Pyydän aitoja mielipiteitä.

En pelästyisi. Minulla on ystäväpiirissä monenlaisia ihmisiä, eikä ole pelottanut päästää heistä ketään lähelle. Voisin hyvin seurustella miehen kanssa, jolla on pieniä mielenterveysongelmia. Loppujen lopuksi, kukas meistä ihan täysipäinen olisi... Pieni neuvo kuitenkin; ei kannata heti kertoa "ongelmastaan". Parempi odottaa, että toinen jo tuntee sinut ja tietää, että olet mukava ja turvallinen mies.

ensinnäkin mä haluaisin nähdä sen diagnoosin ihan lääkärin tekemänä, ja kirjallisesti allekirjotettuna. Sit voitais puhua ihan oikeilla nimillä oikeista asioista.
Mä olen nähnyt joitakin oikeita mielenterveyshäiriöitä ihan läheltä ja vaikkei niitä tarvi liioitella, ei niitä myöskään kannata elämässä vähätellä. Ja on totta, että aivan aidot ja oikeat ja vaikeat häiriöt on mulle asioista, mitkä estäis suhteen vaikka tuntuis mitlä. Mä olen nähnyt jotain liikaa ja tiedän mitä kestän ja mitä en.

Eli onko nyt oma epävarmuus nostanut päätään ja sit on etsitty netistä tietoo ja tää vois nyt täsmätä tai tuntuis siltä. Ja kun niitä asioitaan päässään pyörittelee, niin alkaakin tuntua, että joo, näin se on.

Jokaisella ihmiselllä on joka suuntaan niin paljon potentiaalia, että jos alkaa jotain asiaa ruokkimaan itsensä kanssa, niin ne asiat vahvistuu, oli ne hyviä tai huonoja. Ja eräs lääkäri ystäväni sanoi, et jokaikisestä ihmisestä löytyy aina jotain vastaavaa, jokaisella on joku juttu, minkä perusteella joku vois luokitella johonkin luokkaan, mut sairautena asia on eri juttu ja sehän pitää silloin hoitaa, eikö näin?

Oikeessa elämässä jos mulle tulis tollanen tilanne eteen, ja mies sanois näin, mä en noteerais tota juttua, ennenkuin se on ihan oikee juttu, voisin tokasta, et haluutko sit tietää mistä mulla viiraa ;). Toisekseen oli häiriö mikä hyvänsä, niin se on ihminen siellä takana, eli jos tutustuu ihmiseen, se voi olla sopiva, tai sitten voi olla että se ei ole sopiva. Ja se sopivuus on koko paketti tai ei, ei pelkkä yksi asia.

Jos on sairaus, on olennaista, että on hoidossa. Jos ei ole sairaus, on olennaista, mitä puolta ruokkii itsessään.

Kuitenkin tuli heti aluksi yksi asia mieleen. Olet mies, miehethän ei tunnetusti paljon puhu epävarmuuksistaan, ei peloistaan, ei näistä tällasista jutuista. Ne on monelle vähän tabuja tai ainakin sellasia, et niistähän ei tosimies puhu, ei ainakaan itke tai pelkää tai ole epävarma.. Monen ystävän kanssa olen jutelllut, kun moni on sanonut, et hänen mies on ehkä ensimmäistä kertaa elämässään opetellut vasta suhteessa juttelemaan näistä asioista, jotka naisille saattaa olla täyttä pässinlihaa. Ja voi olla et ne tunnepuolen jutut vaan on sillain ihan normaaleja, mut kun niitä ei saa ulos itsestään, niitä miettii kovasti, sit ne voi saada vähän turhan isoja mittasuhteita ja kohta haetaan wikipediasta jo diagnoosia jos toista.

Miehet saattaa pelätä kertoo tuntemuksiaan tai sitä, et mielialat voi heittää.
Sit voi olla jopa petttymys, kun joskus saa suunsa auki ja se mitä oli pelännyt kovasti, ei ollutkaan mitään. Siinä kun ei tapahdu mitään, ehkä oma olo helpottuu, mut ei mitään pahaa. Ja kun ne asiat saa ulos, voi olla, et joku toinenkin sanoo, et joo mulla kans ihan samat jutut pyörii mieles.