suhteesta ja kihlautumisesta

Kuulostaapa kovinkin tutulta.. Meillä takana jo vuosia yhdessä, suurin osa niistä asuttu yhdessä ja molemmille selvää että yhdessä tahdotaan elämää taivaltaa eteenpäin. Meille on syntymässä vauvakin minä hetkenä hyvänsä (yliaikaiseksi mennyt jo) jota odotamme kuin kuuta nousevaa. Kihlautumisesta on ollut puhetta parin viimeisen vuoden aikana, mutta keskustelu ei etene suuntaan tai toiseen.. Minä olen se joka siitä ehkä enemmänkin on puhunut, mutta mies on jotenkin kylmä koko ajatukselle. Hän vaan kysyy -"että mitä se muuttaisi vaikka kihloissa oltaisiinkiin?". Huoh.. Olen omaa kantaani yrittänyt hänelle kertoa ja ja mitä se minulle merkitsisi. Siihen aina vastauksena "että kyllä minä uskon mutta siltikin.." Olen yrittänyt kysellä että mikä häntä siinä kauhistuttaa tai mikä "ongelma" asiassa on. Keskustelu asiasta päätyy aina umpikujaan tai hän kiertämällä yrittää asiaa välttää tai vahingossakaan ottamasta sitä puheeksi koskaan. NOh, kai se täytyy hyväksyä että hän ei sitä nyt halua/ ole valmis tai mistä ikinä johtuukaan. Rakastan miestäni, tahdon olla hänen kanssaan nyt ja aina, vaikkapa sitten ilman sormuksia. Ja olen vakuuttunut myös hänen rakkaudestaan minua kohtaan. Ehkä jonain kauniina päivänä voimme vielä pujottaa sormukset toistemme sormiin ja käydä siunaamassa liittomme kirkossa!

Kysy itseltäsi mitä miehesi hyötyisi sen askeleen ottamisesta. Hänellähän on kaikki mitä hän tarvitsee.

Miksi muuttaa ja paikata mikä on näin ihan hyvä.

Yhteen muutettiin vasta viiden vuoden seurustelun jälkeen ja naimisiin mentiin kahdeksan yhdessäolovuoden jälkeen, kihloihin sitten kai jossain siinä välissä mutta ilman sormuksia. Joskus asiat vaativat aikansa. Joskus toisen varmuus epäilyttää vaikka itse olisikin varma. Joskus aika ei ole oikea "tempuille" (=juhlille, sormusostoksille tms.), jos kiirettä ei ole kun asiat ovat nykyiselläänkin hyvin.