Aviomies ja pieni taapero noin 2-vuotias. Se miten meillä arki rullaa on, että minä teen kotityöt 80%:sesti käyn myös työssä (yhtä vaativassa ja hyvä palkkaisessa kuin mieheni ja olen myös yhtä koulutettu). Minusta tuntuu, että ajattelen aina muita ensin... Niin ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, hoidan tyttöni - välillä tuntuu, että yksin.
Tämä saa kuullostamaan minut varmaankin marttyyrilta, mutta asiassa on kääntöpuolensakin. Minä räjähdän aina välillä, räjähdän aivan helvetin kovin. Ei väkivaltaa, mutta kaikki ulos suoraa kurkkua kiroilun kera ja mitä sitten tapahtuu - minulle tulee huono omatunto, että mahdollisesti tyttäreni on pelästynyt tätä suuttumustani ja itkua/raivoa ja eikö minulla nyt kuitenkin ole asiat aivan hyvin. Sitten sovitaan (koska oikeasti rakastan miestäni ja yleensä hän tekee sovintoaloitteen), mutta mikään ei muutu. Ei minua tarvitse auttaa. Minä kyllä raadan. Niin ja pahinta on kommentit, kuten kun olin pessyt yksin kaikki ikkunat (6-puolta sälekaihtimet; meni 6 tuntia): ei ikkunoita tarvitse pestä. Kun tein suursiivouksen kaikkiin kaappeihin: mihin taas olet hukannut kaikki mun tavarat? Kun siivosin keittiön kaapit: olisin tehnyt tuon sua paljon nopeammin..listaa vois jatkaa loputtomiin. Ei kiitosta, ei kunnioitusta. Emme siis arvosta samoja asioita.
Olemme olleet kesälomalla nyt 2 viikkoa. Mieheni ei ole tehnyt kertaakaan ruokaa. Muutaman kerran kerännyt astiat ja muutaman pyykkikoneellisen laittanut päälle. Hän loikoilee sohvalla, kun minä teen rutiinit ja tyttö nukkuu päikkäreitä. Sitten kun nyt siis taas räjähdin saan kommentin, etten kestä normaalia perhe-elämää. Onko tämä normaalia perhe-elämää?! Olen toisia ajatteleva oikeasti, mutten selvästikkään pyyteetön. Mutta kun odottaisin joskus jotain ajattelua omaa jaksamistanikin kohtaan. Okei, kaikki ei arvosta siisteyttä ja itse olen todella sitä arvostava ja miehenikin on myöntänyt siitä nauttivansa. Joten pääsisin kyllä helpommalla tekemällä vähemmän. En odota oikeastaan muutakun "kiitos". Ja sekin näyttää olevan liikaa. Välillä tuntuu, etten oikeasti tällaista halunnut. Tunnen olevani jossain 50-luvulla - ehkä -. Tai sitten olen narsistinen ja itsekäs ja en vain jotenkin näe tätä tilanteen todellista laitaa. Ehdotin puolueetonta perhepsykologia. Mieheni nauroi ja sanoi, että lähde ennemmin.
Tämä saa kuullostamaan minut varmaankin marttyyrilta, mutta asiassa on kääntöpuolensakin. Minä räjähdän aina välillä, räjähdän aivan helvetin kovin. Ei väkivaltaa, mutta kaikki ulos suoraa kurkkua kiroilun kera ja mitä sitten tapahtuu - minulle tulee huono omatunto, että mahdollisesti tyttäreni on pelästynyt tätä suuttumustani ja itkua/raivoa ja eikö minulla nyt kuitenkin ole asiat aivan hyvin. Sitten sovitaan (koska oikeasti rakastan miestäni ja yleensä hän tekee sovintoaloitteen), mutta mikään ei muutu. Ei minua tarvitse auttaa. Minä kyllä raadan. Niin ja pahinta on kommentit, kuten kun olin pessyt yksin kaikki ikkunat (6-puolta sälekaihtimet; meni 6 tuntia): ei ikkunoita tarvitse pestä. Kun tein suursiivouksen kaikkiin kaappeihin: mihin taas olet hukannut kaikki mun tavarat? Kun siivosin keittiön kaapit: olisin tehnyt tuon sua paljon nopeammin..listaa vois jatkaa loputtomiin. Ei kiitosta, ei kunnioitusta. Emme siis arvosta samoja asioita.
Olemme olleet kesälomalla nyt 2 viikkoa. Mieheni ei ole tehnyt kertaakaan ruokaa. Muutaman kerran kerännyt astiat ja muutaman pyykkikoneellisen laittanut päälle. Hän loikoilee sohvalla, kun minä teen rutiinit ja tyttö nukkuu päikkäreitä. Sitten kun nyt siis taas räjähdin saan kommentin, etten kestä normaalia perhe-elämää. Onko tämä normaalia perhe-elämää?! Olen toisia ajatteleva oikeasti, mutten selvästikkään pyyteetön. Mutta kun odottaisin joskus jotain ajattelua omaa jaksamistanikin kohtaan. Okei, kaikki ei arvosta siisteyttä ja itse olen todella sitä arvostava ja miehenikin on myöntänyt siitä nauttivansa. Joten pääsisin kyllä helpommalla tekemällä vähemmän. En odota oikeastaan muutakun "kiitos". Ja sekin näyttää olevan liikaa. Välillä tuntuu, etten oikeasti tällaista halunnut. Tunnen olevani jossain 50-luvulla - ehkä -. Tai sitten olen narsistinen ja itsekäs ja en vain jotenkin näe tätä tilanteen todellista laitaa. Ehdotin puolueetonta perhepsykologia. Mieheni nauroi ja sanoi, että lähde ennemmin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kaksi kommenttia kirjoitukseesi
"mahdollisesti tyttäreni on pelästynyt tätä suuttumustani ja itkua/raivoa"
-miten sinä kehtaat huutaa suoraa kurkkua ja raivota pienen viattoman kaksivuotiaan edessä...jos tuo on totta, lapsi pitäisi huostaanottaa sinulta sillä tuohan täyttää henkisen väkivallan merkit
-se, että itsekin epäröit käytöstäsi ja silti teet niin on käsittämätöntä...miten pieni lapsi on ansainnut raivohullua traumatisoivaa käytöstä osakseen
"Emme siis arvosta samoja asioita. "
-myönnät noin itsekin, samalla kuitenkin edellytät että miehesi eläisi sinun pillisi mukaan, sorkit hänen kaappejaan vaikka hän haluaisi pitää ne omassa järjestyksessä
-nysväät sälekaihtimien pesemisessä aikasi sensijaan, että lukisit lapsellesi kirjoja tai leikkisit hänen kanssaan ja kun sinua ei palvota siitä hyvästä niin raivostut ja alat huutaa pikkuisen kuullen????
Ja vielä, jos minulla olisi tiedossa kuka olet, ilmoittaisin sinusta lastensuojeluviranomaisille.
Moi
Tunnistin itsesi kirjoituksesi kaltaiseksi mieheksi: aikaisemmin vaimoni työksi jäi pitkälti kodinhoitaminen (~sama 80-20 osuus). Olin itse henkisesti vaativan työpäivän jälkeen niin väsynyt etten jaksanut ajatella mitään vaan rojahdin hetkeksi sohvalle syötyäni vaimon tekemän ruuan. Harrastaa en jaksanut mitään ja talonrakennuskin oli kesken vapaa-aikani meni taloa nikkaroidessa. Jälkeenpäin ajateltuna olin todella väsynyt koko ajan.
Eroavaisuuksiakin toki on, lapsia on 3, itse en koskaan ehdottaisi vaimolleni eroa edes leikillään ja hän ei räjähtele vaan pitää kiukkunsa sisällään...liiankin pitkään. Kunnioitan vaimoani yli kaiken, mutta en ehkä osaa sitä tarpeeksi näyttää. Erona on myös se että minä lähdin mukaan perhepsykologin puheille. Eikä minun ole sitä tarvinut katua. Meillä oli kaksi psygologia, sekä mies että nainen, eikä siellä syyllistetty kumpaakaan vaan oikeasti haettiin ratkaisua ongelmiin. Lopputuloksena vaihdoin 2 vuotta sitten työpaikkaa, sain mojovan 28% palkankorotuksen jonka turvin palkkasimme siivoojan ja nyt stressaan työasioista paljon vähemmän. Tuntuu että vaimokin "nalkuttaa" vähemmän. "Nalkuttamisen" vähentyminen johtunee pitkälti siitä että nyt jaksan paljon paremmin osallistua työpäivän jälkeen perheen arkeen.
Eli tarinan opetus on ettei muutosta kannata pelätä. Ehdotan teillekkin samaa järjestelyä, vaikka työpaikkaa en kehotakkaan vaihtamaan (jos sitä ette itse halua tehdä): miehesi varmasti jaksaa nostaa kotitöidenosuutensa 30% ja sinulta kun "ulkoistetaan" osa töistä niin teette saman verran kotitöitä. Yhteistä aikaakin alkaa silloin löytymään ihan erilailla. Kodinhoitajat ei kuitenkaan niin kalliita ole etteikö sitä rahaa voi parisuhteeseen panostaa. Kirjoituksestasi ymmärsin että ihan minimipalkalla ette kumpikaan töitä tee eli varmastikkaan asia ei rahasta ole kiinni.
Muille lukijoille voisin heittää kysymyksen/herättää keskustelua aiheesta: jos modernit naiset haluavat tehdä tasapuolisesti kotitöitä miehen kanssa niin onko kuitenkin vallalla vielä käsitys ettei "ulkopuolisia" voi päästää kotia hoitamaan? Ja onko miehistä kodinhoitaja turhanpäiväistä tuhlausta ja brassailua? (Myönnän tämän olleen oma ensireaktioni)
mies osallistuu kotitöihin, siis siihen tiskamiseen, pyykinpesuun, imurointin ym. Ja tokihan sinä vastaavasti peset,siivoa auton,teet siihen ainakin ne pienimmät huollot ja remontit, leikkaat nurmikon sekä piha-aidan, talvellä lumityöt ym ym...
Jätä siivoilu vähemmälle, tai tee se silloin kun huvittaa, mutta älä moisesta asiasta numeroa tee. Ansaitse kunnioitus ja arvostus panostamalla parisuhteeseen ja toisen huomioimiseen...Käyttäkään yhteinen vapaa-aika yhdessä oloon, ulkoiluun, retkeilyyn,menkää yhdessä leffaan, ulos syömään, marjametsään, kanttarelleja etsimään,torille kahville...
Lapsi päiväunilla...mikä tilaisuus mennä sen soffalla löhöävän ukkokullan viekkuun ja harrastaa päiväseksiä...
Meillä mies hoitaa imuroinnin ja tiskaa joskus harvoin pyydettäessa kun olen tietoisesti jättänyt tiskaamatta ja ei ole enää puhtaita astioita jolloin on pakkokin tiskata.
Minä naisena sen sijaan hoidan lähes kaiken muun:
- tiskaan useammin kuin mies
- pesen lattiat imuroinnin jälkeen ja muutenkin järjestelen ja siivoilen
- teen ruuan joka päivä
- pesen pyykit ja laitan ne kuivumaan ja viikkaan kaappiin
- ulkoilutan koirat ja ruokin ne (mies toi koirat suhteeseen, itse en ole koiraihminen enkä ikinä olisi koiria hankkinut vaikka kyllähän ne mukavia ovat)
- leikkaan nurmikon ja huollan muutoinkin pihan (joka ei ole iso, mutta kuitenkin)
- talvisin teen lumitöitä siinä missä mieskin, joskin miestä pitää vähän kannustaa että jaksaa astua ulos (normaalisti istuu tietokoneella yömyöhään asti heti töistä päästyään)
Pihatyöt eivät ole kovin vaivalloisia kun piha on pienehkö, itse tosin tykkään pitää pienimuotoista kukkapenkkiä ja tietenkin vastaan luonnollisesti sen hoidosta kokonaan. Autoa ei toistaiseksi ole ja tuskin mies sitä hoitaisikaan kun ajokorttiakaan ei ole, joten hänen kannaltaan auton huolto menisi hukkaan.
Käymme molemmat töissä samassa työpaikassa (eri osastoilla tosin). Lapsia ei ole, eikä tällä menolla myöskän tule, sillä tuskinpa miestä kiinnostaisi lastenhoitoonkaan osallistua.
Olen itse nyt 20-vuotias (tiedän että olen nuori mutten mikään lapsi sentään), mies 24. Yhdessä olemme olleet neljä vuotta joista nyt vuosi asuttu saman katon alla. Hieman huolettaa, että mikä on meno iän karttuessa jos tuo tuosta vielä laiskistuu. Joskus jos vähän nipotan kun olen väsynyt tekemään esimerkiksi ruokaa, niin mies joko kertoo kiukkuisena miten hänellä on niin kova nälkä ettei jaksa alkaa tekemään ruokaa (= minä teen ruuan vaikka ei huvittaisikaan koska en kestä hänen kiukkuaan) tai sitten tilaa pitsan/tekee helpooja nuudeleita itselleen (ei siis minulle ellen erikseen pyydä, eihän minulla voi olla nälkäkään jos ei kokkauskaan huvita).
Tilanne ei mielestäni olisi mitenkään paha jos mies auttaisi edes joskus eikä ihan kaikkea tarvitisi tehdä yksin.