Hei!
Minulla on ollut teini-iästä saakka vaikeuksia ulkonäköni kanssa. Nuorena sitä en vielä tajunnut, mutta mitä vanhemmaksi tässä on tullut ja vuosia mittariin kertynyt, näkee vain kuinka ystävät/kaverit/tuttavat senkun kaunistuvat, ja itse senkun vain ulkomuodoltani rumenen. Olen totaalisen allapäin, en millään keinoin arvosta yhtään mitään siinä, miltä näytän. Lähiviikot olen tässä nyhjöttänyt asunnossani sisätiloissa ollessa, koska en halua poistua ihmisten ilmoille (tosin töissä käyn saadaksesi rahaa). Olen asiakaspalvelualalla vielä töissä ja huonoa oloa pahentaa se, että nään kuinka kauniit ihmiset asioivat kaupassamme. Itse tunnen olevani murjottuna syvälle maan alle.
Annanpa tässä enemmän tietoa itsestäni, eli olen 20-vuotias, ja painan luultavasti (en uskalla mitata) 62kg, ja olen 163,5cm pitkä. Tunnen itseni "lihavaksi" (käytän heittomerkkejä, koska tiedän, mitä oikea lihavuus on enkä sillä tavalla ole lihava). Olen lössähtänyt, kuin vanha tyyny. Olen vielä muodoltani sellainen ihminen, että jo kasvoissani näkyvät kaikki ylimääräinen. Olen suunnattoman pyöreä naamaltani, ja tunnen itseni, kuten olen ennenkin tuntenut, alinomaa rumaksi.
Olen todellakin välttänyt käymästä ulkona, en oikeastaan halua tavata minulle tärkeitä kavereitakaan enää. Monet ystävistäni ovat kauniita, ja jumalaisen hoikkia, ja joka ikinen kerta viettässäni aikaa tuntuu siltä, kuin kuuluisin eri eläinlajiin: miehet ovat haltioissaan ystävistäni, ja itse olen vain näkymätön hahmo hännillä, yhtä ruma ja merkityksetön kuin vanha pesusieni. En ole koskaan seurustellut, tuntuu vahvasti siltä, että juuri tämä asia on myös ihmissuhteisiini syynä.
Olen siitä lähtien, kuin aloin huomaamaan olevani suurempi kuin ystäväni, haaveillut olevani pienempi kokoinen. Tällä meinaan, että olisi sanoin kuvaamattoman mahtavaa olla laihempi! Haluaisin painaa 50kg, paljon vähemmän, mitä nyt painan. Puntarin katsominenkin itkettää, en halua tietää paljon painan.
Voisiko joku kertoa miten pääsisin tässä tuskalliselta tuntuvassa urakassa eteenpäin? Millä keinoin vain! Olen siihen valmis! Laihdutushan nimittäin tässä on edessä. Kymmenen kiloa kehossa vähennettynä, olisi elämäntilannettani todella piristävä asia!
Toivoisin asiallista, ja auttavaa palautetta fiksuilta, kenties samassa tilanteissa olleilta ihmisiltä.
En halua enää valvoa öitä, ja loppuen lopuksi nukahtaa itkien uneen, kun olen pohtinut rumuuttani jo maailman ääriin asti. Olen siis suuren kiitoksen velkaa auttaville ihmisille! Kiitos :)
ps. En kaipaa analyysiä masennuksesta, sairastin sitä monta vuotta, söin lääkkeitä, kävin hoidoissa, söin taas lääkkeitä, kävin hoidoissa, ja syön lääkkeitä edelleen. Eli ei ole tästä kiinni, mielipiteeni ulkonäköni suhteen on täysin sama, oli sitten masennuskausi tai ei.
Minulla on ollut teini-iästä saakka vaikeuksia ulkonäköni kanssa. Nuorena sitä en vielä tajunnut, mutta mitä vanhemmaksi tässä on tullut ja vuosia mittariin kertynyt, näkee vain kuinka ystävät/kaverit/tuttavat senkun kaunistuvat, ja itse senkun vain ulkomuodoltani rumenen. Olen totaalisen allapäin, en millään keinoin arvosta yhtään mitään siinä, miltä näytän. Lähiviikot olen tässä nyhjöttänyt asunnossani sisätiloissa ollessa, koska en halua poistua ihmisten ilmoille (tosin töissä käyn saadaksesi rahaa). Olen asiakaspalvelualalla vielä töissä ja huonoa oloa pahentaa se, että nään kuinka kauniit ihmiset asioivat kaupassamme. Itse tunnen olevani murjottuna syvälle maan alle.
Annanpa tässä enemmän tietoa itsestäni, eli olen 20-vuotias, ja painan luultavasti (en uskalla mitata) 62kg, ja olen 163,5cm pitkä. Tunnen itseni "lihavaksi" (käytän heittomerkkejä, koska tiedän, mitä oikea lihavuus on enkä sillä tavalla ole lihava). Olen lössähtänyt, kuin vanha tyyny. Olen vielä muodoltani sellainen ihminen, että jo kasvoissani näkyvät kaikki ylimääräinen. Olen suunnattoman pyöreä naamaltani, ja tunnen itseni, kuten olen ennenkin tuntenut, alinomaa rumaksi.
Olen todellakin välttänyt käymästä ulkona, en oikeastaan halua tavata minulle tärkeitä kavereitakaan enää. Monet ystävistäni ovat kauniita, ja jumalaisen hoikkia, ja joka ikinen kerta viettässäni aikaa tuntuu siltä, kuin kuuluisin eri eläinlajiin: miehet ovat haltioissaan ystävistäni, ja itse olen vain näkymätön hahmo hännillä, yhtä ruma ja merkityksetön kuin vanha pesusieni. En ole koskaan seurustellut, tuntuu vahvasti siltä, että juuri tämä asia on myös ihmissuhteisiini syynä.
Olen siitä lähtien, kuin aloin huomaamaan olevani suurempi kuin ystäväni, haaveillut olevani pienempi kokoinen. Tällä meinaan, että olisi sanoin kuvaamattoman mahtavaa olla laihempi! Haluaisin painaa 50kg, paljon vähemmän, mitä nyt painan. Puntarin katsominenkin itkettää, en halua tietää paljon painan.
Voisiko joku kertoa miten pääsisin tässä tuskalliselta tuntuvassa urakassa eteenpäin? Millä keinoin vain! Olen siihen valmis! Laihdutushan nimittäin tässä on edessä. Kymmenen kiloa kehossa vähennettynä, olisi elämäntilannettani todella piristävä asia!
Toivoisin asiallista, ja auttavaa palautetta fiksuilta, kenties samassa tilanteissa olleilta ihmisiltä.
En halua enää valvoa öitä, ja loppuen lopuksi nukahtaa itkien uneen, kun olen pohtinut rumuuttani jo maailman ääriin asti. Olen siis suuren kiitoksen velkaa auttaville ihmisille! Kiitos :)
ps. En kaipaa analyysiä masennuksesta, sairastin sitä monta vuotta, söin lääkkeitä, kävin hoidoissa, söin taas lääkkeitä, kävin hoidoissa, ja syön lääkkeitä edelleen. Eli ei ole tästä kiinni, mielipiteeni ulkonäköni suhteen on täysin sama, oli sitten masennuskausi tai ei.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Itsetuntosi ilmeiseisesti kaipaa parannusta?
Jos on normaalipainoinen, niin sitten on, vaikka sitä ei itse näekään - ja jos ei näe, silloin ei vartalossa ole vikaa, vaan päässä. Ja siihen taas ei laihdutus auta hevonvittuakaan, tuossa tilassa näet itsesi ihan samana läskinä, vaikka painaisit 40kg. Eli nyt vain itseäsi niskasta kiinni ja (uudestaan) ammattiauttajan puheille, laihdutus ei ole hoitokeino tuohon.
Kuten sanoin, olen käynyt näillä niin sanotuilla ammattiauttajilla, ja syönyt todella vahvoja lääkkeitä. Kokemuksen äänellä voin ensinnäkin sanoa, että nämä ammattiauttajat eivät auta hevonvittuakaan. Lääkkeitä kun syö, niin on parempi mieli.
Mutta mitäs, kun syön vahvoja lääkkeitä alinomaa, ja ajatukseni itsestäni ovat silti samat? Ja lääkkeitä olen syönyt muuten jo puoli vuotta. Ei se ole päästäni kiinni, olen tätä mieltä, olin sitten masentunut tai en, kuten jo aikaisemmin totesin.
Kaipaisin auttavia neuvoja todella mielelläni, enkä neuvoja itsetunnon hoitamisesta ihmisiltä, jotka eivät masennuksesta tiedä paskaakaan.
>
Kuitenkin jos et ole lihava mutta pidät itseäsi lihavana, ongelma ei ole painossasi vaan siinä, millaisena itseäsi pidät. Edeltävä kirjoittaja oli siis oikeassa: ongelmasi on pääsi sisäinen. Sinulla on vääristynyt kehonkuva. Tuota ongelmaa voi auttaa terapeutti, mutta sen voi varmasti itsekin selvittää, jos vaan tunnustaa itselleen, mistä se on kiinni.
>
Tuskin masennuksesi alkoi yht'äkkiä yllättäin puoli vuotta sitten. Se on kuitenkin hitaasti kehittyvä sairaus (jonka akuutin vaiheen voi toki laukaista joku tapahtuma). Mutta mieti nyt: et ole lihava mutta pidät itseäsi lihavana. Mikä on oma selityksesi, mistä tuo johtuu ? Ei ainakaan lihavuudesta.
Olisiko nyt kuitenkin niin, että et vaan itse tajua, miten yksinkertaisesti tuon voi nähdä vain oman pääsi sisäiseksi ongelmaksi ? Kuvittelet vaan tietäväsi, ettei kyse ole omasta minäkuvastasi vaikka ihan kaikki merkit viittaavat siihen.
Hälyyttävää sen sijaan on se, että se alkaa rajoittaa sosiaalista elämääsi. Taidat sairastua masennuksen lisäksi syömishäiriöön.
>
Tai sitten kysymys on siitä, että me miehet olemme myös ujoja emmekä uskalla tehdä aloitetta naisen suhteen, joka näyttää sitruunan syöneeltä (vaikka sitten pohtiessaan sitä, kuinka "ruma" onkaan). Sellaiselle naiselle, jolta ei saa mitään vastakaikua katseisiin - puhumattakaan hymyn kareesta, ei kannattane mennä puhelemaan: hän ei ole kiinnostunut puhumaan kanssani. Häneltä saa todennäköisesti vain rumia sanoja vastaukseksi. Ajattele itsesi miehen sijalle.
Sitä paitsi minä ainakin kiinnitän huomioni naiseen, jolla on hivenen muotoja. Miehissä on vähän niin kuin kahta koulukuntaa: toiset pitää laihuudesta toiset pienestä pyöreydestä. Yleensä myös pyöreät kasvot tekevät naisesta jotenkin suloisen, joten en usko, että kyse on ulkonäöstäsi vaan asenteestasi.
Mikähän kumma siinä on, että toistuvasti kun naiset selittävät, että hyväksyvät millaisia ovat ja alkavat nauttia elämästä ja alkavat pitää kivaa, miesten huomio on suorastaan ylitsepursuavaa.
Eläpäs angstaa, karu totuus nyt vain sattuu olemaan se, että jos normaalipainoinen näkee itsensä läskinä, ongelma on silloin pään sisällä.
"Kaipaisin auttavia neuvoja todella mielelläni, enkä neuvoja itsetunnon hoitamisesta ihmisiltä, jotka eivät masennuksesta tiedä paskaakaan."
Ilmeisesti hyväksyt vain ne neuvot, jotka itseäsi miellyttävät. Ainoa vain, että ainoa toimiva neuvo on juuri se, että koitat hoitaa pääsi kuntoon.
"Mutta mitäs, kun syön vahvoja lääkkeitä alinomaa, ja ajatukseni itsestäni ovat silti samat?"
Pelkkä lääkkeiden syönti ei ole oikotie onneen, henkisiä ongelmia hoidetaan muillakin tavoilla. Ja jos sinulla on syömishäiriö (melko todennäköistä että ainakin jonkunlainen, tai ainakin minäkuvasi on täysin vääristynyt.), pelkkä masennuspillereiden popsiminen siihen tuskin auttaa.
Tokikaan terveet elämäntavat eivät koskaan ole pahasta ja syömällä terveellisesti ja liikkumalla tarpeeksi, voi kroppasi hyvinkin kiinteytyä ja paino ehkä pudota jokusen kilon, ehkä silloin et enää näe itseäsi lihavana. Kokeilepas ensin tuota - jos toimii, ongelma on ollut löysä kroppa, mutta jos edelleen näet itsesi lihavana, silloin se ainakin on todistettu, että "lihavuutesi" on psyykkistä laatua. Turhaan kymmenien kilojen laihdutukseen ei kannata ryhtyä, siitä saat vain lisää ongelmia.
Nythän ei sitten auta kuin se, että mietit, miten parhaiten saisit sen n. 10 kiloa karistetuksi. Pituuteesi nähden sinulla ei todellakaan ole kovin monta "liikakiloa", mutta ehkä muutaman voisit nipistää pois. Jos pitää mittana tätä vanhaa pituus miinus 105, niin ollaan n. 5 kilon pudotuksessa. Ja jokainen tietää itse, mikä on itselle liikaa. Sinulla kuitenkin on selkeä tavoite, et halua olla anorektinen yms.
Mieti siis, millä konstilla pystyisit aloittamaan projektisi. Uskon, että liikunnan lisääminen ja pieni tarkkailu syömisiin auttaisi. Puhut itsekin "lössähtämisestä". Voisiko vartalon kiinteytyminen auttaa siihen? Tällöin paino ei välttämättä putoaisi, mutta näyttäisit ehkä omissa silmissäsi paremmalta. Kuntosalille? Tai alussa vaikka 4-5 kertaa viikossa ihan puolen tunnin kävelylenkille? Auttaa kuule yllättävän nopeasti!
Itse kamppailen tällä hetkellä ihan myöskin muutaman kilon kanssa, nyt sain painon ns. terveelliselle alueelle, eli BMI normaalilla alueella, ennen se oli hiven yli sen 25:n, en ollut tyytyväinen. Nyt tavoitteena puristaa muutama kilo pois ja jatkaa säännöllistä liikuntaa, jotta takapuoli pienenisi ;). Tällä hetkellä onnistunut olo, kun sain ensimmäisen tavoitteen selätettyä.
Toisaalta, valitettavasti tuo ensimmäinen kommentoija saattaa olla oikeassa. Jos olet masentunut, et välttämättä näe itseäsi hyvännäköisenä (lue hoikkana) vaikka painaisit kuinka vähän. Toivottavasti kerrot myös lääkärillesi tämän ulkonäköongelmasi ja sen, että aiot laihduttaa hieman. Taas se toinen puoli: mikä mahtava tunne, kun onnistuu omassa tavoitteessaan ja läheisetkin huomaavat. Ja jo 5 kiloa näkyy! Voi olla pillereitä parempi itsetunnonkohotuskeino, joten siinä mielessä suosittelen.
Olen aikoinani vetänyt itseni "piippuun" laihduttamisen kanssa, tuolloin painoin 58, pituutta 170. Ruumiinrakenteeni huomioiden olin tuolloin kuin koliseva luuranko. En vain nähnyt itseäni sellaisena, mietin vain, että pitäisikö vielä jatkaa. Onneksi lopetin. Jälkeenpäin olen kauhistellut kuvia. Nyt minulle riittää se 68 tavoitteeksi. Tuolloin ei haittaa, jos väliin paino nouseekin hieman.
Itse olen murehtinut ulkonäköni kanssa oikeastaan nuoresta aikuisiästä saakka. Tällä hetkellä kun ollaan jo keski-iän puolella, alan nähdä myös positiivisia puolia tässä "runsaudessani": ne aina laihat ja todella "vetävät" kaverit alkavat olla kurttuisia ruppanoita, kun taas minulla on edelleen kaunis, rypytön iho (rasvaa ihon alla riittävästi vieläkin). Jotensakin kummasti tuntuu siltä, että muutaman kaverin kanssa alamme puhjeta kukkaan vasta tässä vaiheessa :) ja kyllä sen vastakkainen sukupuolikin huomaa, voin kertoa.
Kirjoittelepa kuulumisiasi tänne, niin tiedämme, mitä olet päättänyt tehdä!
Ymmärrän sinua. Olen itse 20. 17- vuotiaana laihdutin kymmenkunta kiloa, olen nyt 164cm ja 52kg. Kyllä se vaikutti aivan hirveästi.. Olen mielestäni aina ollut ihan kaunis kasvoista, sellainen tosi tumma mutta nyt kun olen hoikka, niin olen suht ylpeä myös vartalostani. Joten kannattaa laihduttaa... Ei siinä ole kyse siitä, että mitä muut miettivät vaan jos itse haluaisi olla hoikempi niin ei sitä saa huijattua päätään niin, että yrittäisi alkaa arvostamaan läskejänsä. Kannattaa myös liikkua että tulee kiinteämmäksi. Muutenkin kiinnittää huomiota ulkonäköön :)
Hyvä pitää mielessä myös että nopeasti laihduttavalla on 18- kertainen riski sairastua syömishäiriöön.
Hei!
Luin kirjoituksesi ja tunnistin siinä hieman itseäni. Tiedän, että jo pieni painon pudotus voi saada kummia aikaan mielialassa. Ja kun mieliala kohenee, niin annat valoisamman kuvan itsestäsi ja sen huomaa myös toiset. Eli tarkoitan, että kun on tyytyväinen itseensä, niin sellainen ihminen näyttää myös "kauniimmalta" toistenkin mielestä.
Kummasti se oma mieliala vaikuttaa myös tuohon ulkonäköön. Pudotin joskus muutamia kiloja ja olin tyytyväinen itseeni. Ihastelin kroppaani peilin edessä ja vaatteetkin näyttivät päälläni kauniilta. Ulkopuolisetkin huomasivat säteilevän olemukseni ja sain osakseni ihailua. Nyt olen taas päästänyt itseni lössähtämään ja inhoan käydä vaateostoksilla, koska mielestäni vaatteet eivät näytä päälläni hyviltä, sillä kaksi numeroa isommat vaatteet ovat mielestäni valtavia. Peilikuvasta ei katso enää vastaan säteilevä nainen, vaan kiukkuinen akka, joka on niin harmistunut itseensä, kun on taas päästänyt itsensä lihoamaan tähän pisteeseen.
Nyt olen jälleen aloittanut laihdutuskuurin ja päättänyt, että jos vielä saan tuon 10 kg pois, niin en takuulla enää päästä itseäni tähän samaan jamaan. Niin kamalaa on inhota omaa itseään. Ymmärrän sinua täysin, vaikka toisaalta järki sanoo, että kauneus lähtee sisältä, eli siitä, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, mutta jos omasta mielestäsi olet kauniimpi muutamaa kiloa kevyempänä, niin siitä vaan. Pidän peukkuja sinulle, että pystyt pudottamaan muutaman kilon, ja pidän myös peukkuja itselleni, että minäkin pystyisin siihen. Tärkeintä on kuitenkin itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, jos se on sitten muutamasta kilosta kiinni, niin mikä ettei, onhan se terveellisempääkin olla vähän hoikempi:)
Hyvää kesää sinulle ja tsemppiä!
Mä olen about saman mittainen kuin sinä, 164 cm. Painan nykyään n. 72 kg. Ihan tavoitepainooni en ole päässyt, mutta olen tyytyväinen näihinkin mittoihin...verrattuna siihen kun painoin yli 100 kg.
En mäkään ole koskaan seurustellut, sellainen vastenmielinen paska olen miesten silmissä, mutta kohtalo on parempi niellä kuin kaktus kurkusta alas. Pakko jaksaa.
Tuntuu tosi typerältä valittaa ylipainosta kun täl palstal on myös OIKEESTI ylipainosia!
Näet minä koen että olen ihan nätti vaikka painan 100 kg! Eli mulla on se ongelma, etten näe sieltä peilistä itse sitä paksukaista jonka toiset ihmiset näkevät näen siellä jonkun kauniin olennon, on sekin mun mielestä väärin näkee itsensä kauniina vaikka on lihava, vaaka sentään kertoo totuuden ja muut ihmiset, välillä vaan en usko niiden puheita...
suremiseen! Lauseesi "ruma ja merkityksetön kuin vanha pesusieni", todistaa, että taidat olla vain normaalia syvällisempi tyyppi ja kuitenkin aika hauskakin halutessasi. :-) Ryhdistäydy!
olet normaalipainoinen. Ja tiedät takuulla senkin, että pystyt laihtumaan jos haluat. Ehkä et kuitenkaan halua, sillä silloinhan menettäisit syntipukkisi ja keppihevosesi ja joutuisit myöntämään, että kurjuutesi syynä eivät ole läskisi vaan sinä itse.
Laihtuminen ei sinua auta. Sinun on muutettava asennoitumistasi. Silloin muuttuu kaikki muukin, jos on muuttuakseen.