Luulin omistavani ystävän yli 30 vuotta. Pari päivää sitten silmäni avautuivat, kun tämä "ystävä" paljastuikin täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin olin kuvitellut. Olen vieläkin ymmällä siitä, miten huonosti olin hänet tuntenut.
Minulle ystävä merkitsee ihmistä, joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen, on luotettava ja pyyteetön, jonka kanssa voin olla oma itseni. Kun ystäväni tarvitsee minua, haluan olla paikalla niin hyvin kuin pystyn, jos ei muuta niin kuuntelemassa ja jakamassa iloja ja suruja. Luulin tämän "ystäväni" ajattelevan suurinpiirtein samoin. Kuvitelkaa 30 vuotta...
Hän olikin ottanut sellaisen roolin, jossa hän kuvitteli olevansa minulle oikeinkin hyvä ystävä erilaisten huomionosoitusten ja auttamisten muodossa. Tällaisen "enkeliä" leikkimisen jälkeen hän onkin nyt alkanut syyttää minua, kun en ole hänelle yhtä hyvä ystävä kuin hän minulle. Enhän ole huomannut tehdä samanlaisia asioita hänelle. En voi mitään, että koen itseni tulleen mitatuksi ja köykäiseksi havaituksi. Luulin olleeni hyvä ystävä, mutta hänen mittapuunsa mukaan en olekaan...
Mielestäni tällainen toiminta on toisen alistamista, jonkinlaista narsismia. Ihmettelen miten huonosti olenkaan hänet tuntenut...
Sanokaa, hyvät ihmiset, onko asenteeni ihan hakoteillä, kun koen tällaista, vai pitäisikö minun luopua hänen kohdallaan kokonaan sanasta "ystävä"! Kahteen yöhön en ole kunnolla nukkunut, kun asia vaivaa minua. Häneen olen yrittänyt saada yhteyttä sähköpostilla, mutta vastausta en maileihin ole saanut.
Etukäteen kiitollisena kaikista ajatuksista ja vinkeistä toivotan kaunista päivää teille kaikille.
Minulle ystävä merkitsee ihmistä, joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen, on luotettava ja pyyteetön, jonka kanssa voin olla oma itseni. Kun ystäväni tarvitsee minua, haluan olla paikalla niin hyvin kuin pystyn, jos ei muuta niin kuuntelemassa ja jakamassa iloja ja suruja. Luulin tämän "ystäväni" ajattelevan suurinpiirtein samoin. Kuvitelkaa 30 vuotta...
Hän olikin ottanut sellaisen roolin, jossa hän kuvitteli olevansa minulle oikeinkin hyvä ystävä erilaisten huomionosoitusten ja auttamisten muodossa. Tällaisen "enkeliä" leikkimisen jälkeen hän onkin nyt alkanut syyttää minua, kun en ole hänelle yhtä hyvä ystävä kuin hän minulle. Enhän ole huomannut tehdä samanlaisia asioita hänelle. En voi mitään, että koen itseni tulleen mitatuksi ja köykäiseksi havaituksi. Luulin olleeni hyvä ystävä, mutta hänen mittapuunsa mukaan en olekaan...
Mielestäni tällainen toiminta on toisen alistamista, jonkinlaista narsismia. Ihmettelen miten huonosti olenkaan hänet tuntenut...
Sanokaa, hyvät ihmiset, onko asenteeni ihan hakoteillä, kun koen tällaista, vai pitäisikö minun luopua hänen kohdallaan kokonaan sanasta "ystävä"! Kahteen yöhön en ole kunnolla nukkunut, kun asia vaivaa minua. Häneen olen yrittänyt saada yhteyttä sähköpostilla, mutta vastausta en maileihin ole saanut.
Etukäteen kiitollisena kaikista ajatuksista ja vinkeistä toivotan kaunista päivää teille kaikille.
Vastaukset 10
Vanhimmat
"Kun ystäväni tarvitsee minua, haluan olla paikalla niin hyvin kuin pystyn, jos ei muuta niin kuuntelemassa ja jakamassa iloja ja suruja. Luulin tämän "ystäväni" ajattelevan suurinpiirtein samoin. Kuvitelkaa 30 vuotta..."
Sä olet yrittänyt parhaasi, jos toinen ei sitä tajua tai osaa arvostaa, niin ehkä on parempikin että hän lähtee.
"erilaisten huomionosoitusten ja auttamisten muodossa" Eli ei kuitenkaan henkisesti tukenut? :( Ei tasapuolista häneltä.
Jospa teet niin että koitat hakea uutta ystävää tai kahta ajan kanssa, joskus on pakko tärpätä? Ja katso onko tasapuolista. Muutenkin voi uusia tuttavuuksia hakea, mutta huonot heti pois laskuista. Älä yöunia enää menetä minkään ikävän henkilön vuoksi. Kurjasti tosiaan toimi.
Ja jos hän olisi sinusta korvaamaton niin eiköhän joku yhteys löydy taas. Mutta ei kannata varmaan.
Kolmekymmentä vuotta on pitkä aika.. ja nyt olet valmis päästämään irti? Riidat, ajatukset epätasapuolisuudesta ja kateus kuuluvat ihmisen eloon, ja siten myös ystävyyteen, etenkin pitkään.
Anna tilaa myös ystäväsi ajatuksille. Älä sulkeudu vain omaan loukkaantumiseesi. Molemmat ovat haavoittuneet, joten molemmat ovat myös haavoittaneet. Narsisti sanaa en viljelisi. Tuntuu nykyään jokainen kun olevan joku narsisti jonkun mielestä.
Kysy häneltä, missä olet loukannut. Kerro, ettet ole ajatellut häntä vähäpätöisempänä, kerro, ettet tiennyt, että hänestä tuntui siltä.. kerro, mitä oikeasti ajattelet.
On vaikeampi korjata kuin juosta pois ja rakentaa uusi. Siinä ihminen punnitaan.
...viisaista ajatuksista. Punnitsen niitä ajan kanssa, kunhan nämä tunnekuohut asettuvat.
Tuo ajatus sulkeutumisesta loukkaantumiseen tuntuu pelottavalta - kuin heittäisi itsensä vankilaan. Varmaan vaikuttaisi haitallisesti muihinkin ihmissuhteisiin.
Mietin asioita ja etsin oikeita ratkaisuja. Toivottavasti tässä minut punnitaan jonkin arvoiseksi.
Ei aina ole kyse sulkeitumisesta loukkaantumiseen, ellei ole oikeasti turha loukkaantuminen. Joskus vaan ei halua paskaa ottaa enempää vastaan jos sitä oikeasti tulee. Riippuu mistä kyse
Kaikki me loukkaannumme, ellei ihan joka päivä, niin miltei. Kaikki me loukkaamme, ellei ihan joka päivä, niin miltei.
Mutta on niin paljon mukavampaa kieriskellä haavoissaan...
Hei!
Tämä ystävyysteema on minulle erittäin ajankohtainen. Minusta tuollainen velkominen, että pitäisi toimia samoin kuin toinen, se ei kuulu ystävyyteen. Ystävyyttä ei voi vaatia, eikä oikea ystävyys ole hyödyn laskelmointia. Joku sen varmaankin niinkin voi määritellä. Ystävyydellekin on niin monia merkityksiä ihmisten mielissä, samoin kuin esim. sellaiselle asialle kuin "anteeksianto". Yksi tarkoittaa yhtä ja toinen täysin muuta!
Olen miettinyt omia ystävyys tai "ystävyys" -suhteitani viime vuosien aikana paljonkin. Olen pitänyt ystäviäni (tai ystävikseni luulemiani ihmisiä) suuressa arvossa ja ihmissuhteeni ovat olleet hyvin pitkäkestoisia. En silti olekaan enää varma, onko minulla oikeastaan ollut pyyteettömiä ystäviä ollenkaan, koskaan. Se, että tuntee toisen 30 vuotta tai kauemmin, ei tee hänestä välttämättä sen parempaa tai läheisempää, tai edes ystävää.
Ihmissuhteissa on vaarana, että idealisoimme toisen ihmisen ja alamme nähdä hänet toiveidemme mukaisena. Pitkässä ihmissuhteessa ideaaliystävän kuvitelma urautuu niin lujasti, että luulemme todellisen ihmisen paljastuessa tämän muuttuneen, vaikka hän on itseasiassa aina ollut se sama. Emme vain ole halunneet nähdä häntä oikeassa, raadollisessa valossa. Joskus todellisuus sitten iskee vasten kasvoja ja näemme toisen osapuolen sellaisena kuin hän on. Suomut putoavat silmiltä. - Onko sinulle keskustelun aloittaja käynyt näin?
Aika vähän ystävyyttä on tutkittu, en ole löytänyt juurikaan kirjallisuutta. Ajattelemisen arvoisia ajatuksia olen löytänyt Alberonin kirjasta "Ystävyys".
Haluaisin vielä muistuttaa, että kenenkään arvo ystävänä tai muutenkaan ihmisenä ei ole punnittavissa tai arvioitavissa! Me kaikki olemme yhtä arvokkaita omina itsenämme, riipumatta siitä, mitä muut meistä sanovat. Ovatko he tyytymättömiä tai tyytyväisiä. Joillakin ihmisillä on lisäksi vielä tapana nähdä omat vikansa muissa ja korostaa omaa virheettömyyttään ja erinomaisuuttaan. Sellaiselle marinalle ei kannata panna paljoa paino, kannattaa antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Kaikkea hyvää!
Pitkässä ihmissuhteessa luulee tuntevansa toisen läpikotaisin.
Ehdoton luottamus on syntynyt. Vuosien aikana se on kestänyt ja vahvistunut. On kerrottu toiselle salaisuudet ja ne ovat pysyneet hänen takanaan. On jaettu asioita puolin ja toisin, opittu tuntemaan toisen heikkoudet ja vahvuudet. On opittu hyväksymään ja arvostamaan toista sellaisena kuin hän on. Kymmenien vuosien elämänkokemuksen jälkeen TODELLA luulee tuntevansa tuon ihmisen.
Tuollaisen auvoisen sinisilmäisyyden keskelle (mikä nyt hävettää) tipahti kuin pommi - tietoisuus siitä, että toinen ei olekaan sitä, mitä luulin. Auts. Suomut putosivat...kyllä.
Nyt parantelen kipeitä tunteitani. Mietin edelleen mikä tuon ihmisen rooli elämässäni jatkossa on.
Täytyypä tutustua tuohon Alberonin kirjaan.
Entä koska suomusi suhteessa itseesi putoavat? Näetkö itsesi yhtä raadollisessa valossa kuin muut? Sinullako on jokin puhdas totuus muista, jonka kykenet näkemään?
On kovin helppoa nähdä muut siinä raadollisessa valossa enemmin kuin itsensä. Siksi niihin omiin silmiin ei aina kannata luottaa. Se, että suomut putoavat silmiltä (heh, mitä sekin tarkoittaa?), ei tarkoita, että näkisit jonkun totuuden toisen ihmisen suhteen. Näet sen, mitä haluat nähdä. Näkemäsi saattaa palvella omaa minäkuvaasi, tarpeitasi tai itsepetostasi. Sinullako se totuus toisesta on..? Tuskin omistat sitä itsestäsikään.. On helppo laskeskella haavojaan huomaamatta paljonko itse tuli sohittua.
... niin suomuistahan tämä ihmisenä olo on.
Suomut putoilevat aika ajoin toisten suhteen, itsensä suhteen...hmm...vain toiset näkevät ne.
On vaikea nähdä itseään toisten silmin. Toiset katsovat enemmän tai vähemmän objektiivisesti, itse subjektina subjektiivisesti. Näemme itsemme erilaisten tunteiden läpi. Ne antavat oman värinsä, eikä ole helppo huomata, jos menee ajattelussaan hakoteille. Pitäisi osata kiittää jokaisesta palautteesta ja kritiikistä, ja ottaa niistä vielä oppia, jos niissä sitä on.
Loukkaantuminen tapahtui. Suomut putosivat. Jotakin meni rikki...
Kun sattuu, ei ole helppoa laskeskella haavojaan tai varsinkaan omia sohaisujaan. Hyökkäyksen tullen jokainen puolustautuu ja varmaan tulee sohittua. Vain aika näyttää mitä todella tapahtui.
Kun lasi hajoaa sirpaleiksi, se lakaistaan roskiin. Kun ihmissuhde hajoaa...