KUN MIKÄÄN EI RIITÄ

samassa tilanteessa olen. Kymmenen vuotta olen jopa kestänyt mutta alkaa tie päättyä.. Yksin on vaikea yrittää

En tiedä, riippuu vähän. Tuo lause "kun mikään ei riitä" kuulosti ihan mieheltäni. Olen "kiittämätön paska" eikä minulle riitä mikään. Hän kokee näin. Ja toki hänellä on siihen oikeus. Minua sen sijaan ihmetyttää, kun itse tunnen häntä kohtaan aivan samoin. Jos siis molemmat tekevät paljon ja antavat kaikkensa ja silti kokevat olevansa riittämättömiä puolisolleen, niin mikähän siinä sitten mättää?

Meillä siis molemmat tuntevat olevansa riittämättömiä toisilleen. Perheeseen kuuluu 4 alle kouluikästä lasta. Vastuu siivouksesta, pyykinpesusta, ruoan laitosta, lasten hoidosta, siis kaikesta, kuuluu minulle. Mies auttaa kyllä lasten kanssa, vaikka minusta tuntuukin, että silloin kun hänelle sopii ja mikä sopii. Mieheni viihtyy lasten kanssa suht hyvin, kenties paremmin kuin miehet yleensä. Kotona ollessaan hän antaa lapsille vettä tai tekee heille voileivät tarvittaessa. Arvostan sitä. Liian harvoin sanon sen ääneen. Mutta... vaikka olen kiitollinen siitä että hän viettää aikaa lasten kanssa, niin minusta tuntuu, että se ei riitä. Se ei riitä siksi, että MINÄ TARVITSEN APUA! Meillä ei ole mummolaa tai kummilaa mihin soittaa, että lapset tulisivat hoitoon. Minun "työvuoroni" kestää 24 tuntia vuorokaudessa, viikon jokaisena päivänä ja jokaisena kuuna vuodessa. "Naisten töiden" lisäksi minä myös elätän perheeni. Teen töitä kotoa käsin aina kun mahdollista ja palkkatuloillani perheeni elääkin. Mies ei ole töissä. Mutta sekään ei haittaa, sillä nautin työstäni ja haluan tehdä sitä. Se on ainoa henkireikä ulkomaailmaan. Pärjäämme myös taloudellisesti ihan hyvin, joten miehen työttömyydellä ei ole minulle merkitystä.
Olen sen verran vanhanaikainen, että haluan tehdä kotityöt itse. En kestäisi nähdä miestäni siivoamassa vessaa tai mitään muutakaan. Ne työt kuuluvat minulle ja teen sen niin mielelläni kuin mahdollista.
Mutta mikä sitten on ongelma? Toisessa virkkeessä sanon että tarvitsen apua ja heti perään kerron, etten edes huolisi sitä. No, suurin ongelma on se, että en voi luottaa siihen, että vaikka olisi mikä tilanne, niin mieheni ei sitä välttämättä ymmärrä. Olen kipeä tai mitä tahansa, niin häneltä ei liikene huomiota tai ymmärrystä. Jos tilanne on se, että yksinkertaisesti EN KYKENE jotain asiaa hoitamaan, niin luulisi aikuisen ihmisen sen ymmärtävän. Vaan ei ymmärrä. Jos pyydän, hän suuttuu, koska "vaadin niin kovasti eikä mikään riitä."
Vaikka en halua mieheni siivoavan, niin vaadin perus siisteyttä. Hän ei ole vielä oppinut sisäsiistiksi. Tuon sotkuisempaa miestä en ole vielä tavannut. Siis todella. En nyt puhu likaisista sukista lattialla tai ylös jätetystä wc-pytyn renkaasta, vaan totaalisesta sotkemisesta. Kaapista ei oteta vaatetta, vaan tiputetaan koko kaappi alas. Ei aina sentään, mutta joskus. Sohvan alle hän piilottaa ruoan jätteitä mitä ei jaksa telkkaria katsellessa viedä roskiin. Jos hän on tunnin lasten kanssa, niin joudun ensitöikseni kiertämään tyhjän pussin kanssa koko asunnon johon kerään roskat. Vaatteita, leluja, tyhjiä pulloja, roskia... mitä vain voi löytyä lattialta. Vaikka olisin kipeä ja viimeisillä voimilla juuri siivonnut, niin lääkäristä tullessani tuo kaikki minua odottaa. Tästä huomautettuani olen kiittämätön paska. Onhan hän hoitanut täällä lapsia. Harrastuksiini tai muuhunkaan omaan aikaan en ole päässyt ties milloin. Hän tietenkin tarvitsee sen päivittäisen annoksensa.
Minä en saa olla väsynyt, masentunut, hermostunut tai ainakaan sairas. Hän kokee asiat toisin. Mielestään hän on hyvinkin ahkera ja auttaa minua paljon. Olemme niin eri planeetoilla, että meillä ei ole edes yhteistä kieltä.
Kaipaisin niin toisen ihmisen tukea ja ymmärrystä. Siis mieheni. Me emme ole kumppaneita tai "liittolaisia", jotka ymmärtävät toisiaan ja vetävät yhteistä köyttä. Tuntuu pahalta, kun toinen ei koskaan sano "kiitos" tai kysy mitä kuuluu. Tuntuu pahalta kun en voi sanoa miehelleni, että tuntuu pahalta. Ikävöin miestäni. En sitä kuka hän olisi joskus ollut, vaan sitä, joka hän on unelmissani. Siis oikea mies, joka välittää vaimostaan ja sen jaksamisesta. Kun minä palan loppuun, niin kuka perhettä pyörittää?
Kaipaan hellyyttä, ymmärrystä ja kumppanuutta.

Lista olisi loputon. Mutta kenties joku jo ymmärsi pointtini ja syyn turhautumiseeni. Tunnen että en riitä puolisolleni, koska mikään ei ole tarpeeksi. Mielestäni kannan oman korteni kekoon ja vaadin häneltä vain vähän. Se on liikaa. Hän kokee että mikään ei riitä...