Älä sydäntäsi kylmäksi saata, älä irrota ja jätä.
Rakkaus on heräteltävissä, anna sen levähtää hetki, niin huomaat sen virkistyneen. Sitruunapuun alla ei ole kirpeää, kun sen osaa näyttää, miten erityinen itselle on toinen ihminen.
Kosketa odottamatta mitään, kosketa ja lopeta pelkäämästä sitä, mikä todella on kaunista.
On lopetettava pelkäämästä. Mitään ei voi saavuttaa, jos ei pistä kaikkea peliin, täydestä sydämestä ja kokonaan. Edes kerran elämässään, on jonkin oltava sen arvoista, että todella yrittää, vaikka vaihtoehtona voisikin sattua enemmän.
Ota kädestä, katso silmiin, kerro mitä hän merkitsee. Kerro se kuin kertoisit sitä viimeisen kerran ennen ruohon kuihtumista elämän niityllä. Kerro se niin, ettei mitään jää epäselväksi, kerro - vaikka kaiken menettäisi, sitä ei kadu koskaan, jos sydämensä avaa.
Ainutkertainen on jokainen ihminen, mosaiikkia, joka pala palalta muodostaa kuvan. Oman erityisen kuvansa - kaunista ja rumaa. Niin on jokainen ihminen rakennettu, kukaan ei ole pelkästään kaunista, eikä kukaan pelkästään rumaa.
Jokainen pala johon joskus rakastuit, on yhä siellä, ehkä pölyttyneenä tai jäässä, aloita hiljaa, rauhassa, kosketa jokaista palaa, niin rumaa kuin kaunista, löydät uudelleen sen erityisen, joka ikuisuudessa kaikui sydämesi lyöntien tahtiin.
Ei se katoa, se ehkä nukkuu, lepää - tullakseen uudelleen löydetyksi.
Kaunista on rakastaa. Rumistakin paloista huolimatta - ne eivät koskaan ole koko totuus.
Rakkaus on heräteltävissä, anna sen levähtää hetki, niin huomaat sen virkistyneen. Sitruunapuun alla ei ole kirpeää, kun sen osaa näyttää, miten erityinen itselle on toinen ihminen.
Kosketa odottamatta mitään, kosketa ja lopeta pelkäämästä sitä, mikä todella on kaunista.
On lopetettava pelkäämästä. Mitään ei voi saavuttaa, jos ei pistä kaikkea peliin, täydestä sydämestä ja kokonaan. Edes kerran elämässään, on jonkin oltava sen arvoista, että todella yrittää, vaikka vaihtoehtona voisikin sattua enemmän.
Ota kädestä, katso silmiin, kerro mitä hän merkitsee. Kerro se kuin kertoisit sitä viimeisen kerran ennen ruohon kuihtumista elämän niityllä. Kerro se niin, ettei mitään jää epäselväksi, kerro - vaikka kaiken menettäisi, sitä ei kadu koskaan, jos sydämensä avaa.
Ainutkertainen on jokainen ihminen, mosaiikkia, joka pala palalta muodostaa kuvan. Oman erityisen kuvansa - kaunista ja rumaa. Niin on jokainen ihminen rakennettu, kukaan ei ole pelkästään kaunista, eikä kukaan pelkästään rumaa.
Jokainen pala johon joskus rakastuit, on yhä siellä, ehkä pölyttyneenä tai jäässä, aloita hiljaa, rauhassa, kosketa jokaista palaa, niin rumaa kuin kaunista, löydät uudelleen sen erityisen, joka ikuisuudessa kaikui sydämesi lyöntien tahtiin.
Ei se katoa, se ehkä nukkuu, lepää - tullakseen uudelleen löydetyksi.
Kaunista on rakastaa. Rumistakin paloista huolimatta - ne eivät koskaan ole koko totuus.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kopioinut?
Ihan omaa tekstiäni kyllä.
Ihmiset muuttuvat. Eivät ne palaset välttämättä pölyssä ja jäässä ole, ihan vain kadonneet jäljettömiin.
Mutta on totta, että osassa eroista puhutaan kuitenkin niin isoista muutoksista elämässä - väkivallasta tms. asioista, että siinä on se kohta, kun on parempi luovuttaa.
Ja joskus voi toisessa nähdä rakkauden huumassa asioita, joita ei oikeasti ei koskaan ollut olemassakaan. Sekin on totta.
Säälittää vain ns. turhat erot, kun kaikki on oikeasti muuten hyvin, mutta pitäisi vain herättää se vanha rakkaus uudelleen. Samaa sitä edessä on missä tahansa suhteessa, rakkaudesta ja toinen toisestaan on pidettävä huolta. Ja vaikka se olisikin mennyt mönkään, se ei tarkoita, etteikö sitä olisi mahdollista löytää uudelleen.