Suljin puhelimen kolme tuntia sitten.
Olo on varsi hämmentynyt ja itkuinen. En ole oikeasti itkenyt näin järjettömästi pitkään pitkään aikaan. Olen rikki, en tiedä mikä minut korjaa. Ehkä aika, ehkä ei mikään.
MInulla on kamalasti ikävä, ei niinkään sinua fyysisesti koska tiedänhän että sinä olet "kiireinen" ja hädin tuskin ajattelet minua kun istut ratissa. Ikävä on sitä tunnetta että sinä olet jossain, ja ehkä matkalla kotiin, joskus. Minulla on ikävä sitä toivoa, että joskus sinä olet ehkä kotona, vaikka aikaa siihen menee. Mutta tällä hetkellä sitäkään pientä toivoa ei ole.
Olet kaiketi valintasi tehnyt, tai näin olet ainakin minulle viimeksi puhelimessa sanonut.
PIdän kuitenkin oikeutenani kertoa sinulle miltä minusta tuntuu, niin kauan kuin minusta tuntuu. En tiedä vastaatko ikinä, mutta haluan että jos nämä asiat kirjoitan jonnekin, niin kirjoitan ne mielelläni sinne, mistä sinä, ehkä, mahdollisesti ne luet joskus. Sinun ei tarvitse vastata, haluan vain sinun tietävän että se sielua ja ruumista painava ja kiduttava tunnetila jota joskus kaipasin on nyt läsnä. Minussa. Ja se tunne on sinua kohtaan. Se tuli vähän yllättäen, mutta näköjään se minuakin odottelee nurkan takana, vaikka olinkin hätäiseen tapaani odottelemassa sitä jo kauan sitten ja hölmönä luulin ettei sitä tule ollenkaan. Tässä nyt kuitenkin istun, koira nuolee kyyneliä poskiltani ja kirjoitan sokeana, kun en näe ruutua.
Jos et ikinä näe tätä viestiä, niin jätän tämän sen riskin varaan. Olen omalta osaltani valmistautunut tekemään surutyön että tämä suhteemme oikeasti loppui. Ja melkein, ainakin 95 prosenttisesti uskon että se on tässä.
Loukkasit minua niin pahasti. En voi ikinä antaa sitä anteeksi. Tai oikeastaan tiedän että ikinä et taivu pyytämää sitä anteeksi.. Ja se on oikeasti ainoa jota haluan. Että sanoisit, että sinäkin voit tehdä virheitä ja hölmöjä asioita.
Kuitenkin rakastin, rakastan sinua. Mutta en voi, en salli, enkä uskalla olla enää tässä epämääräisessä välimaastossa. Niinkuin kirjoitin sinulle tekstiviestissä, vihdoinkin, viimeinkin, uskoin ja minusta tuntui, että rakastat minua. Juuri kun sai huokaistua helpotuksesta ja hämmennyksestä kun muutimme saman katon alle, katselin sinua kuinka olit onnellisena järjestelemässä levyjä, tekemässä ruokaa, olit herttainen, ylllättävä ja mukava, ja minulla ei ollut epäilystäkään etteikö tästä tulisi jotain. Tuntui että elämä sinun kanssasi on vasta aluillaan.
Ja sitten, en oikein tiedä mitä tapahtui, mutta kiukuttelit, olit pahoittanut mielesi jossain kodin ulkopuolella, olin hämilläni, ja yritin saada sinut rauhoittumaan. Kiukuttelit lisää ja sitten jo mökötit. Ensimmäistä kertaa sinä olet se joka kinuaa huomiota ja koska olen sitä niin kauan jo odotellut ja toivonut että sinä sanoisit miten paljon haluat ja kaipaat, niin olin ihan ihmeissäni. Tein niinkuin mistä minä sinua aina syytin, eli vetäydyin pois. Ja vaikka nyt siinä sinä käyttäydyit niinkuin minä ja miten sinun jo pitkään halusin käyttäytyvän, niin minä sorruin toistamaan sitä, mistä sinua aina syytin.
Koira makaa etuoven edessä ja tietää että jotain tapahtuu, tai että mitään ei tapahdu. Näin lyhyessä ajassa, sinä joka et ole koskaan tuntenut mitään ja minä joka aina tunnen kaiken ja vaikka mitä, törmäsimme, ja sitten sinä rupesit vaatimaan asioita ja minä opettelin neutraalimmaksi.
Emme tainneet koskaan kohdata siinä keskellä?
Osasimmeko koskaan pyytää suoraan että mitä toiselta halusimme? Koira meidän välissä sai meidät monesti vapautuneeksi ja nauramaan. Nyt koira lohduttaa masentuneena itkevää emäntää ja odottaa mukavaa isäntää joka oli aina valmis rapsuttelemaan.
Missä olet? Tuletko enää ikinä?
Olo on varsi hämmentynyt ja itkuinen. En ole oikeasti itkenyt näin järjettömästi pitkään pitkään aikaan. Olen rikki, en tiedä mikä minut korjaa. Ehkä aika, ehkä ei mikään.
MInulla on kamalasti ikävä, ei niinkään sinua fyysisesti koska tiedänhän että sinä olet "kiireinen" ja hädin tuskin ajattelet minua kun istut ratissa. Ikävä on sitä tunnetta että sinä olet jossain, ja ehkä matkalla kotiin, joskus. Minulla on ikävä sitä toivoa, että joskus sinä olet ehkä kotona, vaikka aikaa siihen menee. Mutta tällä hetkellä sitäkään pientä toivoa ei ole.
Olet kaiketi valintasi tehnyt, tai näin olet ainakin minulle viimeksi puhelimessa sanonut.
PIdän kuitenkin oikeutenani kertoa sinulle miltä minusta tuntuu, niin kauan kuin minusta tuntuu. En tiedä vastaatko ikinä, mutta haluan että jos nämä asiat kirjoitan jonnekin, niin kirjoitan ne mielelläni sinne, mistä sinä, ehkä, mahdollisesti ne luet joskus. Sinun ei tarvitse vastata, haluan vain sinun tietävän että se sielua ja ruumista painava ja kiduttava tunnetila jota joskus kaipasin on nyt läsnä. Minussa. Ja se tunne on sinua kohtaan. Se tuli vähän yllättäen, mutta näköjään se minuakin odottelee nurkan takana, vaikka olinkin hätäiseen tapaani odottelemassa sitä jo kauan sitten ja hölmönä luulin ettei sitä tule ollenkaan. Tässä nyt kuitenkin istun, koira nuolee kyyneliä poskiltani ja kirjoitan sokeana, kun en näe ruutua.
Jos et ikinä näe tätä viestiä, niin jätän tämän sen riskin varaan. Olen omalta osaltani valmistautunut tekemään surutyön että tämä suhteemme oikeasti loppui. Ja melkein, ainakin 95 prosenttisesti uskon että se on tässä.
Loukkasit minua niin pahasti. En voi ikinä antaa sitä anteeksi. Tai oikeastaan tiedän että ikinä et taivu pyytämää sitä anteeksi.. Ja se on oikeasti ainoa jota haluan. Että sanoisit, että sinäkin voit tehdä virheitä ja hölmöjä asioita.
Kuitenkin rakastin, rakastan sinua. Mutta en voi, en salli, enkä uskalla olla enää tässä epämääräisessä välimaastossa. Niinkuin kirjoitin sinulle tekstiviestissä, vihdoinkin, viimeinkin, uskoin ja minusta tuntui, että rakastat minua. Juuri kun sai huokaistua helpotuksesta ja hämmennyksestä kun muutimme saman katon alle, katselin sinua kuinka olit onnellisena järjestelemässä levyjä, tekemässä ruokaa, olit herttainen, ylllättävä ja mukava, ja minulla ei ollut epäilystäkään etteikö tästä tulisi jotain. Tuntui että elämä sinun kanssasi on vasta aluillaan.
Ja sitten, en oikein tiedä mitä tapahtui, mutta kiukuttelit, olit pahoittanut mielesi jossain kodin ulkopuolella, olin hämilläni, ja yritin saada sinut rauhoittumaan. Kiukuttelit lisää ja sitten jo mökötit. Ensimmäistä kertaa sinä olet se joka kinuaa huomiota ja koska olen sitä niin kauan jo odotellut ja toivonut että sinä sanoisit miten paljon haluat ja kaipaat, niin olin ihan ihmeissäni. Tein niinkuin mistä minä sinua aina syytin, eli vetäydyin pois. Ja vaikka nyt siinä sinä käyttäydyit niinkuin minä ja miten sinun jo pitkään halusin käyttäytyvän, niin minä sorruin toistamaan sitä, mistä sinua aina syytin.
Koira makaa etuoven edessä ja tietää että jotain tapahtuu, tai että mitään ei tapahdu. Näin lyhyessä ajassa, sinä joka et ole koskaan tuntenut mitään ja minä joka aina tunnen kaiken ja vaikka mitä, törmäsimme, ja sitten sinä rupesit vaatimaan asioita ja minä opettelin neutraalimmaksi.
Emme tainneet koskaan kohdata siinä keskellä?
Osasimmeko koskaan pyytää suoraan että mitä toiselta halusimme? Koira meidän välissä sai meidät monesti vapautuneeksi ja nauramaan. Nyt koira lohduttaa masentuneena itkevää emäntää ja odottaa mukavaa isäntää joka oli aina valmis rapsuttelemaan.
Missä olet? Tuletko enää ikinä?
Vastaukset 1
Vanhimmat
"Ja sitten, en oikein tiedä mitä tapahtui, mutta kiukuttelit, olit pahoittanut mielesi jossain kodin ulkopuolella, olin hämilläni, ja yritin saada sinut rauhoittumaan. Kiukuttelit lisää ja sitten jo mökötit."
Aiotko ottaa selvää mitä mies kiukuttelulla halusi tai yritti? Vai jääkö kypsymätön mies omiin oloihinsa.