Ajattelin kirjoittaa tänne sillä minusta tuntuu, että se hiukan helpottaa kun voi pohtia asioita ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet tämän sillä minä olen vielä nuori ja tämä on minulle uutta.
Olen 22 vuotias nuori tyttönen ja seurustellut miesystäväni kanssa jo 8 vuotta 6 niistä oltu kihloissa ja 6 vuotta ollaan asuttu saman katon alla. Enimmäinen yhteinen asunto ostettiin viime marraskuussa.
Nyt se sit iski niiku salama kirkkaalta taivaalta: "Oot mulle pelkkä kaveri!". Tuntu niinku matto ois vedetty jalkojen alta :(
Myönnän, että minussa on vikaa. Olen aina tehnyt miehelleni ruuat, siivonnut kämpän ja tehnyt kauppa ostokset ja teen vielä ilta duunia. Mieheni väittää että möykkään liikaa iltaisin ja siksi hänestä tuntuu etten rakastaisi häntä, vaikka olen vieläkin korvia myöten rakastunut häneen. Arki tulee kuitenkin joskus vastaan eikä ehdi joka välissä olla näyttämässä rakkautta.
Olemme etääntyneet muutama kuukausi takaperin ja luulin sen johtuvan mieheni lomautuksista ja muusta työ stressistä, mutta se johtuikin siitä, että mieheni harkitsi eroa ja siitä miten huono olen hänelle ollut.
En halua menettää yhteisiä hetkiämme näinkin äkkiä. Haluaisin vielä mahdollisuuden yrittää korjat tilanteen ja oman käyttäytymiseni. Eikö minulla ole siihen oikeus?
Onko itsekästä yrittää haluta korjata tilanne? Pitäisikö asian vain antaa olla?
Emme voi muuttaa erilleen, koska kummallakaan ei ole vara maksaa nykyistä asuntoa yksin ja myyminen tuntuu tällä hetkellä turhalta, koska joutuisimme maksamaan voitoista kunnon verot ja jäisimme aika mukavasti tappiolle kun otimmehan siis asuntolainaan extraa remonttia varten.
Olen jumissa ja tarvitsen apua. Onneksi loma alkaa nyt niin voin edes työt unohtaa hetkeksi. Miten selviän tästä. Itken jatkuvasti ja tuntuu kun menen kotiin että haluaisin vaan palata entiseen ja kietoutua rakkaani kainaloon, mutta onko sekin itsekästä. Hänhän haluaa minusta eroon voinko siis olla vielä niinkuin ennen? Olen MURTUNUT!
Olen 22 vuotias nuori tyttönen ja seurustellut miesystäväni kanssa jo 8 vuotta 6 niistä oltu kihloissa ja 6 vuotta ollaan asuttu saman katon alla. Enimmäinen yhteinen asunto ostettiin viime marraskuussa.
Nyt se sit iski niiku salama kirkkaalta taivaalta: "Oot mulle pelkkä kaveri!". Tuntu niinku matto ois vedetty jalkojen alta :(
Myönnän, että minussa on vikaa. Olen aina tehnyt miehelleni ruuat, siivonnut kämpän ja tehnyt kauppa ostokset ja teen vielä ilta duunia. Mieheni väittää että möykkään liikaa iltaisin ja siksi hänestä tuntuu etten rakastaisi häntä, vaikka olen vieläkin korvia myöten rakastunut häneen. Arki tulee kuitenkin joskus vastaan eikä ehdi joka välissä olla näyttämässä rakkautta.
Olemme etääntyneet muutama kuukausi takaperin ja luulin sen johtuvan mieheni lomautuksista ja muusta työ stressistä, mutta se johtuikin siitä, että mieheni harkitsi eroa ja siitä miten huono olen hänelle ollut.
En halua menettää yhteisiä hetkiämme näinkin äkkiä. Haluaisin vielä mahdollisuuden yrittää korjat tilanteen ja oman käyttäytymiseni. Eikö minulla ole siihen oikeus?
Onko itsekästä yrittää haluta korjata tilanne? Pitäisikö asian vain antaa olla?
Emme voi muuttaa erilleen, koska kummallakaan ei ole vara maksaa nykyistä asuntoa yksin ja myyminen tuntuu tällä hetkellä turhalta, koska joutuisimme maksamaan voitoista kunnon verot ja jäisimme aika mukavasti tappiolle kun otimmehan siis asuntolainaan extraa remonttia varten.
Olen jumissa ja tarvitsen apua. Onneksi loma alkaa nyt niin voin edes työt unohtaa hetkeksi. Miten selviän tästä. Itken jatkuvasti ja tuntuu kun menen kotiin että haluaisin vaan palata entiseen ja kietoutua rakkaani kainaloon, mutta onko sekin itsekästä. Hänhän haluaa minusta eroon voinko siis olla vielä niinkuin ennen? Olen MURTUNUT!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Katsohan mitä kirjoitit:
>>Myönnän, että minussa on vikaa. Olen aina tehnyt miehelleni ruuat, siivonnut kämpän ja tehnyt kauppa ostokset ja teen vielä ilta duunia. Mieheni väittää että möykkään liikaa iltaisin
Tarkoitit varmaan että se sinun vikasi on tuo "möykkääminen", mutta olisiko se sittenkin tuo passaaminen?
"Miehesi" on pojankoltiainen, joka on muuttanut suoraan äidin helmoista tyttöystävän passattavaksi. Hänen ei ole kai koskaan tarvinnut tehdä itse mitään kodin hyväksi?
Jos nyt oikeasti olet sitä mieltä että olet käyttäytynyt huonosti poikaa kohtaan, niin voithan kysyä että korjautuisiko asia sillä että käyttäytyisit toisin. Mutta viestisi jotenkin kuulostaa siltä, että olisit valmis tekemään melkein mitä tahansa jotta saisit olla hänen kanssaan. Se ei ole terveellistä. Et sinä kuitenkaan voi muuttaa persoonallisuuttasi toisen vuoksi.
Älä nyt ainakaan noita rahoja ja omaisuuksia sure. Huonossa suhteessa ei kannata olla maallisen mammonan takia, ei varsinkaan tuossa iässä kun elämänsä ehtii vielä järjestää paremmaksi. Kuten itsekin kirjoitit, vero maksetaan myyntiVOITOSTA, mutta teillehän ei tulisi mitään voittoa vaan ehkä jopa tappiota.
Kyllähän se kirpaisee kun se oma rakas ei enää rakasta ja haluaa erota. Mutta ethän sinäkään halua miestä, joka on kanssasi vain siksi ettei raaski tehdä oloasi kurjaksi. Sinä haluat miehen, jonka mielestä sinä olet paras mahdollinen kumppani.
Kuivaa siis kyyneleesi ja jatka elämässäsi uuteen suuntaan.
Ymmärrän tuskaasi, ja olen todella pahoillani tilanteesta. Yritä jaksaa, mutta muista tämä: toista ihmistä ei voi pakottaa rakastamaan, ei ainakaan aidosti.
Sinä selviät tästä. Sinä ansaitset kunnollista, molemminpuolista rakkautta. Sinä voit sen saada, tarvittaessa montakin kertaa.
Tiedän millaista on, kun pitää olla emäntänä. Sitä painaa duunia kotona ja töissä, ja se alkaa jossain välissä keljuttamaan. Miehen pitää tehdä osansa, molempien pitää. Jos nainen tekee kaiken, sitä muuttuu helposti puolison äidiksi. Tai siskoksi. Tai kaveriksi. Silloin mennään metsään.
Jos ei muu auta, niin lopeta siivoaminen. Näytä että olet itsenäinen. Tule ja mene oman pään mukaan. Älä keskity kälättämiseen, vaan yritä sietää sotkua ja epäjärjestystä. Ole kiinnostava. Älä tee mitään mustasukkaisuustempauksia, mutta näytä että olet mielenkiintoinen ja elävä nainen. Älä ole mamma, vaan hot mama :)
Kävi miten kävi, toivon sulle jaksamista. Elämä jatkuu vaikka murheita piisaa. Vielä joskus koittaa aika jolloin hymyilet tälle kaikelle - joko sen nykyisen miehen tai jonkun uuden, ehkä suuremman rakkauden kanssa.
on ehkä helpottavaa kertoa tämä täällä. Ero tuli ja kämppä myynnissä. Koko elämä on revitty ja heitetty roskiin. Nyt vaan rohkeutta peliin ja on aloitettava elämä yksin vaikka pelkään sitä todella paljon. Uusi sivu on käännettävä mahdollisimman pian ja on vain jaksettava eteenpäin vaikka yksin eläminen tuntuu ahdistavalta, mutta toivon selviäväni tästä.
Kyllä sinä hyvin selviät elämässäsi vaikka sitten mutkien kautta ja välillä sydän verellä. Itse olen käynyt elämän kouluani ja ottanut opiksikin hokien lausetta; Muista mitä olet saanut älä sitä mitä luulet menettäneesi!
On aika herätä unesta ja ottaa vastuu elämästä ja nauttia sen ihanuudesta.
se ei oo tervettä!
Rakkautta ei ole - se on vaan kiintymystä (usko huvikses) ja kuhan nappaat toisen kiintotähden niin "rakkaus" kukoistaa taas. Ei tossa tilanteessa ole mitää ulvomista.
Hyvä juttu. Kerran se kirpaisee, mutta varmasti parempi noin kuin kitua vuosia huonossa suhteessa ja vielä tehdä siihen lapsiakin. Taatusti selviydyt, olet nuori vielä ja tuonkin kokemuksesi myötä taas vähän fiksumpi.
Ota nyt sinkkuelämästäsi kaikki irti. Älä kiiruhda heti uuteen parisuhteeseen. Opettele elämään yksin, nauti opiskelusta tai työstä, mitä teetkin, ystävien seurasta, matkustele, harrasta, sisusta uusi kämppäsi oman mielesi mukaiseksi.
enkä voi vieläkään kun itkeä. Mies ilmoitti viikko sitten että haluaa erota (tai ainakin muuttaa eri osoitteeseen). Ja kaiken lisäksi hänellä on ollut suhde toiseen jo pari kk, kuulemma vain seksiä. mutta tuntuu sanoinkuvaamattoman pahalta.
Onhan meillä ollut vaikeuksia vaikka kuinka, mutta minä olisin halunnut että saamme vielä tilaisuuden korjata asioita. Molemmissa kun on ollut vikaa ihan yhtä lailla.
nut en tiedä mitä tehdä, haluaisin vain vieläkin olla hänen kanssaan, enkä kestä ajatusta että jos eroamme hänellä on joku nainen, jonka luokse voi mennä lohtua hakemaan.
minulla ei ole ketään. miten tästä voi selvitä.
V*ituttaa niin saatanasti edelleen, kaikki tekemäni virheet ja tekemättä jättämät asiat pyörivät päässä, en pysty irtautumaan hänestä, toinen on jo pitkään hoidellut erinäisiä naisia, kuvittelee varmaan kylläkin edelleen etten ole sitä tajunnut, erosta on siis jo yli puoli vuotta. Olemme väleissä, mutta en tiedä onko se hyvä vai huono asia, aikaisemmin pidin sitä hyvänä asiana, koska meinasin tulla hulluksi jos en saanut vielä palaa hänestä. Pidän itseäni jo sairaana, kun vähintään joka toinen minuutti ajattelen häntä, hyvässä ja pahassa.
Tänne tulin lukemaan muiden kohtaloita jos saisin omaa oloani parannettua. Välillä on hetkiä kun en tunne edes kovin suurtakaan tuskaa enää, ja seuraavana päivänä olen kuin vuodepotilas. Tämä on pahempaa kuin teinivuosina, nyt on ikää jo kuitenkin kolmet kymmenet.
En pysty olla ajattelematta sitä faktaa, että tavatessamme hän totesi minun olevan elämänsä nainen, kaikin puolin, valmis jopa naimisiin vaikka heti, ja jälkeen päin katsasteltuna se on ollut paljon sanottu häneltä. En vain voi käsittää, että yksi kaunis päivä ihmisen mieli muuttuu täysin, ei enää edes anneta mahdollisuutta. Ja kaikki minun jälkeiset "hommat" on hoidettu niin salassa, toisin kuin minut tavatessaan, koko maailma sai kuulla että minä olen hänen mikä oli kuin huonosta elokuvasta, hän ei todellakaan piilotellut tunteitaan kenellekään. Nyt ollaan kuin mitään systeemejä ei olisi meneillään, vaikka on moniakin.
Haluuako hän vain saada lisää eri naisia tililleen? Sitä olen tässä miettinyt. Tosin alan jo itsekin hiljalleen hyväksyä sen, ettei hän enää koskaan halua minua uudestaan, ja se sattuu - en pääse niistä "mitä-tein-väärin"-tunteista millään eroon, alkaa jo pikkuhiljaa ärsyttää itseänikin.
Ihmiset ovat vain niin erilaisia näissä asioissa, toiset ovat noita "älä ryve itsesäälissä perkele" -tyyppejä, jotka pystyvät samoin tein jatkamaan elämää, ja toiset märehtivät itsensä piloille. Ketuttaa olla tuossa jälkimmäisessä porukassa.
Ja niin, totta kai myönnän että minussakin on ollut kaikenlaista vikaa, mutta kuten aikaisemmassakin viestissä kyseltiin, että eikö saa edes mahdollisuutta yrittää parantaa tapojaan tms.? Toinen vain hautoo mielessään pari kuukautta eroa, toisen tajuamatta mitään, jos sanoisi mikä vaivaa, voisi ainakin yrittää korjata, vai?