Avioliittomme on aina ollut yhtä taistelua. Minä olin kiltti ja pelkäsin mieheni reaktioita, miellytin häntä parhaani mukaan ja unohdin itseni. Vaikeista asioista ei puhuttu. Hoidin yksin taloutemme, olin vastuussa kaikesta...mieheni ei välittänyt...
Tiesin että jotain pitäisi tehdä. Yritin ottaa puheeksi, mies suuttui jo puolesta sanasta. Yritin järjestää yhteisiä mukavia hetkiä, mies unohti. Miehelläni on kaksisuuntainen.
Siinä vaiheessa tunsin huonoa omaatuntoa, kun aloin kirjoittelemaan seuranhakupalstalla. Tein selväksi etten ole eroamassa, ja etsin vain juttuseuraa. Aikani kului tietokoneella uusien kavereiden seurassa, miehelleni en kertonut mitään. Ihastuin toiseen, ensin kuvaan, sitten muutaman viikon tuttavuuden jälkeen muutenkin. Mieskin oli kiinnostunut minusta, mutta vieläkään en suunnitellut pettämistä. En suostunut tapaamaan tätä miestä. Hän olisi halunnut nähdä minut.
Erään tosi vaikean päivän jälkeen suostuin tapaamaan hänet.
Tapasimme muutaman kerran salaa, ja petin miestäni.
Hetket salamiehen kanssa auttoivat minua jaksamaan uuvuttavaa arkeani oman sairaan mieheni kanssa. Tunnustin petokseni. Mieheni romahti, kuten arvata saattaa. Hän alkoi entistä enemmän uhata itsarilla. Lupasin katkaista salasuhteen, en heti siinä onnistunut. Oli kuin sydäntä olisi repinyt rinnasta ulos.
Kaksi kuukautta pystyin olemaan salamiehestä erossa kuulematta hänestä mitään. Mieheni ei uskonut minua. Koko kesä on ollut painajaista, kun mieheni epäilee minua joka asiasta. Hän seuraa kännykkääni, sähköpostiani ja viimeksi luki päiväkirjanikin. Tunnen olevani vankilassa valvonnan alaisena, ja samaan aikaan joudun makselemaan mieheni "unohtuneita" velkoja. Mies on vastuuton pikkupoika ja täysin riippuvainen minusta.
Tällä viikolla itsehillintäni petti. Olin kuin lapsi karkkipussin vieressä, joka tietää ettei saa ottaa, mutta tekee niin mieli...laitoin salamiehelle viestin; "Mitä kuuluu"? Hän soitti minulle, juttelimme kauan....ja tapasimme. Petin taas miestäni. Nyt en aio kertoa hänelle. Sen kerroin, että laitoin viestin ja salamies soitti.
Juteltuani muutamien ihmisten kanssa, päätin muuttaa yksin. En salamiehen vuoksi, vaan siksi etten jaksa enää huolehtia aikuisesta vastuuttomasta miehestäni. Salamiehen kanssa ei ole puhuttu yhteisestä tulevaisuudesta. Hän vain on sanonut, että minun pitää selvittää mieheni kanssa välit, sitten voidaan katsoa mitä tuleman pitää.
Mieheni teki melkein itsarin kun kuuli että muutan yksin. Säälin häntä, ja lupasin että en jätä häntä yksin. Hän ei pärjäisi ilman minua. Nyt hän on taas kerran luvannut ottaa niskastaan kiinni ja alkaa huolehtia asioistaan. En luota häneen että hän oikeasti sen tekisi. Aloitti kuitenkin laskujensa avaamisen ja lajittelun, itkun kanssa. Mieheni ei myöskään luota minuun. Tämä on ihan kauheaa...olen viikon itkenyt putkeen, nyt tuntuu etten jaksa välittää mistään. Salamieheeni en ole ottanut yhteyttä vaikka mieli tekisi. Hän taas sanoisi vain, että minun pitää selvittää itse mieheni kanssa välimme, hän ei halua siihen puuttua.
Moni olisi jo jättänyt miehensä tällaisessa tilanteessa, mutta minä en voi. Uskonnollinen sukuni ei hyväksy sitä, ja pelkään jääväni aivan yksin. Pelkään että mieheni päättää elämänsä ja minua syytetään siitä, tai minä itse syyllistyn siitä. Parisuhdeterapiassa olemme käyneet, ja jatkamme sitä. Minulle tulee usein tunne, etten edes halua jatkaa. Ei tästä tule mitään...Toisinaan mieheni hyvät ominaisuudet tulevat mieleen, ja silloin oloni vasta ristiriitainen onkin. En tiedä mitä teen...päivä kerrallaan on vain elettävä ja jaksettava. Mutta kuinka kauan...viisi vuotta sitten sairastin vakavan masennuksen, nyt pelkään sen uusivan...
Tiesin että jotain pitäisi tehdä. Yritin ottaa puheeksi, mies suuttui jo puolesta sanasta. Yritin järjestää yhteisiä mukavia hetkiä, mies unohti. Miehelläni on kaksisuuntainen.
Siinä vaiheessa tunsin huonoa omaatuntoa, kun aloin kirjoittelemaan seuranhakupalstalla. Tein selväksi etten ole eroamassa, ja etsin vain juttuseuraa. Aikani kului tietokoneella uusien kavereiden seurassa, miehelleni en kertonut mitään. Ihastuin toiseen, ensin kuvaan, sitten muutaman viikon tuttavuuden jälkeen muutenkin. Mieskin oli kiinnostunut minusta, mutta vieläkään en suunnitellut pettämistä. En suostunut tapaamaan tätä miestä. Hän olisi halunnut nähdä minut.
Erään tosi vaikean päivän jälkeen suostuin tapaamaan hänet.
Tapasimme muutaman kerran salaa, ja petin miestäni.
Hetket salamiehen kanssa auttoivat minua jaksamaan uuvuttavaa arkeani oman sairaan mieheni kanssa. Tunnustin petokseni. Mieheni romahti, kuten arvata saattaa. Hän alkoi entistä enemmän uhata itsarilla. Lupasin katkaista salasuhteen, en heti siinä onnistunut. Oli kuin sydäntä olisi repinyt rinnasta ulos.
Kaksi kuukautta pystyin olemaan salamiehestä erossa kuulematta hänestä mitään. Mieheni ei uskonut minua. Koko kesä on ollut painajaista, kun mieheni epäilee minua joka asiasta. Hän seuraa kännykkääni, sähköpostiani ja viimeksi luki päiväkirjanikin. Tunnen olevani vankilassa valvonnan alaisena, ja samaan aikaan joudun makselemaan mieheni "unohtuneita" velkoja. Mies on vastuuton pikkupoika ja täysin riippuvainen minusta.
Tällä viikolla itsehillintäni petti. Olin kuin lapsi karkkipussin vieressä, joka tietää ettei saa ottaa, mutta tekee niin mieli...laitoin salamiehelle viestin; "Mitä kuuluu"? Hän soitti minulle, juttelimme kauan....ja tapasimme. Petin taas miestäni. Nyt en aio kertoa hänelle. Sen kerroin, että laitoin viestin ja salamies soitti.
Juteltuani muutamien ihmisten kanssa, päätin muuttaa yksin. En salamiehen vuoksi, vaan siksi etten jaksa enää huolehtia aikuisesta vastuuttomasta miehestäni. Salamiehen kanssa ei ole puhuttu yhteisestä tulevaisuudesta. Hän vain on sanonut, että minun pitää selvittää mieheni kanssa välit, sitten voidaan katsoa mitä tuleman pitää.
Mieheni teki melkein itsarin kun kuuli että muutan yksin. Säälin häntä, ja lupasin että en jätä häntä yksin. Hän ei pärjäisi ilman minua. Nyt hän on taas kerran luvannut ottaa niskastaan kiinni ja alkaa huolehtia asioistaan. En luota häneen että hän oikeasti sen tekisi. Aloitti kuitenkin laskujensa avaamisen ja lajittelun, itkun kanssa. Mieheni ei myöskään luota minuun. Tämä on ihan kauheaa...olen viikon itkenyt putkeen, nyt tuntuu etten jaksa välittää mistään. Salamieheeni en ole ottanut yhteyttä vaikka mieli tekisi. Hän taas sanoisi vain, että minun pitää selvittää itse mieheni kanssa välimme, hän ei halua siihen puuttua.
Moni olisi jo jättänyt miehensä tällaisessa tilanteessa, mutta minä en voi. Uskonnollinen sukuni ei hyväksy sitä, ja pelkään jääväni aivan yksin. Pelkään että mieheni päättää elämänsä ja minua syytetään siitä, tai minä itse syyllistyn siitä. Parisuhdeterapiassa olemme käyneet, ja jatkamme sitä. Minulle tulee usein tunne, etten edes halua jatkaa. Ei tästä tule mitään...Toisinaan mieheni hyvät ominaisuudet tulevat mieleen, ja silloin oloni vasta ristiriitainen onkin. En tiedä mitä teen...päivä kerrallaan on vain elettävä ja jaksettava. Mutta kuinka kauan...viisi vuotta sitten sairastin vakavan masennuksen, nyt pelkään sen uusivan...
Vastaukset 12
Vanhimmat
itse oman onnensa, säälipisteitä ei silti putoa. Se salapano ei kuitenkaan tainnut olla avain onneen ja parantanut suhdettasi mieheesi. Kasaa hyvä ihminen rohkeutesi rippeet ja lähde. Miehesi sairaus ei ole sinun syysi ja vastuualueesi. Pettämiselläsi vaan pahennat miehesi ja omaa tilaasi.
Ole rehellinen itsellesi ja puolisollesi, tunnusta faktat ja eroa. Älä kuitenkaan syöksy suin surmin sen salapanosi syliin. Äkkiseltään haiskahtaa sille, että kyseessä on laastarimies, joka käyttää herkkää tilannettasi hyväksi. Mikään ei ole miehelle mielekkäämpi kuin nainen jonka oma suhde on heikoilla ja tämä säälittävä "otus" kaipaa lohdutusta. Helpompaa salapanoa ei ole olemassakaan.
Ei todellakaan helpottanut arkeamme se pettäminen. Kyse onkin siitä, että edes hetkeksi voin unohtaa oman SUUREN vastuuni ja vain nauttia elämästä. Ja kerrankin joku huomaa ja välittää minustakin. Mies ei minun mielestä ole laastarimies. Tai tiedä häntä...niin, oikeastaan olenhan minä hänelle helppoa "tavaraa". En ole syöksymässä hänen syliin. En usko että meistä tulisikaan mitään vakavampaa. Hän kovasti vakuuttelee ettei halua sotkea avioliittoamme ja on tehnyt selväksi, ettei aio painostaa minua. Hän ei minuun ota yhteyttä ennenkuin minulle sopii. No, ehkä olen liian sinisilmäinen tämän miehen suhteen...voi olla että satutan itseni vielä pahemmin hänen kanssaan, mutta tämän hetken jaksan paremmin kun voin ajatella häntä. Olen säälittävä, huomiota kaipaava reppana. Olen elänyt kahdeksan vuotta toista ihmistä varten, ja nyt alan etsiä itseäni kiltin kuoreni alta.
niskasta ja ravista kovaa. Ei se sun itsesäälis ja huorimises sun miestäs terveeksi tee. Kyllä siinä niin käy, että särjet itsesi tuolla menolla. Uskottelet jotta joku välittää, helpompaa hoitoa äijille ei olekkaan kun omassa elossaan ahtaalle joutunut nainen. Annas arvata, hän kuuntelee ja ymmärtää, tarjoaa lohdutuksen sanoja korvaasi, sympatiseeraa ja elää myötäkurjuudessasi, antaa helliä hetkiä kun niille on tilauskantaa, tuntuu että salapano ymmärtää sinua täysin 100-prosenttisesti, juuri sinun tarvitsemasi helpotus.
Ja kukkua kanssa, ei se hetken sylissäolo miestä paranna, sen hetken tuntuu hyvälle ja pääset arkea karkuun, mutta ongelma on ja pysyy, itseinho pettämisestä lisääntyy ajan kanssa. Kokemusta aiheesta on, joten katso peiliin ja vaihda maisemaa. Se mitä miehesi tekee sen jälkeen itselleen on hänen omassa päätösvallassaan. Itsemurhalla uhkailemalla hän ei sinua kuitenkaan onnelliseksi tee, kuten et sinäkään häntä pettämiselläsi.
Salamieheni ei ymmärrä minua 100 prosenttisesti. Hän ei ymmärrä ensinnäkään sitä, miksi en vain lähde. Hän ei ymmärrä kiltteyttäni miestäni kohtaan. Niin, tiedän ettei moni muukaan ymmärrä...olen saamaton nahjus tämän asian suhteen. Olen aina ajatellut ensin mitä muut minun tekemisistäni ovat mieltä, ja usein jättänyt tekemättä oman mieleni mukaan. Mistä löytyisi se rohkeus toteuttaa omien halujen mukaan?? Tämä salarakas oli ensimmäinen askel, tiedän ettei sitä kukaan hyväksy, mutta tapasin hänet silti.
Helliä hetkiä saan omalta mieheltänikin yllin kyllin. Tuntuu vaan että joudun pistämään kaiken näyttelemisen taitoni peliin. En ole vuosikausiin halunnut miestäni, kuin ehkä joskus harvoin, todella harvoin. Hän osaa kyllä olla hellä ja huomaavainen jos haluaa. Ongelma onkin se kaksisuuntaisuus. Hyvänä päivänä meillä on mukavaa, luotan jopa mieheeni,tai ainakin toiveet paranemisesta ovat korkeammalla.
Salarakkaan suhteen ajatukseni myös vaihtelevat. Väliin ajattelen että hän todellakin on vain seksin perässä kulkeva huijari. Ei hän ole minulle mitään luvannut, hän ei painosta eroamaan...hän tyytyy siihen jos mieheni kanssa yritämme jatkaa yhdessä. Yritin kysellä hänen motiivejaan suhteeni, mutta hyvin tiukasti hän sanoi, ettei ole sellainen kuin epäilen. Hän välittää minusta, hän haluaa olla ystävä ja jakaa kaikki asiat jonkun kanssa. Hän haluaa kodin ja perheen...jos minä en ole oikea hänelle, se on sitten joku muu. Hän odottaa mitä minä mieheni suhteen teen, hän ei anna neuvoja koska ei halua mitenkään puuttua vaikeaan tilanteeseemme. Hän vain kuuntelee mitä minulla on sydämelläni.
No, en nyt taas muutamaan päivään ole ottanut häneen yhteyttä. Ehkä en otakaan vähään aikaan. Hän ei minulle päin soittele eikä viestittele, hän ottaa varman päälle ettei häntä voi syyttää väliin tulemisesta.
Mieheni kanssa oloni on ahdistunut kaiken aikaa. Vaikka päällepäin näyttäisikin että hyvin menee, pelkään koko ajan milloin se idylli taas särkyy. Se ei tarvi kuin väärän sanan, katseen, eleen...mikä tahansa saattaa laukaista taas sodan välillemme, aseettoman ja hiljaisen sodan. Vaikeneminen loukkaa minua eniten, mies kun suuttuessaan on hiljaa...en aina edes tiedä mitä sanoin tai tein väärin...
sieltä se turpavärkki näkyy joka ne päätökset puolestasi tekee.
Jotkut kykenevät toimimaan omin päin, toiset tarvitsevat 24:n "asiantuntijain" apua. Arvaas kumpaan remmiin kuulut? Seppä saatat olla mutta se takomajälkesi ei oikein ole sitä luokkaa, että sanontaa oman onnensa seppä ei voisi vääntää muotoon: oman epäonnensa seppä.
Rakennappas ihan ruutupaperille plussin ja miinuksin sarakkeet, mihin kirjaat liittosi hyvät ja huonot puolet, se saattaa helpottaa matkalaukkujen pakkauspäätöstä noin alkuun.
Itsesäälissäsi saat kieppua maailman loppuun kun siihen alat.
Kutsutaan tuollaista suhdetta. Ensinnäkin mies tarvitsee psykiatrin ja lääkityksen. Samoin sinä kohtapuoleen. Seiso omilla jaloillasi.Avioliitto ei ole hoitosuhde. Ja joka vastuuntunnottomasti kiristää itsemurhalla, tehköön sen sitten.
Jos liitossa ei saa olla oma itsensä, sano sille hyvästi. Ei onni ole pelkästään miehistä kiinni, se on kiinni sinusta.
kunnioita sinua semmin kuin liittoasi, vaikka korrektisti välttääkin ottamasta sinuun yhteyttä. Miksi hän noin tekee? Ei ole tarvetta koska tietää sinun juoksevan syliinsä ilman soitteluakin.
Jos puoliso olisi vastaavassa jamassa kuin sinulla ja itsellä noin huono olo kuin annat ymmärtää, rasvaisin jo kiiruusti narua. Onko tosiaan niin että puolison synnynnäinen sairaus onkin sinun syytäsi? Tuolla menolla olet siinä samassa narussa tasapanottavana elementtinä.
Pehmohöpinää tuo petän, jotta jaksan. Kun mieli on heikko ja liha altis, heikolla itsetunnolla varustettu voi toimia kuten sinäkin. Huoraaminen ei kuitenkaan tuo sitä miestäsi terveiden kirjoihin, joten hoitokeinosi on väärä. Koet itse syyllisyyttä haureudestasi. Ei eroaminen mitään päätä, se antaa mahdolisuuden luoda jotain uutta. Kiitä, kumarra ja poistu liitosta takavasempaan, äläkä välitä uskonlahkosi mietteistä. Ihminen pärjää paremmin yksinään kuin huonossa seurassa.
Vastaväite!!!
Minulla ei ole huono itsetunto!
Mieheni sairaus ei ole minun syytä myöskään, sillä hän on ollut jo kolme vuotta sairaslomalla. Diagnoosina krooninen masennus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Turha syyllistää minua siitä. Olen tehnyt parhaani mieheni puolesta, ja paljon enemmänkin. En saa suhteestamme sitä mitä sen pitäisi antaa, molemminpuolista arvostusta ja vastuunottoa. Järki sanoo että pitäisi erota, mutta en vain voi. Jos lukisit kirjan Revitty sydän, voisit lukea sieltä aivan tuon saman asian, että pettäminen voi joissakin tapauksissa todellakin olla keino jaksaa omaa vaikeaa elämää. En tietenkään missään tapauksessa puolustele pettämistä. Se on aina väärin. Joskus vain keinot ovat vähissä.
Olen elänyt 10 vuotta masentuneen ihmisen seurassa. Se syö ihmistä ja perhettä.
Minun mieheni ei suostunut menemään ammattiauttajalle ja nyt koko avioliitto kaikkine elementteineen on rikkoutunut ja eroamme.
Meillä on vain yksi elämä. Ihmisen pitää voida ajatella itseään. Jos hetken unohdus toisen sylissä auttaa, se on oikeutettua. Oikeutettua on myös erota. Et ole veljesi vartija. Jaksamista!
klassiset syyllistämisen merkit. Itsemurhalla uhkailu on pahimpia kiristyksen ja vallankäytön keinoja. Siinä mielessä teidän kannattaisi saada ammattiapua ja sinun kannattaisi kertoa tilanteestasi avoimesti suvullesi. Jos he tuomitsevat sinut siitä huolimatta, niin se on heidän typeryyttään. Yksinäisyyskin on parempi vaihtoehto kuin sietää tuollaista kiristystä ties miten pitkään.
Jätä se mies ei se siitä muutu :) Ole yksin, rentoudu, pidä hauskaa ja sitten ymmärrät mitä elämältäsi haluat. Jos jatkat niin saat kuunnella koko ajan sitä nalkutusta pettämisestä. Loppu peleissä kun kuuntelet tarpeeksi pitkään, jätät salamiehesi niin saat kuunnella sitä samaa et oot huono ihminen... Sä et ole huono ihminen kuitenkaan. Ole hetki yksin tapaile muita ihmisiä, jotka arvostaa sinua ja pitää sinusta sellaisena kuin olet. Ei sinun tarvitse kärsiä toisen ihmisen takia. Mikäli mies tekisi itselleen jotain niin se ei ole sinun syysi.
Ymmärrän että olet vaikeassa tilanteessa. Haet pääsyä pois, mutta et oikein löydä keinoa siihen.
Et haluaisi jättää miestäsi koska hän on sairas. Etkä siksi että pelkäät sukusi tuomiota. Olet siis päättänyt tuomita itsesi ja hiljalleen menehtyä eläviltä? Koet että miehesi elämä on sinun varassasi?
Onko miehelläsi lääkitykset kunnossa? Entä hänen oma terapiansa, toimiiko se? Ellei, sinulla on suuri vaara, että ylläpidät hänen sairauttaan. Hän saa keppihevosen sairaudestaan, jonka hän kokee oikeuttavan hänet ilkeään käytökseen, asioiden jatkuvaan siirtämiseen ja voi luottaa että asiat sujuu, vaikka hän itse ei tee mitään. Huomaamattaan hän on tehnyt sinusta terapeutin ja vanhemman itselleen.
Käytte parisuhdeterapiassa. Odotatko että se muuttaa sinun tunteitasi miestäsi kohtaan? Tai miehesi käyttäytymistä?
Terapia ei onnistu ellei se perustu todellisuuteen. Eli, ehkä kerrot siellä sen, mitä oikeasti ajattelet. että et usko suhteenne jatkuvan. Pelkäät mahdollista yksinäisyyttä sekä sitä että suku hylkää sinut. Kaipaat aikuisen seuraa, eikä miehesi sitä kykenen antamaan. Pelkäät syyllisyyden tunteita. Tarvitsen omaa aikaa ja mahdollisuutta kiusaamatta ja painostamatta (sitähän miehesi tekee, kuin pikkulapsi) miettiä asioitasi.
Tuntuu että tarvitset nyt enemmän ystäviä ja tukea kuin salasuhdetta. Se voi vain lisätä stressiäsi eikä suinkaan helpottaa.
Miksi muuten sinun pitää jaksaa tilanteessa joka on kestämätön? Etkö halua tehdä ratkaisuja, josta saisit voimia tulevaisuudessa?