Asia on niin, että kun aivan mielettömänkin hyvä suhde menee "liian" vakavaksi; yhteenmuutto tms. eläimien yhteensovittelu olisi ajankohtaista ja/tai seurustelukumppani ottaa asian esille, ahdistun ja alan ikään kuin luonnostani ottamaan etäisyyttä ja jopa katsella ympärilleni.
Olenko jotenkin sairaaloisen sitoutumiskammoinen?
Ajatus yhteisestä elämästä on miellyttävä, mutta silti en sellaiseeen tunnu kykenevän. Jopa avioliittoni josta sain kaksi lasta, kariutui siihen, että koin kokoajan olevani vankilassa, vaikka kohdalleni sattuneet miehet, ex-mieheni mukaanlukien oli kuin ihannemiehen oppikirjasta; ei siis mitään valitettavaa.
Tilanne hänenkään kanssaan tosin ei olisi koskaan 'ajautunut' lapsiin asti, ellen olisi aivan suhteen alussa tullut raskaaksi, ja näin ollen oli >luonnollista< lyödä hynttyyt yhteen. Älkää käsittäkö väärin - rakastin toki häntä - itseasiassa tunteeni ovat hyvinkin voimakkaita ja olen ex-mieheni mukaan ollut erittäin mallikas vaimo. Olen aina pitänyt itsestäni, lapsista, kodista ja miehestä hyvää huolta, ja olen siitä iloinen ja siihen tyytyväinen, eli käytännön puolellta mikään ei ole ongelmana.
Puhun myös seurustelukumppanieni/mieheni (mikä nyt milloinkin sitten on ollut) kanssa paljon ja olen hyvin avoin tuntemuksista, olen avoin eri näkemyksille, mielpiteille, en ole määräilevä enkä tossunkaan alle suostu. KAIKEN pitäisi olla reilassa. Suhteeni ovat aina erittäin tasapainoisia ja hyviä. Toki riitelemme ja se on normaalia, ja sovimme myös niinkuin kuuluukin.. mutta jokin minussa aina käskee ottamaan näinkin hyvistä suhteista suuren askeleen taakse päin, omaan yksinäisyyteen, sinne, missä kukaan ei katso, tai ole paikalla.
Tiedän että ongelma piilee yksinomaan minussa ja olen asian kanssa täydessä umpikujassa.
Onko jollain muulla samantyyppistä ongelmaa, tai tuntee/on serustellut tämäntyyppisen ihmisen kanssa?
On äärimmäisen hirveää ikään kuin "katsoa" sitä, kun rikkoo toisen sydämen kerta toisensa jälkeen, vain koska he haluaisivat jakaa KOKO elämänsä kanssani.
Tämä on siis toistunut siis jo useamman kerran pitkissä ja potentiaalisesti koko elämän kestävissä suhteissa.
Pelkään myös jääväni lopulta yksin tämän kummallisen tapani takia - en ymmärrä sitä ollenkaan, ja haluaisin poistaa sen.
Tarvitsisin neuvoja, tai vertaistukea, kokemuksia, mitä tahansa.
Kiitos.
Olenko jotenkin sairaaloisen sitoutumiskammoinen?
Ajatus yhteisestä elämästä on miellyttävä, mutta silti en sellaiseeen tunnu kykenevän. Jopa avioliittoni josta sain kaksi lasta, kariutui siihen, että koin kokoajan olevani vankilassa, vaikka kohdalleni sattuneet miehet, ex-mieheni mukaanlukien oli kuin ihannemiehen oppikirjasta; ei siis mitään valitettavaa.
Tilanne hänenkään kanssaan tosin ei olisi koskaan 'ajautunut' lapsiin asti, ellen olisi aivan suhteen alussa tullut raskaaksi, ja näin ollen oli >luonnollista< lyödä hynttyyt yhteen. Älkää käsittäkö väärin - rakastin toki häntä - itseasiassa tunteeni ovat hyvinkin voimakkaita ja olen ex-mieheni mukaan ollut erittäin mallikas vaimo. Olen aina pitänyt itsestäni, lapsista, kodista ja miehestä hyvää huolta, ja olen siitä iloinen ja siihen tyytyväinen, eli käytännön puolellta mikään ei ole ongelmana.
Puhun myös seurustelukumppanieni/mieheni (mikä nyt milloinkin sitten on ollut) kanssa paljon ja olen hyvin avoin tuntemuksista, olen avoin eri näkemyksille, mielpiteille, en ole määräilevä enkä tossunkaan alle suostu. KAIKEN pitäisi olla reilassa. Suhteeni ovat aina erittäin tasapainoisia ja hyviä. Toki riitelemme ja se on normaalia, ja sovimme myös niinkuin kuuluukin.. mutta jokin minussa aina käskee ottamaan näinkin hyvistä suhteista suuren askeleen taakse päin, omaan yksinäisyyteen, sinne, missä kukaan ei katso, tai ole paikalla.
Tiedän että ongelma piilee yksinomaan minussa ja olen asian kanssa täydessä umpikujassa.
Onko jollain muulla samantyyppistä ongelmaa, tai tuntee/on serustellut tämäntyyppisen ihmisen kanssa?
On äärimmäisen hirveää ikään kuin "katsoa" sitä, kun rikkoo toisen sydämen kerta toisensa jälkeen, vain koska he haluaisivat jakaa KOKO elämänsä kanssani.
Tämä on siis toistunut siis jo useamman kerran pitkissä ja potentiaalisesti koko elämän kestävissä suhteissa.
Pelkään myös jääväni lopulta yksin tämän kummallisen tapani takia - en ymmärrä sitä ollenkaan, ja haluaisin poistaa sen.
Tarvitsisin neuvoja, tai vertaistukea, kokemuksia, mitä tahansa.
Kiitos.
Vastaukset 3
Vanhimmat
kakarat olevan opetettu liian hyvälle, kun ei mikään kelpaa.
Jos olisit sitoutumiskammoinen et ikinä olisi mennyt naimisiin eikä sulla olisi kahta lasta.
tulla perheen hajoamisen jälkeenki.. ja varsinki silloin. ei halua samaan enää.. eikai kukaan oo "luonnostaan" sitoutumiskammoinen, ainahan se jostain johtuu selvemmin tai epäselvemmin..