riidat lasten nähden/kuullen

Riidat taitavat olla monien suurin ongelma perheissä. Kyllä näin ikävästi joskus vaan käy. Vanhempiaan kun ei voi valita ja riitailutaidot tuppaavat kulkemaan suvussa isältä pojallekin, opittuina tapoina 'keskustella' asioista joille mahdollisesti ei edes voi mitään, ei ainakaan riidalla.

Minua loukkasi eniten se, että vanhempani huusivat kilpaa minulle autossansa, kun olin lapseni kanssa heidän kyydissä. Vieläkin sapettaa pelkkä ajatus siitä, että kehtaavat raivota lapsenlapsen kuullen törkeällä tavalla. Mutta oletankin että heillä on perhetaustaiset luonnehäiriöt taustalla. Onpa kivat vanhemmat, molemmilla käytöshäiriöitä. Eikä se hullunmöly lopu edes ajan kuluessa. Hautaan asti ovat yhtä arvaamattomia. Heidän kanssaan menee siinä jo maltti, kun eivät kunnioita.

Kyllä valitettavasti. Riitelemme harvoin, mutta valitettavasti minä eli äiti olen se joka ei pysty hillitsemään itseään kun oikein suutun eli huudan raivokkaasti hetken lapsi paikalla ja saatan esim. paukauttaa makuuhuoneen oven kiinni lähtiessäni itkemään/kiukuttelemaan huoneeseen. Lapsi pelästyy - olen itsekin miettinyt, jättääköhän tällainen traumoja lapseen, kun muuten kaikki meillä on hyvin tasaista ja rakastavaa. Äitini on ollut samanlainen ja itse koen, että ei traumoja minulla, mutta samanlainen tapa kyllä suuttua :(. Pahinta harvoin tapahtuvien raivokohtausten jälkeen on helvetin huono omatunto ja valvotut yöt miettien, miten olen taas saanut pienen tyttäreni pään sekaisin. Tyttöni pelästyi viimeksi mun itkua (sitä eniten). Jonkin aikaa leikeissään hänen kaikki lelunsa itkivät (tyttö puhuu hyvin). Joten en tosiaan tiedä vaikuttaako tällainen traumaattisesti lapseen - toivottavasti ei. Olisi kyllä kiva saada jonkun asiantuntijan mielipiteen tähän asiaan (näin kun voi olla kasvottomana :)). Toisaalta järjellä ajatellen kyllähän tunteensa pitää voida näyttää ja lapsienkin tulisi kai tottua, että ihmiset ilmaiset tunteitaan eri tavoin (tietenkään mitään väkivaltaa ei pidä hyväksyä). Mutta minkä ikäinen on valmis mihinkin...Minä tiedän, että minä en yksinkertaisesti voi mitään sille, miten räjähdän. Räjähdyksiä kuitenkin tapahtuu noin 4 kertaa vuodessa eli mielestäni harvoin. Muuten väittelemme sivistyneesti ääntä korottamatta. Ehkä minulla on jotain patoutumia... :)

Useinkin. Yritän toden teolla välttää sellaisia tilanteita, mutta isäukko käy räyhäämässä jostain jatkuvasti. (Joskus humalassakin ja sekös se vasta show onkin...) Toivottavasti ei ole haittaa lapselle tästä! :( Olemme ukon kanssa eronneet ja tyytyväinen päätökseen, jota kyllä jahkattiin ja pari kertaa yhteenkin palattiin.

Emme ole voineet välttää sitä, etteikö lapsetkin ole huomanneet kylmiä kausia. Olemme puolison kanssa puhuneetkin joskus kiihtyneeseen sävyyn, on joskus ovikin paukahdellut. Yhdessä oltu 12 vuotta, vanhin lapsista kymmenen. Mutta olemme tehneet aikanaan päätöksen, että emme lähde toisiamme lasten kuullen haukkumaan tai toisemme arvovaltaa tietoisesti nakertamaan. Ja kaikista tärkeintä, että lapset näkevät myös sen sovinnon. Anteeksi voi ja saa pyytää, ja omat virheet tunnistaa. Kotitöistä aikanaan tuli sanomista lähinnä- parisuhteen kipeimmät asiat on lapsilta salattu.

Kyllä meillä muksut tietää, että joskus tulee riitaa. Toisella voi olla huono päivä. Silloin annamme toiselle aikaa olla yksin. Tunteita saa purkaa, ja niistä pitää puhua. Sama se on lastenkin kanssa. JOskus hermostuu heillekin. Ei se ole vakava, jos ääntä korottaa, mutta asioista pitää myöskin pystyä sopimaan. Näillä eväillä on menty. Lapset tietävät, että meillä on joskus erimielisyyksiä, ja ne ovat ihan luonnollisia. Niistä kuitenkin sovitaan ja eletään yli.

Kun olin lapsi ja asuin vielä kotona, vanhempani riitelivät päivittäin. Jumalatonta huutoa meidän lasten silmien edessä mitättömistä asioista, kuten että pöydässä on väärää piimää. Pahimmat traumat jäivät, kun näki äidin itkevän lattialla tai kun isä huusi hyppäävänsä hirteen. Päivittäistä pelkoa, joka on jatkunut tänne aikuisikäänkin saakka. Vieläkin jos joku (aikuinen ihminen) korottaa minun kuulteni ääntään, saan paniikkikohtauksen. Tai vaihtoehtoisesti kiljun toiset rauhoittumaan ja kasvamaan aikuisiksi...
Lapsuuteni takia pyrin selvittämään omat parisuhderiitamme keskustelemalla kahden kesken, jo senkin takia, ettei raivoamisella hyödy mitään. Uskoisin, että pari lasten näkemään riitaa ei nyt heidän mielenterveyttään järkytä, jos vanhemmat tajuavat pyytää lapsiltaan anteeksi ja kertoa, ettei riita ole heidän vikansa, että me aikuiset osaamme olla joskus tyhmiä.
Mutta päivittäinen riitely... Eikö olisi kaikille helpompi erota? Lapsuuteni (ja edelleen) toivoin vanhempieni erovan, ei varmaankaan jokaisen lapsen toive :)

vanhempiensa riitoja hän saa täysin väärän kuvan parisuhde- ja perhe-elämästä. Elämä kun ei oikeasti ole kovin ruusunpunaista. Mutta kuten moni muukin on vastannut sovintokin on hyvä näyttää. Eikä toisiaan saa solvata eli jonkinlainen maltti kuitenkin. Jollei lapsi näe ja kuule kotonaan minkäänlaista välien selvittelyä hän saattaa oppia ettei niitä olekaan ja itse eroaa ensimmäisten erimielisyyksien tullessa.

On ollut riitoja, koviakin, mutta sanallisia. Välillä aina parempaa, mutta melkoista sotatannerta välillä. Tähän saakka olen jaksanut olla mollaamatta lasten isää lasten kuullen, mutta nyt en enää kertakaikkisesti pysty. Pitänee aloittaa jälleen terapia ja mas. lääkitys, että tässä pysyy terveenä tai edes toimintakunnossa. Lapset eivät ole koskaan nähneet riitojen sopimista, koska mies ei pysty sopimiseen juuri muutenkaan, vaikka olen sitä häneltä toivonut.

Muistan itse omasta lapsuudesta, miten pelkäsin vanhempien riitoja ja nyt tekee todella kipeää, kun ei voi tarjoat omille lapsillekaan muuta, vaikka miten yrittää ja haluaa. Parisuhdeterapiaa on jo kokeiltu, vähäksi aikaa se avun antoikin. Nyt on taas paha tilanne, en tiedä mitä tässä tekisi. Mies huutaa lasten kuullen minua häipymään, koska ei jaksa kuulemma katella. Tämä on yhtä h''''vettiä. Miehellä selkeästi jotain ongelmaa mielenterveyspuolella, mutta ei tietenkään itse näe syytä kuin minussa ja huolimattomuudessani ja "laiskuudessani" (heh). Lapset ovat vaan niin pieniä ja elämäntilanne sellainen, että avioero taitaisi olla minun psyykkisen terveyden tuho... On tämä elämä vaikeaa!:/

Lapsillehan kuuluu opettaa pienemmassa perspektiivissa mutta suht realistisesti oikean maailman saannot, oli se sitte rahan kaytosta/saannista tai ihmissuhteista. On eparealistista kuvitella opettavansa lapselleen etta aitilla ja isilla ei ole koskaan erimielisyyksia, eika moisen opettaminen ole tarpeellistakaan. Aikuisten ihmisten pitaisi pystya olemaan kiljumatta/lyomatta/haukkumatta oli yleisoa tai ei, ja ymmartaa lahtea jaahylle jos tunteet alkavat kiehua niin pahasti. On terveellista etta lapset nakee etta on erimielisyyksia (kiroilu, haukkuminen ym loukkaaminen on eri juttu eika mielestani pitaisi terveessa suhteessa toista vastaan niin hyokatakaan) mutta ne aina sovitaan. Meilla lapset kuulevat korotetut aanet ja valilla minun tai mieheni poistuvan huoneesta vihaisena, mutta nakevat myoskin rakkauden osoitukset ja pusut ja halit pian sen jalkeen. Mielestani tama tarjoaa terveellisen oppitunnin lapselle - vaikka toista rakastaa voi silti riidella eika se tarkoita etta rakkaus siihen loppuisi.