Ongelmana on vanha koulukaveri.
En koskaan seurustellut hänen kanssaan, enemmänkin pidin häntä kaverina. Oikeastaan tunsin tietynlaista suojelunhalua silloin, hän oli aavistuksen nuorempi kuin minä. Vain muutaman kerran välillämme oli pikkaisen kipinöintiä, joka ei sitten johtanut mihinkään. Hän pakitti siinä vaiheessa kun tilanne olisi voinut johtaa seurusteluun. Sittemmin kerroimme toisillemme seurustelukumppaneista jne. En koskaan tuntenut minkäänlaista mustasukkaisuutta näistä, ja oikeastaan olin vain helpottunut etten ollut lähtenyt hänen kelkkaansa. Sen verran tiheään tahtiin suhteet vaihtuivat. Itse löysin varhain kumppanin, jonka kanssa olen edelleen. Jossain vaiheessa tiet erkanivat vuosiksi, mutta sattumalta kohtasimme ja vaihdoimme vanhan kaveruuden nimissä yhteystietoja. En tiennyt mihin pääni pistin.
Nyt olemme siis tahollamme naimisissa. Molemmilla monta lasta. Itse olen liittooni tyytyväinen ja sitoutunut, eikä minulla ole mitään hinkuja lämmitellä vanhoja.
Hän sensijaan - ilmeisesti silloin kun puolison kanssa menee huonosti - kirjoittelee ajoittain, muistelee kaiholla menneitä ja harmittelee kuinka ei silloin osannut tarttua tilaisuuteen. Olen kuulemma hänen "sielunkumppaninsa". Itse en tunne näin. Periaatteessa kuulumisten vaihto voisi olla mukavaa, mutta kun se jossain vaiheessa aina hänen puoleltaan tahtoo lipsahtaa mankumiseksi ja vihjailuksi jonkin läheisemmän suhteen puolesta. Olen aiemmin vastannut tällaisiin ystävällisesti sanomalla, että hoitaisi vain omaa parisuhdettaan sen sijaan että suuntaisi huomionsa minuun.
En haluaisi olla epäystävällinen tai tyly, koska periaatteessa minulla ei ole mitään häntä vastaan. En voisi enää koskaan kuvitella meistä tulevan paria, enkä itse harmittele ollenkaan "tilaisuuden menettämistä". Enkä todellakaan halua häntä miksikään "perheystäväksi". Sitäkin hän on joskus ehdottanut - hah! En usko hänen kertoneen puolisolleen minusta, hänen puolisonsa ei ollut tuolloin menneisyydessä vielä kuvioissa mukana. Tiedän ettei minun puolisoni pidä hänestä (tietää haikailutaipumuksen, olen siitä kertonut, ja on vähän mustasukkainenkin). Tämä on aiheuttanut minulle myös harmia, kun oma puolisoni näistä yhteydenotoista luuli minunkin olevan hänestä kiinnostunut.
Mikä ajaa ihmisen tällaiseen, vuodesta toiseen? Eihän hän enää edes tunne minua ja ajatuksiani. Olemme 25 vuodessa muuttuneet ja kasvaneet toisenlaisiksi.
En koskaan seurustellut hänen kanssaan, enemmänkin pidin häntä kaverina. Oikeastaan tunsin tietynlaista suojelunhalua silloin, hän oli aavistuksen nuorempi kuin minä. Vain muutaman kerran välillämme oli pikkaisen kipinöintiä, joka ei sitten johtanut mihinkään. Hän pakitti siinä vaiheessa kun tilanne olisi voinut johtaa seurusteluun. Sittemmin kerroimme toisillemme seurustelukumppaneista jne. En koskaan tuntenut minkäänlaista mustasukkaisuutta näistä, ja oikeastaan olin vain helpottunut etten ollut lähtenyt hänen kelkkaansa. Sen verran tiheään tahtiin suhteet vaihtuivat. Itse löysin varhain kumppanin, jonka kanssa olen edelleen. Jossain vaiheessa tiet erkanivat vuosiksi, mutta sattumalta kohtasimme ja vaihdoimme vanhan kaveruuden nimissä yhteystietoja. En tiennyt mihin pääni pistin.
Nyt olemme siis tahollamme naimisissa. Molemmilla monta lasta. Itse olen liittooni tyytyväinen ja sitoutunut, eikä minulla ole mitään hinkuja lämmitellä vanhoja.
Hän sensijaan - ilmeisesti silloin kun puolison kanssa menee huonosti - kirjoittelee ajoittain, muistelee kaiholla menneitä ja harmittelee kuinka ei silloin osannut tarttua tilaisuuteen. Olen kuulemma hänen "sielunkumppaninsa". Itse en tunne näin. Periaatteessa kuulumisten vaihto voisi olla mukavaa, mutta kun se jossain vaiheessa aina hänen puoleltaan tahtoo lipsahtaa mankumiseksi ja vihjailuksi jonkin läheisemmän suhteen puolesta. Olen aiemmin vastannut tällaisiin ystävällisesti sanomalla, että hoitaisi vain omaa parisuhdettaan sen sijaan että suuntaisi huomionsa minuun.
En haluaisi olla epäystävällinen tai tyly, koska periaatteessa minulla ei ole mitään häntä vastaan. En voisi enää koskaan kuvitella meistä tulevan paria, enkä itse harmittele ollenkaan "tilaisuuden menettämistä". Enkä todellakaan halua häntä miksikään "perheystäväksi". Sitäkin hän on joskus ehdottanut - hah! En usko hänen kertoneen puolisolleen minusta, hänen puolisonsa ei ollut tuolloin menneisyydessä vielä kuvioissa mukana. Tiedän ettei minun puolisoni pidä hänestä (tietää haikailutaipumuksen, olen siitä kertonut, ja on vähän mustasukkainenkin). Tämä on aiheuttanut minulle myös harmia, kun oma puolisoni näistä yhteydenotoista luuli minunkin olevan hänestä kiinnostunut.
Mikä ajaa ihmisen tällaiseen, vuodesta toiseen? Eihän hän enää edes tunne minua ja ajatuksiani. Olemme 25 vuodessa muuttuneet ja kasvaneet toisenlaisiksi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulla oli nuoruudessani lyhyt ihmissuhde. Olin 20-vuotias ja poika oli 18 silloin. Ihastuimme toisiimme, mutta suhde loppui ennenkuin ehti edes alkaa kunnolla. Yritin ottaa yhteyksiä muutaman kerran välimatkaa oli yli 200km, mutta ei siitä sitten mitään tullut. Olin ihan hajalla muutaman kuukauden, mutta sitten tuli uusia poikia ja pian menin naimisiinkin ja perhekin kasvoi. Sain hyvän miehen ja rakkaus kasvoi ajan kanssa. En muistanut enää juurikaan tätä poikaa, kivaa sellaista, joka särki todella sydämeni. Siitä on nyt yli 25 vuotta aikaa ja tänä kesänä tuon kesän muisto on noussut mieleeni. Tiedän, että hän on naimisissa ja perheen isä ja vaimo on melkein saman niminen kanssani. Tarvitsisin kai ennemmin psykologia miettimään kanssani, miksi mun nyt pitää kelata sitä iki vanhaa juttua. Siksikö, etten silloin saanut vastausta, miksi suhde loppui niin pian, kun poika sanoi tykkäävänsä kovasti ja näin?? Jotenkin vaan haluaisin nähdä hänet ja jutella vaikka mulla on kaikki hyvin, ihana perhe ja näin. Mutta sitä huumaavaa tunnetta en ole sellaisena kokenut kuin sen yhden pojan kanssa. Nykyinen aviomieheni on erittäin hellä ja hyvä kaikin puolin, taitava rakastaja ja se puoli on erittäin vireää. Mulla oli tosiaan vuosia,vuosia, ettei käynyt mielessäkään koko tapaus, mutta kuten sanoin tänä kesänä muistot tulvivat niin voimakkaina mieleeni, etten ole hameissani pysyä. Jotenkin se vaan oli niin kaunista, se nuori poika sanoi mulle niin kauniisti, ettei kukaan ennen eikä jälkeen. Olenkohan täydellinen 46-vuotias teini???
Mietin vaan, että olisiko hyvä nähdä jossain ja puhua auki tuo vanha asia. Voin hyvin kuvitella minkä näköinen hän olisi taims. kun itsekin olen tässä vuosien aikana kypsynyt aikuiseksi naiseksi. Kyllä mun sydämestäni on ollut pala pois kaikki nämä vuodet ja asioiden puhumisella mää saisin sen palan takaisin. Eihän siinä olisi mitään järkeä soittaa tai sellaista, mutta pitää yrittää jotenkin satuttaa askeleet samalle polulle. Sitä odotellessa.
Olen huomannut että rakkaus ja viha ovat toisilleen kovin läheistä sukua. Vaikka käsitämme että ne ovat tyystin toistensa vastakohtia, ei se mielestäni ole näin. Perustelen asiaa omalla kokemuiksella. Näen ex kaveriani silloin tällöin. Emme ole olleet missään tekemisissä emmekä puhuneet moneen vuosikymmeneen. Kuitenkin kun näemme silloin tällöin voi vain kuvitella miten salamat leimahtelee ja savu nousee raunioilta. Suhteemme loppumiseen ei liittynyt edes mitään dramatiikkaa. Tosin suhteen loppuminen oli vain yksipuolista. En rakasta ex kaveriani enkä edes vihaa. Välitän vain hemmetisti.
On aika metka lukea naisnäkökulmia tilanteesta mikä minullakin on ollut. Omasta teinirakkaudesta on kulunut 27 v. Itse uskon siihen että nämä "tunne takaumat" tulevat mieleen sen todellisen rakkauden tähden. Rakkaus on ollut nuorena aitoa ja puhdasta. Olen itse koittanut olla yhteydessä ensimmäiseen kumppaniini mutta turhaan. Olen itse jäänyt "loukuun" epätietoisuuden harmaaseen usvaa.
Olen nykyään naimisissa ja minulla on lapsia. En voi sanoa olevani onnellinen. Teen kyllä kaikkeni perheeni eteen niin taloudellisesti kuin muutenkin. Olen kohtuu hyvin ansaitseva ja olen antanut nykyiselle vaimolleni mahdollisuuden tehdä juuri sitä mistä hän nauttii. Hänen työnsä on nykyisin varsin liikkuvaa emmekä näe kovin usein.
Itselleni on tullut nyt tuo vanha seurusteluni mieleen ja kaikki se "ihastumisen ja rakastumisen"tunteet jotka koin nuorena. Olen halunnut olla ystävä hänen kanssaan. Ei mitään perheystävyyttä. Asumme samalla paikkakunnalla ja mahdollisuuksia yhteydenottoihin olisi, mutta jokin asia menneisyydetä on jäänyt lukoksi välillemme. Ja kun en tiedä mikä se on vaivaa se todella.
Tiedän että hän on hyvä ihminen. Lämmin ja rakastava. Hän on naimisissa ja hänellä on perhe. En haluaisi sotkeeentua hänen elämäänsä, vaan joskus ihan vaan sanoa hymy huulilla ilman mitään ironiaa tai uuden suhteen toiveajatteluja miten merkittävää minulle tuo aika nuoruudessa oli. Olen todella kiitollinen hänelle siitä ajasta jonka sain viettää hänen kanssaan.
On todella vaikea yrittää yhteyden ottoja kun välille on kasvanut grand canyonin kokoinen kuilu. Sillan rakentaminen ei hetkessä onnistu vaikka se olisi vain yhden ihmisen kulkemista varten kerrallaan. Olen kysynyt täältä joskus neuvoa miten voisin saada sen ihmisen ymmärtämään etten ole katkera menneisyydestä. Meillä on yhteistä sitä menneisyydestä kummilapsi. Seki rasittaa minua. En ole ollut yhteydessä tuohon ihmiseen 23 vuoteen ja nyt hän on 29 v.
Elämä kulkee omia polkujaan ja toivon joskus saavani pienen mahdollisuuden sanoa hänelle edes jotain . Epäilen etten osaa sanoa mitään järkevää:)
Olin 15-vuotiaana ihastunut luokkakaveriini. Liikuimme jonkin verrran yhdessä, muttemme koskaan seurustelleet. Jonkun verran kuitenkin vietimme aikaa yhdessä, kemiaa oli ja tykkäsimme toisistamme kovin paljon. Mitään pussailua enempää ei kuitenkaan silloin tapahtunut. Sitten elämä tuli väliin ja tiemme erkanivat.
Vuosien varrella muutamaan otteeseen tiemme kohtasivat ja sain kerrottua hänelle tunteistani, jotka kaikesta huolimatta olivat suuret ja silloin tällöin mietin, mitä elämäni olisi, jos hänen kanssaan olisin jatkanut yhteistä taivalta...
Elämän heiteltyä jäin sinkuksi jokin aika sitten ja yhteisen tuttavamme ehdotuksesta otin mieheen yhteyttä 20 vuotta yläasteen jälkeen. Kävimme treffeillä, jotka päättyivät yhteiseen yöhön. Kysyessäni, miksemme moista ihanuutta harrastaneet silloin 20 vuotta sitten, vastasi mies, ettemme olisi mitään osanneet tehdä, tosin harjoitella olisimme voineet :)
Kun hänet tuon yön jälkeen heitin kotiin, sanoin toivovani, että nyt ei seuraavaan yhteydenottoon kuluisi 20 vuotta, hän lupasi olla yhteydessä. Siitä alkaen olemme tapaillet nyt kahdeksan kuukauden ajan säännöllisen epäsäännöllisesti ja mukavaa on ollut. Tosin olemme sopineet, ettemme seurustele, mikä aika ajoin tuottaa hieman ongelmia minulle, mutta olen kuitenkin hänelle ainoa ja hän minulle.
Tiedän, että haluan olla tämän miehen kanssa ikuisesti, mutta harmittaa, koska hän ei halua sitoutua. Kuitenkin olemme yhdessä joka ikinen viikonloppu ja mukavaa on. En koskaan halua menettää tätä ihmistä mutta pelottaa hänen sitoutumattomuutensa ja se, että jos hän kuitenkin löytää toisen... Olen varma, että jos toinen nainen kuvioihin mukaan tulee, en voi enää olla edes ystävä tämän miehen kanssa... Mietin myös kauanko tätä tapailemista ja ei-seurustelua jaksan...
Kuitenkin olen niiin onnellinen näistä kahdeksasta kuukaudesta, jotka olen saanut tämän nuoruuden ihastukseni kanssa viettää... Hän on mies, joka on ilmeisesti luonut minulle mieleeni sen miesihanteen, jota olen elämässäni hakenut. Hän on kaikkea sitä, mitä luulinkin hänen olevan ja hiukan enemmänkin.
Jos joskus tulee aika, ettei tämä mies enää elämässäni ole, olen kuitenkin todella tyytyväinen, että hänet sain pitää "omanani" edes tämän hetken :)