.
Alussa epäilyntuntemuksia tuli useimminkin. Onko tämä sitä mitä haluan, onko suhteella tulevaisuutta, voinko luottaa poikaystävääni, haittaako koko ajan hieman kalvava epäluottamus johtuen miehen aikaisemmista teoista.
Meillä synkkaa. Toisen seurassa on mukava ja rento olla.
Kuukausien kuluessa tunteet luonnollisestikin syvenivät ja toisen kanssa vietettiin enemmän aikaa.
Eilen puhuimme kuitenkin poikaystäväni kanssa suhteen tilasta - olin huomannut, että jokin painaa mieltä ja syyn jouduin väkisin kaivamaan häneltä esiin.
Hän, aika yllätyksekseni, sanoi että aivan kuten minäkin, hän on ensitapaamisestamme lähtien ollut hieman epäilevä - kyseenalaistanut kuinka paljon meillä onkaan kipinää, onko hän varma tästä suhteesta, että onko tämä sitä mitä hän haluaa. Olemmehan nuoria molemmat, 20 vuotiaita. Onko elämä nyt tässä. Katselee avoimesti muita naisia ja pohtii mahdollisuuksia. Hän sanoo näiden ajatusten tulleen mieleensä aina silloin tällöin, viimeksi noin viikko sitten lähtiessäni lomalle.
Hän sanoi, että tuntee minua kohtaan voimakasta, tasaista rakkautta - hullun intohimoisen rakastunut hän ei kuitenkaan minuun ole.
Hän kuvaili asiaa niin, että tuntee minua kohtaan voimakasta ystävyyttä, mutta pinnallista rakkautta, rakkautta joka helposti pyyhkiytyy pois ja tulee sitten taas takaisin. Aalloittain, riippuen tilanteesta.
Tunne, jota hän tuntee minua kohtaan on tasaista - hän on kuulemma onnellinen ja rauhallinen.
Asia, minkä hän nosti erityisesti esille oli, että hän ei omasta mielestään pysty tarjoamaan minulle hullua intohimoista rakkautta tai kipinää. Että ei ole reilua häneltä olla suhteessa ja antaa minun ymmärtää, että rakastumisen tunnetta on.
Hän sanoo, että minä olen rakastunut häneen, mutta hän ei minuun. Että ei halua satuttaa minua antamalla olettaa, että on rakastunut.
Itse en tiedä, olenko itsekään rakastunut. En edes tiedä, mitä se on.
Tiedän vain, että olen syvästi kiintynyt häneen.
Viime aikoina olen ollut suhteellisen onnellinen ja aika varma suhteesta. Nautin hänen seurastaan, tosin aina ajoittain näiden pienten epäilyn tuntieden siivittämänä.
Yksinkin on pelottava ja yksinäinen olla.
Tiedän, että välitän hänestä ja hän välittää minusta erittäin paljon. Meillä on hauskaa yhdessä ja viihdymme toistemme seurassa.
Suhteen tulevaisuudesta puhuttaessamme hän sanoi, että voimme jatkaa näinkin, ettei tässä ole mitään vikaa. Hieman hämäsi kuitenkin, että hän on käynyt näitä asioita niinkin syvällisesti päässään läpi kuin pohtinut eroa ja kyseenalaistanut suteen tilaa. Niinhän minäkin olen tehnyt, mutta oli aika yllätys että hänkin on sitä pohtinut.
Olemme ilmeisesti molemmat pysyneet yhdessä, koska emme halua menettää toisiamme ja sitä mitä meillä on.
Toiseksi vaihtoehdoksi mietimme seurustelun lopettamista mutta ystävyyssuhteen aloittamista.
En tiedä, mitä haluan. Välillä erittäin haikea olla menneitä muistellen ja kuvitellen, että kaikki olisi ohi, välillä helpottunut miettiessäni että parempi lopettaa seurustelu nyt kuin myöhemmin, mikä luultavasti tulisi tapahtumaan ja siten satuttaa itseään vielä enemmän kun vielä voimakkaampia tunteita on mahdollisesti kehittynyt.
Pallon hän heitti kuitenkin keskustelun lopuksi minulle, antaa minun päättää. mitä tehdä En tiedä mitä tehdä, sillä en ole ikinä ollut parisuhteessa enkä edes tiedä, kuinka pitäisi tuntea tai kuinka pitäisi menetellä.
Apua, mielipiteitä?
Mitä itse tekisitte vastaavassa tilanteessa?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kyl se vaan pitää uskoa siihen omaan tunteeseensa. Itse tapailin kolmisen vuotta erästä miestä. Ensitapaamisen jälkeen jäi jo tunne, että ei oo miun mies. Tapailtiin vaan kuitenkin edelleen. Samoin;tunteet syveni. Koko aika mulla oli päällä se on hyvä, on huono. Siis oli hyviä hetkiä, mut huonoina hetkinä tunsin itseni sairaaksi. Punnitsin tilanteen, siis yksin jäämisen ym. Ei ole miun juttu päätin ja niin mies jäi! Tosin surin jo etukäteenkin "suhdettamme" ja sen päättymistä. No lopulta olin äärimmäisen helpottunut ja tunsin uuden energian virtaavan. Vei myös älyttömän paljon energiaa oma kelaaminen, jatkanko vai en suhteessa. Mutta kovasti tarvitsin eron aikoihin kahta ystävääni. Nyt menee jo hyvin ja nautin taas elämästäni. Erosta on n. neljä kuukautta. Eilen laitoin jopa kesäterveiset kortin ex:lleni. Kerroin siinä yhden unelmani toteutumisesta. Tämän unelman toteuttamiseksi pyysin useasti juuri häneltä kaveruutta. En silloin saanut häneltä vastakaikua!
jo aika aikaisessa vaiheessa parisuhdettani, että mies on minulle se oikea. Kukaan ei ole täydellinen, mutta joku voi silti olla se oikea. Henkilön hyvät puolet menevät huonojen edelle. Näetkö itsesi vielä kymmenen vuoden kuluttua tämän miehen kanssa? Onko teillä silloin yhteinen koti, kenties lapsia, yhteinen elämä?
Jos noin lyhyen seurustelun jälkeen on jo vain kaveriuden tunnetta, voi olla, ettei teistä ole parisuhteeseen. Tosin intohimokin on asia, joka saattaa syttyä uudestaan jo ajan päästä, kun näkee vähän vaivaa sen eteen. Tietysti on henkilökohtaista, miten kukin seksin merkityksen parisuhteessa kokee, mutta ainakin itse olen sitä mieltä, että ilman intohimoa ei parisuhde voi toimia. Ilman intohimoa parisuhde on kaverisuhde.
Ja kyllä, on helpompi lopettaa suhde nyt kun se on vielä nuori kun vaikka sitten kymmenen vuoden päästä.