joskus harmittaa teidän valitukset tällä palstalla. On ihmisiä, jotka ei ole koskaan olleet suhteessa, ei hyvässä eikä huonossa. Sitten teillä on ollut mahdollisuus ja olette saaneet elää sitä ja sitten kun tulee ero, onkin elämä yhtäkkiä ihan kauheaa. Tajuatteko, ettei täällä kukaan sinkkukaan voi märehtiä jatkuvasti sängynpohjalla ihmettelemässä, että miten selviän yksin kaikista asioistani ja ei ole apuja sen enempää kuin muillakaan ja että kun kukaan ei rakasta.
Ihan kuin yksin eläminen olis maailman kauhein asia ja suomessakin asuu virallisesti miljoona sinkkua, todellinen luku varmaan vähempi, mutta kuitenkin.
En jaksa ymmärtää esimerkiksi omista tuttavistani niitä, jotka on eläneet suhteessa ja kun menee poikki, koko elämä on niin kauheaa. Onko niin, ettei sitä elämisen vastuuta ole tarvinnut koskaan oikeasti ottaa ja että helppo elämä on ollut kivaa ja yhdessä tekemiset puolta pienemmät. Sitten kun tullaan itkeen, että en mä selviä, että kaikki asiat pitää hoitaa ja rahat vähenee ja kukaan ei rakasta ja tuntee itsensä huonoksi.. mua sinkkuna ärsyttää suunnattomasti ja tekis mieli tokasta että mäkö se tässä sitten olen sen kummempi.. Että kuka muakaan tukis ja pitää vaan pärjätä.
No voi olla vähän tylyä tekstiä, mut ei se realismi ole eronneille oikeesti sen vaikeempi tai helpompi kun sinkullekaan. Kelle mä voin mennä huoliani purkaan, että kun kukaan ei rakasta.. Onhan se kovaa, mut joutuu tässä muutkin itsensä kovettaan ja pakko on vaan pärjätä. Ei ole vaihtoehtoja. Ja jos mä alkaisin sinkkuna valittaa samoja asioita, mua pidettäis hulluna. Miks eronneille pitäis löytyä sitä tukea ja ymmärrystä aina ja varsinkin sinkuilta, joilla itselläkään ei ole sen helpompaa elämää. Aina saat myötätuntoa, kun olet eronnut, mut oleppa sinkku ja vaikeuksissa, niin parasta vaan pitää suu tiukasti supussa ja hymistellä, että kivasti menee joo..
Ihan kuin yksin eläminen olis maailman kauhein asia ja suomessakin asuu virallisesti miljoona sinkkua, todellinen luku varmaan vähempi, mutta kuitenkin.
En jaksa ymmärtää esimerkiksi omista tuttavistani niitä, jotka on eläneet suhteessa ja kun menee poikki, koko elämä on niin kauheaa. Onko niin, ettei sitä elämisen vastuuta ole tarvinnut koskaan oikeasti ottaa ja että helppo elämä on ollut kivaa ja yhdessä tekemiset puolta pienemmät. Sitten kun tullaan itkeen, että en mä selviä, että kaikki asiat pitää hoitaa ja rahat vähenee ja kukaan ei rakasta ja tuntee itsensä huonoksi.. mua sinkkuna ärsyttää suunnattomasti ja tekis mieli tokasta että mäkö se tässä sitten olen sen kummempi.. Että kuka muakaan tukis ja pitää vaan pärjätä.
No voi olla vähän tylyä tekstiä, mut ei se realismi ole eronneille oikeesti sen vaikeempi tai helpompi kun sinkullekaan. Kelle mä voin mennä huoliani purkaan, että kun kukaan ei rakasta.. Onhan se kovaa, mut joutuu tässä muutkin itsensä kovettaan ja pakko on vaan pärjätä. Ei ole vaihtoehtoja. Ja jos mä alkaisin sinkkuna valittaa samoja asioita, mua pidettäis hulluna. Miks eronneille pitäis löytyä sitä tukea ja ymmärrystä aina ja varsinkin sinkuilta, joilla itselläkään ei ole sen helpompaa elämää. Aina saat myötätuntoa, kun olet eronnut, mut oleppa sinkku ja vaikeuksissa, niin parasta vaan pitää suu tiukasti supussa ja hymistellä, että kivasti menee joo..
Vastaukset 9
Vanhimmat
Yksinkertaisesti et osaa nyt yhtään asettua toisen ihmisen asemaan. Ja miten voisitkaan tietää miltä toisesta todella tuntuu, jos et koskaan ole seurustellut/rakastunut/rakastanut.
ero on valtava elämänmuutos, siinä on mukana niin monet elämän osa-alueet, ei vain "se yksi ihminen". Koko elämä muuttuu kertaheitolla. Ero on yksi kriisi, suuri muutos elämässä, jonka käsittely vie aikaa ja valtavasti voimavaroja. On todella muiden ongelmien vähättelyä ja tekstistäsi näkee, että oma napa kiinnostaa kyllä mutta muiden ongelmia ei jaksa ymmärtää.
Ehkä siinä yksi syy sinkkuuteesi, tiedä häntä..
kuin edellinen kirjoittaja, et osaa asettua eron kokeneen ihmisen asemaan. Jos perhe/parisuhde hajoaa ja pitää rakentaa kaikki uudelleen niin se on kova ja raskas tie, ei se tunneside katkea sillä sekunnilla toiseen kun päätös erosta tehdään, sitä välittää vielä toisesta usein pitkäänkin.
Ei tässä ole mistään vastuun ottamisesta kyse, monet ovat varmaan eläneet sinkkuna pitkäänkin ennen parisuhdetta ja varmasti aikuiset ihmiset osaavat elää yksin ja hoitaa yksinkin asioita mutta se on iso muutos hypätä parisuhteesta taas sinkkuuteen kun on tottunut että toinen on siinä tukena ja apuna.
Opettele hieman positiivisempi asenne ja yritä ymmärtää asioita eri näkökannoilta, ehkä sinäkin sitten löydät sen parisuhteesi.
en väitäkään, että ymmärtäisin kaikkea. Ymmärrän sen surun siitä pettymyksestä, että johonkin ihmiseen voi pettyä tai parisuhteesta ei tullut mitään. Mutta sitä te ette tunnu ymmärtävän, että on niitä sinkuillakin pettymyksiä, ja suhteentynkiä, mitkä on katkennut ennenkuin on alkaneetkaan.
Eli ikäänkuin sinkut teidän mielestä itse eläis tunteettomassa maailmassa, missä ei surusta tai pettymyksistä tiedetä mitään. Pitemmän päälle niitä kuule on tullut ja ollut, mutta molemmat tekin tunnutte odottavan, että parisuhteesta eroavan pitää saada sitä myötätuntoa, ja parisuhteesta eroavan elämä on niin rankkaa että sitä ei voi sinkut edes tajuta.. Ja että kun on ollut parisuhteessa, on oikeutettu siihen, että saa hakea myötätuntoa siihen ettei joku ollut oikea ja että toinen kohteli huonosti tai ei rakastanut, kerroppaas mistä sinkut sen myötätunnon saa ja miks se olis toiselle ihmiselle yhtään sen vähemmän vaikee tilanne?
Ja että sinkulla ei olis mitään myötätuntoa. Jos itse en olis pettynyt monta kertaa ja joutunut välttämättä nousta aina ylös ilman sitä tukea ja myötätuntoa mistään vaikka miten tulis märkää rättiä naamalle, voisin sanoa, etten ymmärrä. Ymmärrän, että tunteen tasolla voi olla rankka juttu, mutta sillä rankkuudella te toisinsanoen annatte ymmärtää, ettei sinkulla voi olla rankkoja pettymyksiä, tai sinkun elämä olis aina niin ruusuista, ettei tietäis sydänsuruista oikein mitään. Sinkkuna vaan ei saa sitä myötätuntoa, tulee vaan se, että se ei ollut sulle oikee ja mene eteenpäin, mutta sanoppa tuo parisuhteesta eroavalle. Voi se kuule sattua molemmilla ihan samalla tavoin.. Mutta toisella on oikeutus vaatia sitä myötätuntoa, toiselle sanotaan, että et sä tästä mitään tiedä. Ei se yksineläminen ole kuule sen helpompaa jollain toisellakaan, jota ei kukaan rakasta tai jota joku pettää. Oli sinkku tai suhteessa.
Sitten ihan käytännön asiat tuntuu parisuhteessa eroavalta valtavalta ongelmalta. Tuntuu, ettei sitä aikuisuutta siltikään löydy, että kun se iso muutos tulee niin pitäis saada sitä apua. Entäs ne, jotka on aina joutunut selviytymään ilman apua, eikä voi selitellä kellekkään, että kun tässä on nyt tällasta eroa ja muutosta, ja tarvin apua. Tarvii sitä apua muutkin sitä saamatta ja ilman mitään syitä edes ja silti pitää pärjätä yksin.
Ja kun sanotaan että kaikki pitää rakentaa alusta, niin mitä se sinkulla on? Mistä sitä rakentaa muutkaan mitään kuin alusta. Ja että ei se ole sen kummempaa toisillakaan.
Kyllä mä koetan hakee sitä positiivista asennetta, mutta sillon kun mulle tullaan itkeen sitä, että kaikki on vaikeeta ja kukaan ei rakasta ja tulee taloudellista ongelmaa ja mistään ei tule mitään ja yksin en jaksa asioitani hoitaa, se vaan kuule ottaa niin pirusti päästä.
Ja olen minäkin menettänyt ihmisiä, ehkä liikaakin kokenut pettymyksiä, mut ei ole mitään oikeutta teidänkään mielestä olla kuin hiljaa enkä mäkään ole saanut koskaan mitään myötätuntoa niihin. Tai että se on teidän mielestä negatiivista, jos perään sitä, että aikuiset ihmiset joutuu kokeen kovia ja siitä huolimatta ottaan vastuun omasta elämästään. Ikäänkuin jollakin olis mahdollisuus päästä siitä kaikesta vähemmällä vaan siksi, että on joskus ollut rakastettu.
Miten helppoo on tokasta että asenne vamma kun sua ei kukaan rakasta. Ei ne asenteet tule yhdessä yössä vaan ne kehittyy, jos sä et saa suhdetta kuule hyvälläkään asenteella joillakin vuosikausiinkaan, niin ei siinä enää ole asenteella merkitystä. Kai sitä katkeroituu ja kyynistyy ja kovettuu, tiedän sen jo itsestänikin, mutta kun on pakko olla yksin. Ei voi mennä kellekkään itkeen, että joku oli petollinen ja toinen ei rakasta. Ikäänkuin siinä olis parisuhteessa oleva jotenkin toista arvokkaampi. Pakko on vaan pärjätä ja kovettaa itsensä.
En tiedä mitä kaikkea on kohdallesi sattunut, mutta ei kannata yleistää ja laittaa sanoja toisten suuhun. Ja miten jaatkin ihmiset niihin "sinkkuihin" ja "suhteellisiin", en ymmärrä. Eikö tässä kaikki olla ihan ihmisiä ihmisten joukossa, joilla elämässään KAIKILLA on omat ongelmansa ja menetyksensä. Et voi yleistää noin rankalla kädellä, kun toteat "parisuhteellisten" olevan tietynlaisia ja sinkkujen toisenlaisia ihmisiä. En käsitä miten voit perustella edes itsellesi noin rankan kahtiajaon. Yhtähyvin voisit todeta, että kaikki jotka tykkää suklaasta on "just sellasia" ja ne jotka ei tykkää on "tollasia".
Olen pahoillani puolestasi mitä ikinä on kohdallesi sattunutkaan. En voi muuta kuin vinkata, että katkeroituminen ei kannata ja kuluttaa vain, plus työntää vielä muita ihmisiä pois luotasi. Ehkä juuri siksi tunnet olosi yksinäiseksi(?)..
en ole sanonut, että tunnen oloni yksinäiseksi. Ja sitäpaitsi kyllä siinä useimmiten käy niin päin, että ensin sattuu kaikenlaista ja siinä menee ihmisen voimat ja niihin sattumisiin katkeroituu jos katkeroituu. Ei niin, että ensin ihan tyhjästä tulee katkeraks ja sitten muut sorsii. Taitaapi olla toisinpäin usein.
Eli kun sattuu tarpeeks monta kertaa kohdalle, ei siinä enää ehkä mieti, että jes, tästä nyt hyvä asenne ja kyllä sujuu hienosti, kun on ennenkin jaksanut itsensä nostaa suosta ylös niin tämähän käy jo asenteella, lyökää vaan toisellekin poskelle, tähänhän on jo tottunut.. Näinhän sen pitäis susta mennä-
Tottakai kaikilla on ongelmansa, mut jos sinkulla olis kurjaa siks, että häntä petettäis tai joku olis inhottava tai ei rakastais tai antais ymmärtää vähän mitä sattuu, siitä ei sais olla pahoillaan. Mut jos olet ehtinyt olla suhteessa, se oliskin jotenkin arvokkaampi kokemus ja sun surut olis heti noteeraamisen arvoisia ja sä voisit mennä hakeen sitä myötätuntoa, mitä ei ikinä sinkulle heru, että kun ei ole suhdetta ja asiat meni hankalammaksi kun pitää itse selviytyä. Sehän se onkin, että kerrankin kun jostain surullisesta tai hankalasta asiasta menet ääneen sanomaan, jos sä olet sinkku ja suak ohdellaan kaltoin ja sitä valitat, sähän olet katkera paska, mut jos sä olit suhteessa ja kävi niin, olet ansainnut kaikkien myötätunnon ja tuen. Raadollista mutta epäreilua, sanoisin.
Kyllähän parisuhteessa elävätkin on usein olleet sinkkuja jossain elämän vaiheessa... pitkäänkin. Ennen nykyistä suhdetta on koettu monta suhteentynkää, jotka ovat päättyneet ennen alkamistaan.
Ei se sinkkuus ainakaan omissa silmissäni ole mitään herkkua, muttei sen tietäminen vähennä sitä tuskaa, jota suhteen päättyminen tuottaa.
sanoa, että olen osittain samaa mieltä aloittajan kanssa. Ja hei, tähän väliin, olen itsekin ollut rakastunut ja elän tälläkin hetkellä suhteessa, jossa olen onnellinen, MUTTA! En ymmärrä tätä että toisen läsnolo on se elinehto -> jos ero tulee niin voi ei, koko maailma romuttuu ja minulla ei ole mitään - juttua en ole koskaan ymmärtänyt.
Rakkaus on minulle itselleni kiintymystä mutta ei riippuvaisuutta. Itse en voisi kuvitella että kumppanini kanssa tekisimme kaiken kuin paita ja peppu yhteenhitsattuina, omaa aikaa ja omia kavereita ei olisi, kaikki kulkee kumppanin käden kautta.
Minusta on ihana jakaa rakkaani kanssa arki, tavata yhteisiä tuttuja ja tehdä yhteisiä asioita. Mutta toisaalta minusta on kiva nähdä toista pienen eron jälkeen ja ehkäpä kuunnella, mitä toinen on poissaollessaan tehnyt.
Olen kuitenkin tosiaan aikaisemmin eronnut suhteesta, joka oli kyllä hyvin sitova, mies ei olisi sallinut omia menoja vaan yritti nimenomaan kaikin konstein liimata meidät yhteen ja vieläpä pikaliimalla... Ahdistavaa. Silti rakastin suuresti ja ero oli hyvin kipeä, olin pitkän aikaa rikki mutta tiesin jo päätöksen tehdessäni että elämäntilanteeni on kohenemaan päin, kunhan ikävästä selvitään. KOSKAAN ei ole tullut mieleeni ajatusta, etten pärjäisi, vaikka eroprosessin aikana on tuntunut että tuska on valtava - en tarvitse ketään toista pysyäkseni hengissä tai saavuttaakseni onnen.
Minä saavutan onnen ja tietyn tasapainon ensin yksin ja sitten jaan sen toisen kanssa. En käytä toista keinona saada onni. Onni tulee kyllä itsestään suhteessa sitten jos kaikki on hyvin =)
Kuten jossain muussakin kommentissani olen sanonut, tässä elämässä on aika paljolti kuitenkin yksin, uskon minä, toinen ihminen siinä lähellä ei ole minusta
- itsestäänselvyys
- 100% varmasti pysyvä asia
- kuolematon
- vastuussa muusta kuin itsestään (ja lapsistaan rajallisesti jos sellaisia on)
Että näin sanon minä. =)
Et ole tainnut olla rakastunut. Eidä valitukset omassa päässäsi, kun et kerran tiedä aiheesta mitään. Ihme touhua.
Ei kaikki eronneet jää ikuisiksi ajoiksi märehtimään, aluksi vaan tuntuu siltä että koko maailma kaatuu päälle. Meneehän siinä ihmisen elämä kokonaan uusiksi, kun ero tulee. Idiootti..
Ero ei ole koskaan helppo vaikka suhde olisikin vaikea. Itse kun erosin oli suhteemme jo aikapäiviä eletty loppuun silti se eron hetki oli vaikea. Yksin lasten kanssa jääminen ihminen kun tottuu johonkin vaikka huonoonkin suhteeseen, on se ero kuitenkin tylstettävä ja käytävä läpi. Jokainen varmaan vaikka tuntisi helpotusta erosta niin kuin minä myöskin suree epäonnistumista ja vaikka odottaa sitä uutta parempaa elämää kyllä se myöskin pelottaa. Tällaiset tunteet ovat normaaleja ja jokainen joskus tuntee eron tuskan tavalla tai toisella on se sitten ero tai jonkun öäheisen poismeno se on normaalia. En ymmärrä että joku voi väittää ihmettelevänsä tällaisia tunteita inhimillisyyttä meissä pitäisi olla jokaisessa.