Menin nuorena naimisiin, ja liitto päättyi eroon jo muutaman vuoden kuluttua. Kokemattomuuksissani olin ryhtynyt yksiin ihan väärän miehen kanssa: mukavasta, älykkäästä ja hurmaavasta kaverista sukeutui liiton myötä väkivaltainen, mustasukkainen ja elämääni rankasti rajoittava ihminen. Lähdin suhteesta.
Itse olen päässyt kutakuinkin yli tapahtuneesta ja eksänkin kanssa on vaihdettu ihan sivistyneitä sanoja. Ongelma on äitini, joka ei ota toipuakseen erostani. Aikaa on kulunut jo vuosia, mutta aina vain äiti jaksaa ottaa asian esille, yleensä mitä epäsopivimmissa tilanteissa. Pärjään kyllä, kun hän valittaa minulle, mutta kun se pitää kertoa hyvin epäkohteliaaseen sävyyn myös sukulaisille, tuttaville ja välillä jopa kaupan kassalle.
Äiti on iäkäs, mutta ei siinä määrin, etteikö vielä pystyisi pitämään puheitaan kurissa. Muuten hän kykenee kyllä seurassa käyttäytymään ihan kohtuullisen hyvin, mutta tästä mun erostani pitää tölväillä. Olen yrittänyt puhua siitä, miten se loukkaa mua, mutta sillä ei tunnu olevan mitään vaikutusta.
Onko mitään tehtävissä?
Itse olen päässyt kutakuinkin yli tapahtuneesta ja eksänkin kanssa on vaihdettu ihan sivistyneitä sanoja. Ongelma on äitini, joka ei ota toipuakseen erostani. Aikaa on kulunut jo vuosia, mutta aina vain äiti jaksaa ottaa asian esille, yleensä mitä epäsopivimmissa tilanteissa. Pärjään kyllä, kun hän valittaa minulle, mutta kun se pitää kertoa hyvin epäkohteliaaseen sävyyn myös sukulaisille, tuttaville ja välillä jopa kaupan kassalle.
Äiti on iäkäs, mutta ei siinä määrin, etteikö vielä pystyisi pitämään puheitaan kurissa. Muuten hän kykenee kyllä seurassa käyttäytymään ihan kohtuullisen hyvin, mutta tästä mun erostani pitää tölväillä. Olen yrittänyt puhua siitä, miten se loukkaa mua, mutta sillä ei tunnu olevan mitään vaikutusta.
Onko mitään tehtävissä?
Vastaukset 90
Vanhimmat
Sama juttu. Äitini ei anna anteeksi sitä että tuotin hänelle pettymyksen, kun erosin. Olen äidin mielestä epäonnistunut elämässäni. Hänen mielestään on aina naisen vika jos mies on tyytymätön.
En tiedä mitä tuollaiselle tekee. Kai se on tuo vanhanaikainen asenne että tytär ei saa tuottaa häpeää perheelleen ja kun näin on käynyt niin äiti ei siitä toivu.
Meidän suvussa on onneksi muitakin eronneita, joten siinä mielessä maailma menee eteenpäin.
Äitini häpeää minua, koska olen epäonnistunut enkä pärjännyt. Minun piti olla aina täydellinen enkä silti koskaan kelvannut äidilleni.
Äitini ei pitänyt exästäni mutta silti minun olisi pitänyt olla miehen kanssa naimisissa ikuisesti. Eroaminen on osoitus siitä että nainen on epäonnistunut, mies on tyytymätön. Se, että itse erosin, ei tunnu vaikuttavan äitiini mitenkään.
Minun piti aina miellyttää vanhempiani ja nyt sen sitten tehnyt sitä.
Täydellisyyden vaatimus on meilläkin ollut aika kova, pärjätä pitää, ja sen pitää näkyä ulospäin. Jännästi samaan aikaan on kehuttu meitä lapsia ulospäin (tuttaville jne.) ja annettu kotona ymmärtää, että saavutuksia ei vielä ole riittävästi.
Äitini sanoja: "No jos se mies on sua lyönyt, niin olet sitten varmasti itse tehnyt jotain ansaitaksesi sen." Hän on myös sitä mieltä, että avioliitto on ikuinen.
Minun äitini mielestä exän väkivalta ei ollut vaarallista eikä ainakaan mikään syy erota. Hänen mielestään olin provosoinut, ärsyttänyt kiusannut härnännyt yms. naisen vika jos mies hermostuu (ja aiheesta).
En minä tiedä mitä äitini kanssa pitäisi tehdä, ei hän minua ikinä uskonut. Jo lapsena hän oli aina sitä mieltä, että kaikki vika on minussa jos joku ei pidä minusta. Minun piti hymyillä, vaieta epäkohdista ja olla reipas. Kunnioittaa vanhempiani, koskaan en saanut sanoa mielipidettäni mistään.
Kai sitten ajauduin suhteeseen alistavan miehen kanssa koska olin saanut sellaisen kotikasvatuksen että naisen tärkein tehtävä on miesten miellyttäminen.
(ja vanhempien).
Ehkä nuo vanhanajan naiset ovat kaikki sitten samanlaisia.
Mä arvelen, että myös mun miesvalintani oli jollain tavalla tekemisissä kotona opitun kanssa. Voimakas miellyttämisen tarve piti mut suhteessa aivan liian kauan sen jälkeen, kun miehen todellinen luonto oli alkanut tulla esille.
Luultavasti aika moni vanhempi nainen on saanut puolestaan kotonaan kasvatuksen, joka sitten tuottaa tuollaista käytöstä. Tässä vaiheessa taitaa olla liian myöhäistä tehdä asialle mitään. Täytyy vain sulkea korvansa ja olla välittämättä. Äidin mielestä se tosin tarkoittaa, että olen kylmä ja tunteeton, jos en reagoi hänen huomautteluunsa.
tiedän tapauksen, jossa nainen paneskelee miespuolisten kavereidensa kanssa ja mies saatuaan sen tietää löi naista. kyseessä on älyllisesti imbesilli nainen tosin mutta kuitenkin. hänen elämänsä koostuu juopottelusta ja juomansa hän saa miesten "tarjoamina".
kokemuksia... Itse olen miespuolinen henkilö ja eronnut muutama vuosi sitten. Oma ero tuntuu olevan äidilleni vielä kovempi paikka,kuin itselleni. Mitä olisin voinut tehdä toisin ? Arvaa kuinka monta kertaa olen asiaa miettinyt... Itse olen pystynyt antamaan itselleni jonkinlaisen "synninpäästön",mutta äidin silmissä olen edelleen kelvoton epäonnistuja,joka ei pysty edes pitämään perhettä kasassa,huoh! Väkivalloinko olisi exän lähtö pitänyt estää ?
Pitäisikö kaikkien naisten tämän takia suostua ottamaan turpaansa, vai mitä haluat sanoa? Ehkäpä sen miehen olisi tuossa tapauksessa pitänyt hiukan katsoa, kenen kanssa ryhtyy seurustelemaan... Eipä varmaan monta kertaa tarvitsis käydä baarissa sen tyttiskandin kanssa, että totuus selviäisi.
Mitä äitisi muinaisesta erostasi sanoo? Onko hän sitä mieltä, että eroaminen on häpeä vai että et olisi saanut erota niin mukavasta miehestä? Vai onko hänestä eroaminen vain niin erikoista, että siitä pitää tuntemattomillekin puhua?
Nälvintä muodostuu pienistä one-linereista, joitten sisältönä on lähinnä se, ettei tytär onnistunut liitossa. Taustalla on varmasti se, että ero on häpeä, ja mukavasta miehestä ei olisi saanut erota. Nykyään keskustelu ei kuitenkaan etene niin pitkälle, koska nämä äidin huomautukset hämmentävät, paitsi minua, myös niitä ihmisiä, joille näitä esitetään. Usein kukaan ei osaa sanoa tilanteessa juuri mitään, ja siihen se sitten jää.
Jos näistä yrittää puhua enemmän, juttu menee siihen, miten paljon tuskaa tytär voi tuottaa äidilleen (aivan kuin ero ei olisi ollut oman elämäni vaikein kokemus ja ihan äidin kiusalla olisin sen tehnyt).
Äitisi taitaa olla niitä ihmisiä, joilla on ihan eri maailmankuva päässään kuin meillä vähän nuoremmilla. Kokemukseni mukaan aivan normaali ja täyspäinen 40-50-luvulla syntynyt ihminen voi olla visusti sitä mieltä, että esiaviollinen seksi ei kuulu kunnon ihmiselle ja että erota ei, vaikka hampaat lähtis. Vaikkei mitään edes sanottaisi ääneen, asenne näkyy silmistä. Ei sille kai itse voi yhtään mitään, vaikka kuinka yrittäisi olla kiltti ja korrekti tyttärensä touhujen suhteen. Ei voine kukaan muukaan.
Kun vain saisi äidin edes hiukan yrittämään sitä kilttiyttä ja korrektiutta. Mut kun kaikki pitää nähtävästi sanoa, mitä mieleen tulee, oli tilanne mikä hyvänsä. Ehkä pitää ottaa tavaksi poistua tilanteesta välittömästi, jos alkaa tulla kommenttia...
Minulla oli seksikielteinen kotikasvatus, piti olla "kunnon tyttö". Tärkeintä oli miellyttää muita ihmisiä ja koko ajan marttyyri-äiti syytti ja syyllisti milloin mistäkin. Olin aina tuottanut äidilleni mielipahaa, koskaan ei ollut mihinkään tyytyväinen.
Ei pitänyt miehestäni mutta ei myöskään erostani.
Itse otin etäisyyttä äitiini. En jaksa kuunnella jatkuvaa nälvmistä ja haukkumista milloin mistäkin. Äitini paheksuu kaikkea mitä teen ja sanoo aina että tulen epäonnistumaan mitä ikinä yritän.
Esimerkkeinä: lähdin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, johon äitini sanoi "Ei siitä mitää tule. Mitä miehesi siitä sanoo".
Vaihdoin työpaikkaa, johon äitini sanoi: "et tiedä mitä ongelmia uudessa työpaikassa tulee olemaan, nykyinen oli oikein hyvä".
Olin työpaikkakiusattuna johon äitini sanoi. "et pärjää töissä yms."
Aivan samaa mitä sanon tai teen, mikään ei kelpaa. Kaikki asiat pitäisi kertoa hänelle, loukkaantuu jos en kerro. Sanaakaan en saa sanoa vastaan, olen epäkunnioittava ja alkaa se marttyyrimäinen itsetehostus kuinka hän on uhrannut elämänsä minulle ja kuinka kiittämätön olen.
Myös muut sukulaiset ovat sitä mieltä että minun tulisi olla kiitollinen siitä kun äitini on välittää minusta ja tahtoo vain minun parastani.
En jaksa kuunnella jatkuvaa arvostelua.
Otan osaa, mulla ei sentään ole ihan noin jyrkästi masennettu tekemisissäni. Enemmänkin varoiteltu, ettei sitten kannata odottaa liikoja esim. opiskelulta, koska voi olla, ettei siinä pärjää...
Marttyyrinelkeet otetaan meillä käyttöön myös heti, jos yrittää vähän puhua näistä välejä hiertävistä asioista. "Minun syytänihän se kaikki on, olen ollut huono äiti." Tuo tulee joka kerta parin minuutin sisällä siitä, kun suunsa avaa. Mitäpä siihen sitten voi enää sanoa? Äidin kanssa jutellessa on vaikea pitää ajatuksen kasassa ja kirkkaina, kun hän osaa ihan alitajuisesti esittää juuri ne huomautukset, jotka saavat itsellä tunteet pintaan. Ja koska en halua itkeä tai raivota äidin nähden, keskustelu päättyy siihen.
Etäisyyttä mun pitää ottaa kai lähinnä henkisesti. Haluan kuitenkin käydä kotona, koska isään on hyvät välit ja pari muutakin mukavaa sukulaista asuu ihan niillä nurkilla. Sen verran hiljaisia hissukoita nämä kuitenkin ovat, että kukaan ei asetu vastustamaan äitiäni avoimesti.
Kyllä se henkinen irtiotto äidistä voi olla vaikeaa, koska marttyyriäiti osaa kyllä syyttää ja syyllistää siitäkin.
Omituisinta äidissäni on se, että hän kritisoi sitä kuinka "toiset äidit" roikkuvat lapsissaan eivätkä anna aikuisten lastensa olla rauhassa. Ei siis itse tajua omaa käytöstään mitenkään.
Vaan toivottavasti ei mahdotonta. Äidin syyllistäminenhän olisi aika turhaa, jos ei itse siitä syyllistyisi. Kait sitä pitää oikein erityisesti opetella, miten pystyis kuuntelemaan sitä ilman, että tuntuu pahalta.
Mulla on sellainen tunne, että oma äitini kokee jääneensä elämässä jostain paitsi. Muistan, että kyllä hälläkin aikanaan se avioliitossa viihtyminen ja pysyminen oli vaikeaa. Mutta kun sitten itse puri hammasta ja pysyi, vaatii samaa muiltakin. No, tyttäreltä nyt ainakin.
Kiitoksia muuten vastauksista, mukavaa kun tänne on kehkeytynyt pieni keskustelu aiheesta :)
Mitä isäsi sanoo kun äitisi arvostelee sinua eroasi? Kyllähän se tietysti olisi paras vaihtoehto jos äitisi jotenkin ymmärtäisi olla arvostelematta sinua.
On totta, että nuo vanhanajan äidit varmasti kokevat että jotain jäi elämästä kokematta. Ja tuo uhrautuminen on tuttua, ikäänkuin naisen pitää olla liitossa kynsin hampain eikä saa ikinä erota.
Voihan se yksinkertaisesti olla niin, että vanhempien naisten elämä on niin yksitoikkoista (tylsää) että tyttären avioero on sitten pahin mahdollinen asia jota sitten puidaan. Onhan se tietysti hyvä ettei äidilläni ole tuon pahempia ongelmia.
Tylsää tuntuu välillä olevan, ja tietysti sitäkin tylsempää, kun tytär yrittää vältellä tapaamisia... Mutta on sillä tyytymättömyydellä jotain tekemistä tuon äidin oman uhrautumisen takia.
Isä ei sano sitä eikä tätä. Ei hän tuota arvostelua hyväksy, mutta on katsonut turhaksi enää puuttua siihen, kun sillä ei ole mitään vaikutusta. Ymmärrän hyvin. Aika usein äiti kuitenkin tuntuu varmistavan, että isä ei ole paikalla, ja sitten vastaa heittelee huomautuksiaan.
Teillä kaikilla on ollut äiti, joka itse on aikoinaan joutunut naimisiin mielestään väärän ihmisen kanssa. (heinälato seikkailu, josta paksuksi ja 'haulikkohäät').
Hän on kuitenkin hammastapurren päättänyt pysyä liitossa, koska ero on epäonnistumista ja sukulaisetkin sitä paheksuisi.
Tuollaisten äitien mielestä tyttären ei pidä päästä helpommalla kuin hän. Katkeruus on vielä suurempaa jos tytär sattuu olemaan se vahinkolapsi, joka pilasi hänen elämänsä.
Ainakin osittain, mun kohdalla. Heinäladossa ei seikkailtu, mutta naimisiin menemällä pääsi kotoa pois. Ehkä mä itsekin avioliitossani toistin hieman tätä kuviota...
Jännä kyllä, äiti aina hokee sitä, miten me lapset ollaan päästy paljon helpommalla. Mikä on tietty hänen ansiotaan ja siitä tulisi olla kovasti kiitollinen.
Ensin täytyy tunnustaa, että olen jo pitkästi yli 20 vuotta sitten lakannut kertomasta äidilleni mitään merkittävää. Oppineet aina sanoo, että pitää keskustella vanhempiensa kanssa asiat selviksi. Itse olen sitä mieltä, että siitähän vasta "riemu repeäisi". Jos minäkin menisin sanomaan äidilleni, että silloinkin sanoit näin, mitä oikein tarkoitit, miksi niin sanoit. Saisin ihan varmasti kommentin, että et sitten yhtään kunnioita äitiäsi.
Yllä olevasta huolimatta, haluan puuttua tuohon kommenttiisi:"Minun syytänihän kaikki on..." Oletko koskaan ajatellut, että äitisi todella tuntee olleensa huono äiti. Eikä ole siihen huonommuuden ja epäonnistumisen tunteeseen koskaan saanut mistään tai keneltäkään apua. Vain hulluthan saivat hoitoa.
Joitakin vuosia sitten sain selityksen raamatun sanoihin: "isien pahat teot kostetaan kolmanteen ja neljänteen polveen saakka". Se tarkoittaa sitä, että jokainen toistaa enemmän tai vähemmän sitä mallia, minkä on kotoa saanut. Vähän kaikessa. Valitettavasti. Äidillä oli huono itsetunto, sama huono itsetunto jatkaa kulkuaan sinussa ja sinun lapsissasi. Jos tämän ymmärrät, saatat saada sen katkeamaan. Toivon että jokainen kielteisen mallin saanut osaisi edes vähän hälventää tätä ikävää jatkumoa.
Yksi erittäin tärkeä pointti näissä pohdinnoissa on tuo ketjun katkaiseminen - ettei huonoja malleja tulisi enää vietyä eteenpäin. Kotona ja lapsuudessa omaksutut mallit ovat jotenkin niin itsestään selviä, ettei niitä tule välttämättä kyseenalaistaneeksi. Jos erostani siis voi jotain hyvää sanoa, niin ainakin olen sen jälkimainingeissa joutunut miettimään asenteitani yms. perin pohjin.
Sama virsi soi täälläkin. Hirveimpiä syyllistäjiä elämässä ovat omat vanhemmat , joista useimmiten nähtävästi tulee tyttärelle syyllistäjäksi äiti. Mollata saa tytärtä ja omia naispuolisia sisariakin, niin paljon kuin huvittaa. Mitään arvonantoa tai armoa tai edes jonkinlaista kohtuutta arvostelussa ei ole. Varmaankin sellaisten "pyhimys"/krokotiilinkita-äitien tyttäret ovat itsetunnoltaan niitä kaikkein syyllistyneimpiä itsensä suhteen. Ahdistus ja jatkuva tietoisuus omasta epätäydellisyydestä vaikuttaa ihmissuhteissa ja koko elämässä. Tappioita luvassa.. Itse kärsin jo lapsuuden ajoista asti kroonistuneesta masennuksesta ja tietenkin avioerosta jota ei olisi koskaan syntynyt jos minulla olisi ollut terve itsetunto. En olisi ottanut kyseistä miestä lainkaan, vaan katsellut itselle sopivaa kiumppania eikä niin että mies iskee minut vaikken ole kiinnostunut. Koko elämääni värittää epäonnistumisen, syyllisyyden ja riittämättömyyden tunne, lisänä tietenkin lapset. Tunteiden kanssa sisäisesti taistellessa on mennyt paljon energiaa hukkaan. Eikä äiti lopeta ikinä mollaamista ja näykkimistä, joskus jopa päälle käymistä. Ja on olevinaan niin täydellinen, niin täydellinen kun on kaikki mitä "pitääkin". Paitsi täydellinen tytär.
Weird shit I must say.
Itse olen aina ihmetellyt miesten käytöksessä kahta asiaa.
Ekana naimisen pakko ja tokana mustasukkaisuus.
Ei sillä, että naiminen ei olisi kivaa, mutta kun olen kuullut näitä "mies vaatii seksiä kolme kertaa viikossa" juttuja, tulee ihan Afganistanin uusi lainsäädäntö mieleen. Toisena on se, että jos ei nainen viihdy sängyssä tai parisuhteessa, niin turha sitä on toisen takia jäädä kitumaan: kyllä sitä aina jonkun toisen löytää, anti mennä vaan. Kaikella ystävyydellä.
Tämä kaikki edellä mainittu ymmärtääkseni liittyy joidenkin miesten helvetin huonoon itsetuntoon. Yleensähän miehen kontrolloinnintarve sekä väkivaltaisuus on yhteydessä kontrollin menettämisen ja arvostuksen menettämisen tunteeseen. Pyritään pitämään "perheenpään rooli" vaikka väkisin.
Sitä miksi äiti tölvii tytärtään epäonnisesta avioliitosta lienee joku ihan oma lukunsa. Oma anoppini reagoi joka kerta, kun vaimoni heittää esim. "Tämä neiti lähtee jatkamaan opiskeluita" tyylisiin kommentteihin mm. "etkös viimeiksi vielä ollut Rouva?!?". Itse viesti sisältö jää sinällänsä kommentoimatta.
Yleisesti ottaen en ymmärrä sitä, miten parisuhteessa kukaan kykenee vahingoittamaan toista -millään tavalla. Naiset pihtaavat, miehet pieksevät.
Naisen pihtaaminen on julmaa, koska siinä päätetään miehen puolesta, että "olet lopettanut nyt seksin minun yksipuolisella päätökselläni".
Minun on taas vaikea ymmärtää, miten kukaan haluaisi lyödä naistaan. Oma nyrkkini on lähes yhtä iso kuin vaimoni pää. Ajatus on vastenmielinen. Hyvä kun uskallan halatessa edes rutistaa kunnolla.
Omaa vaimoani oli aikoinaan -vanhassa suhteessa- ex-mies piessyt. Ne traumat mitä jouluisesta KO-iskusta ja kuristamisesta sängyssä jäi, vaativat usean vuoden, ennen kuin vaimo oppi olemaan nostamatta käsiä kasvojensa eteen, jos innostuin kutittamaan tms.
Erään puolitutun perheessä nainen haukkuu miestään jo 6-vuotta putkeen ja säännöstelee seksiä sen mukaan, miten mies antaa rahaa. Tervettä, tosi tervettä ja ylevää moraalia. Näistä asioita kuulemma vielä keskustellaan appivanhempien kuullen.
En ymmärrä äitisi näkökulmaa eroon. En sitten millään. Itse olen työskennellyt poliisina jo aika monta vuotta ja nähnyt perheväkivaltaa, jossa on tekijöinä sekä mies että nainen. (Miehet yleensä vaikevat kokemastaan väkivallasta, kunnes lapset ovat vaarassa.)
Joka kerta olen antanut uhrille ohjeet hakeutua turvaan ensi-ja turvakotiin. Toimimaton liittoo pitää mielestäni katkaista. Väkivalta ei kuulu parisuhteeseen, eikä päätös liiton jatkamisesta millään muotoa kuulu ulkopuolisille. Ei edes omalle äidille.
Ropsahtipa tänne vastauksia... yritän kommentoida...
Mä pystyn laittamaan tietyn määrän äidin suhtautumisesta hänen oman kotikasvatuksensa, ikänsä ja sairauksiensa piikkiin, mutta silti... Hän itse ei ole myöskään joutunut liitossaan väkivallan kohteeksi, joten ehkä hän ei ymmärrä asian vakavuutta. Etenkin, kun eksäni otti asiakseen vähätellä tapahtuneet "pieneksi ravisteluksi"...
Äitini ei millään meinannut uskoa, mitä sain kokea perheväkivaltaisessa liitosa. Totuuden mukaisesti ex mieheni harrasti kummia juttuja pitkään. Kyllä minä seurusteluaikana jotain huomasin, mutta oletin sen olevan ohimenevää. Mutta: joka viikonloppuinen ryypiskely jatkui koko suhteen ajan (5 v) ja jos ei miehellä ollu rahaa tai mulla ei, niin ei sitten juonut mitään. Mutta yks kikka hänellä oli aina: salaa piti ostaa. Mulle ei koskan kertonut, että mitä kävi ostamassa, mitä juotavaa ja mitä muuta. Yhtenä juhannuksena eksä joi ja tupakoi 80 € edestä. Siinähän iso summa ruokaan ja lapsille vaatteita tms.. Mutta minäpä karkasin kolmantena iltana maatilalta kotiini lasten kanssa turvaan. Äitini ihmetteli ex mieheni touhuja ja ihmetteli. Minä en viitsinyt kuunnella. Äiti kyllä vastusti naimisiinmenoamme ja ehdotti että siirrettäisiin vuodella jne jne.. Mutta eipä menimme naimisiin, hääyönä paljastui: anaaliseksin mieltymys. Ja aggrr. Minä olin siitä todella tuohtunut ja suutahdin, järkytiyin. Vaikka kielsin, teki tämän silti väkisin, vasten mun tahtoa. Se oli minulle liikaa, 3 vuotta siedin tuota anaaliseksin tekoa, mutta aina olin kipeä päivän tai kaksi. Heti sen touhun jällkeen mun oli vaikea nukkua. Ex miehelle se oli kivaa ja hauskaa!!! HYI! Mutta loppujen lopuksi hän sairasti alkoholismia kuitenkin (tämä selvisi mulle, kun kävin terapiassa, kun aloin sairastaa somaattisia oireita ennen eroa). Lähdin liitosta 2007 lokakuussa, mistä olen tosi tyytyväinen. Minun ei tarvitse nyt pelätä ja sietää tuolalista uhkailua, anaaliseksiä, tms. Lapset ovat pelänneet isänsä humalaisuutta. Pelkävät vieläkin, kertovat minulle, että isä oli taas humalassa jne jne. Tapaamisoikeussopimus on täysin perseestä. Se täytyy taas muuttaa, ei voi mitään .Haluan lapsilleni parasta ja turvaa..
Mutta ... Tänä päivänä äiti jaksaa vielä kaivata vanhoja asioita liitostani. Aggrr. Minä en jaksa niitä kuunnella. Olen oppinut myös sen, etten ihan kaikkea puhukkaan äidille tai isälle. Meillä on kyllä periaatteessa hyvät välit, mutta asialliset. Hyvin syvällisiä asioita tms. en pysty puhumaan äidilleni. Äitini ei ole minua koskaan kohdellut ns. rakkaudella, esim halaamalla tms.. Jutellaan kyllä.. Nauretaan joillekin asioille. Joskus muistellaan hyviä aikoja. Mutta erostani, entisestä elämästäni, entisestä liitostani jaksaa vielä puhua, mutta vain silloin jos on hieman maistiaisissa. Höh.... Yleensä minä "riidaannun" isän kanssa. Kun isä näitä kuunteli ja kas kumma, pysyi hiljaa! hmm.. Muutoin jostain muuta pikkuasiasta me olemme kuin sarvet vastakkain. heh... Mutta tyypillistä isä ja tytär toimintaa meillä. Mutta on isällänikin omat huonot puolensa: Sanoo mulle monesti "Sulla on levvee perse." Henkisesti olen tähän kyllästynyt 20 vuotta olen kuunnellut samaa lausetta.. Höh..
vanhemmat ovat mulle hyvin tärkeitä, tukipilareita myöskin silloin kun kaksoset ovat mummolassa, minä saan hetken levätä ja hengittää rauhassa. Tietäen, että lapset ovat turvassa ja hyvissä käsissä. Vanhempani halailevat poikiani lähes päivittäin, kun saavutaan sinne, heti halataan ja kun lähdetään sieltä tai täältä niin heti halataan... Minun lapsuudessani tästä ei ollut koskaan mitään tietoa, ei tänä päivänäkään. Vielä aikuisena mummoni (isänäiti) halaili minua siihen sakka kunnes hän kuoli. Olen aina tykännyt normaaleista halaamisista, kun nähdään.
Äidillä on kyllä halauskammo, sen tiedän. Mutta lastenlasten suhteen on aivan erilainen.
Sinä poliisisetä, olet oikeassa monesta ohtaa, että uhrien täytyy mennä turvakotiin. Minä en mennyt. Siedin niin kauan, kunnes lopulta oli pakko lähteä ja sain apua loistavalta lastensuojeluviranomaiselta. Hänen avulla ja tukena minä jaksoin lähteä ja valmistella eroni viereille. Ero tuli voimaan viime vuonna ja olen hyvin helpottunut. Eroprossista toipuminen vie aikaansa ja vei minulta vähän yli vuoden. Nyt olen kyllä aika hyvässä kunnossa itseni kanssa... Mutta kaipaan fiksua, järkevää, ymmärtävää ihmistä rinnalleni elämääni, mutta tämä ei ole helppoa monelle, kun nainen on yksinhuoltaja jne jne..
Erotani en ole puhunut ns. julkisuudessa kovin monelle, esim. sukulaisistani monet eivät tiedä miksi erosin. MOnille oli yllätys kun olen eronut. On onneksi niitä fiksuja sukulaisia, jotka eivät kyselleet eroni syytä. Muutama serkkutyttö, joiden kanssa olemme ihan hyvissä väleissä kyllä kysyi, yksi näistä itki niin paljon, kun tiesi mitä on olla alkoholistiisän tytär. Hän ymmärsi ratkaisuni hyvin...
Ex mieheni harrasti siis alkoholin jumalointia, henkistä väkivaltaa (uhkailua, itsemurhauhkausta ,tappouhkausta jne) ja seksuaalita väkivaltaa (raiskausta (vasten tahtoani halusi tavallista seksiä) ja anaalliseksin vaatimista jne). Tätä onneksi ei tarvitse nyt sietää... Siitä olen kovin kiitollinen itselleni ja tuolle lastensuojeluvalvojalle.
Lapseni pelastin, samoin itseni, mikä on täkeintä. Tiedän että joistakin asioista toipuminen vie enempi aikaa, mut nyt tilanne on hyvä... Olen onnellisempi... Tasapainoisempi.. jne...
Mut tiedän kaipaavani toista lähelleni. Ei voi mitään. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta tavalla tai toisella ;)
Tsemppiä teille eronneille ja koettakaa kestää ja pärjätä..... Ystävät, ammattiihmiset ovat parhaita lääkkeitä ja apuja selviytymiseen, niin minä selvisin ;)
Hymyillään, olkaamme onnelisia, pidetään lippu korkeella kaikesta huolimatta.
ihan oikein teit, kun erosit siitä miehestä. kenenkään naisen ei tarvitse kestää miestä, joka laiminlyö ja on väkivaltainen.
tietääkö äitisi eronne oikean syyn? ymmärtäisikö hän paremmin, jos tietäisi, minkälainen ex-miehesi oli?
Äiti ei usko, ja hän on nähnyt eksästä vain sen siloitellun ja ihanan anopille suunnatun esityksen. Ihan kaikkea en ole kertonut, se on liian raakaa. Ja vaikea on kertoa tuollaisia itseäni edelleen satuttavia asioita, jos keskustelukumppani väheksyy kokemuksiani koko ajan.
Avioliittohan on elinikäinen. Niin myötä kuin vastamäessä.....
Nykyihmiset on vaan usein niin elämää kokemattomia pentuja iästään huolimatta jotta eivät ole joutuneet kokemaan vastuuta ja valan merkitystä. Se on tätä pullamössösukupolven touhua. Lupauksia ei pidetä ja kaiken pitäisi olla aina helppoa ja kivaa. Ei tunneta elämän arkea ja todellisuutta vaan kuvitellaan että elämä on jotain saippuasarjoista nähtyä. Ollaan vaan minä-ite paskoja.
Väkivaltaisen suhteen saa lopettaa! Muuten olen kyllä samaa mieltä kanssasi.
Sekä on ihan elämän normaalia arkea ja todellisuutta, että pitää mennä terveyskeskukseen paikattavaksi, kun aviomies on ollut pahalla päällä? Kyllä mun rajani vastamäen suhteen menee jokseenkin juuri tuossa kohtaa...
Seurusteluaika on sitä varten jotta otetaan selvää "puolison" taustoista ja jären tasosta. Kyllä ne selviää kun asiaa "antennit ulkona" tutkii. Kun seurusteluaikana koettaa ehdokkaan hermoja oikein kunnolla niin näkee kyllä mitä todellisuus on.Eri asia on sairaudet joita voi tulla avioliiton aikana vasta, ne on yllätyksiä ja hoitopaikat sitä varten.
Eri asia on nämä pullamössöt jotka ottaa jonkun oudon ulkomaalaisen koska "ne on niin ihania".
Ei tajuta jotta oikean muslimin kuuluukin pitää "akka ruodussa", mutta eihän suomalainen taliaivo ole sitä muka tiennyt.Sitten on tenavat meidän veronmaksajien elätetävinä, vai onko joku kuulut jotta Somalit elättäs maassaan Suomesta tulleita tenavia valtionsa piikkiin??
olet todella urpo. Sinunlaisia patapäitä en toivo koskaan kohtaavani.
Jos olen "urpo", niin kerroppas mikä on avioliitto? Kuka sen on asettanut? Mihin se perustuu? Kestoaika ? Tarkoitus ja merkitys? Milloin säädettiin ensimmäinen avioliitto? Vihkikaavat eri uskonnoissa? Jos valaiseisit meitä tietämättömiä oi sinä suuri titäjä. ; )
Ensimmäinen lyönti riittää.Ei se siihen lopu hakkaaminen.On turha puhua joidenkin että ei se enää lyö. Sellainen on tosi harvinaista.Ero vaan heti jos näin käy.Ihmisten pitäisi tutkia ennen sitoutumista mikä toinen on ja mikä on avioliitto.
On selvää että avioliitto rajoittaa omia menoja jos on lapsia.Näitä pentuisiä ja äitejä nään jatkuvasti salilla kun valittavat etteivät kerkee treenaan ja harrastaan kun lapset rajoittaa.Vittu mitä omahyväisiä taliaivoja, hehän on itse hommanneet lapset ja heidän kuuluukin elää lasten ehdoilla sillä vanhemmat ovat lapsia varten vasta sen jälkeen tulee muut asiat.
Papin aamen vaan muuttaa jotkut ihmiset,jossain vaiheessahan seurustelusta pitää ottaa seuraava askel.
Muuten taas samaa mieltä kanssasi.
Psykopaatit osaavat kyllä aika hyvin näytellä, että ovat tavallisia ihmisiä ja elävät normaalisti.. Et voi olla täysin varma mitä toinen ajattelee.
täysi tieto ja ymmärrys mihin on lupautumassa. Jos vihkivalassa mainitaan suostuminen henkiseen tai ruumiilliseen väkivaltaan, saattaisi moni miettiä vielä kerran lähtisikö lupaamaan yhtään mitään.
Nykyisin on elämänmeno kuulkaas sitä luokkaa ettei varmastikaan vanhankansan jäänteet siinä menossa mukana pysy iänikuisilla hokemilla avioliiton ikuisuudesta. Kun on tuota peliä ja vehjettä sekä lakejakin jotka määrittelevät asioita. On ihmisillä enemmän tietoa asioista ja apua saa muualtakin kuin ukolta ja hänen suvulta. Ja jos tämä "nykyaikainen ukko" lähtee vauvaa imettävän vaimonsa luota nussimaan muita nuoria naisia ja ilman suojaa, tartuttelee tauteja ja hakkaa päälle vaimonsa kuvitellessan tämän vielä pettävänkin tätä. Lapsi näkee kaiken, nojaa pinnasängyn reunalla ja itkee. Äiti juoksee puolialastomana karkuun häntä mielisairauksissaan hakkaavaa miestä pihamaalle toisten ikkunoiden alla. Mies maksattaa vaimollaan kaikki juoksevat talousasiat ja itse humputtaa autolla ja ostaa komeita vaatteita. Sitäkö se vanha kansa toivoo ikuisesti olevan kaiken? Anopin kanssa välit olivat välillä vihamieliset aviomiehen käyttäytymisen takia. Eihän hänen poikansa voi sellainen olla..Onneksi ne korjaantuivat heti eron jälkeen, jossa menetin kaiken minkä olin siihen asti ehtinyt vaivalla ja töissä käymällä kotiimme hankkia, ei edes velkojani jaettu puoliksi, vain minun omaisuuteni jaettiin. Miehellä ei ollut juuri mitään muuta kuin komeat vaatteet, hänpä hyötyi kauttani ja vielä halusi kostaa viemällä itse maksamani autonikin minulta kun otin ja lähdin. Sabotoi sitä. Kyllä tässä elämässä muistettavia hetkiä riittää. Mutta onneksi tuo vanheneva muisti alkaa viemään niitä inhottavamapiakin asioita vihdoin pois paljon kärsineen mielestä. Mutta jos elämä on ikuista, saattaa se kostokin pysyä elossa jopa sillä kaltoinkohdellulla ex-vaimolla. Onneksi väkivaltaisen ja hullun kanssa avioliitto on sentään purettavissa. Aamen vaan kaikille.
Aika moni sairastuu alkoholismiin vasta avioliitossa ja muuttuu persoonaltaan ihan toiseksi. Hyvästä miehestä tulee väkivaltainen.
tule...kyllä se on ollut sitä koko ajan.
Ensinnäkin: Äitisi on vanhan ajan ihminen ja suhtautuminen on ymmärrettävää. Sinun on kuitenkin tehtävä hänelle selväksi, että olet aikuinen ihminen ja teet itse valinnat ja päätökset omasta elämästäsi. Kerro se hänelle. Niin kuin sinäkin teet, sano äidillesi, että hänkin jatkaa elämäänsä ja rupee jo ajattelamaan muitekin asioita. Hänen on siis syytä jatkaa omaa elämäänsä ja elää myös sitä. Tee hänelle selväksi, että olette kaksi eri ihmistä, joilla kummallakin on oma elämä. Kerro hänelle sekin, että kun olit ja elit kotona, silloin päätökset teki hän. Nyt, kun olet aikuinen, sinä teet kaikki päätökset itse omasta elämästäsi. Kerro hänelle myös se, että kysyt hänen mielipidettään silloin kun sinä hänen mielipidettään tarviit. Kerro hänelle myös se, että silloinkin kun haluat hänen mielipiteensä, teet siitä huolimatta päätökset itse. Tee äidillesi selväksi ylipäätänsä, missä kulkee sinun ja äitisi elämän rajat välillänne. Elä anna hänen pompottaa itseäsi. Jos asia ei mene perille. Kerro se hänelle ja ilmoita, ettet tule ennen käymään kun hän osaa puhua muista ja oikeista asioita ja unohtaa tämän asian. Vaikka hän onkin äitisi, hänellä ei ole oikeutta puuttua sinun asioihisi. Meidän on ollut kasvettava itse aikuiseksi, sinunkin äitisi on siis kasvettava. Elä myös kerro äidillesi omista asioita avoimesti, vaikka hän onkin äitisi. En tietysti tarkoita tällä eroasioita. Ehkä tunnet jo äitisi ja hänen tapansa ja asenteensa. Niiden perusteella sinun mielestäni olisi hyvä ylipäätään kertoa elämästäsi äidillesi. Pidä siis elämäsi erillään äidistäsi niin hyvä tulee.
Olet tehnyt oikean valinnan lähtemällä väkivaltaisesta liitosta ja oikeilla perusteilla. Nosta häntä pystyyn ja anna mennä, mutta elä tee samaa virhettä toista kertaa. Tämä on vain yksi vaihtoehto.:))
Heti aluksi, hienoa että tajusit lähteä huonosta suhteesta. Se osoitti että sinulla on asiat omissa käsissä. Näitä holhoavia huonon itsetunnon omaavia äitejä on vielä paljon, useimmat tapaukset ovat pysyvässä olotilassa eli muutosta ei tule ennenkuin... Ole ylpeä hyvästä ratkaisustasi, läheisten joskus uskomattomat välihuomautukset tuntuvat tietysti pahalta...anna niiden elää omaa elämäänsä!
Aina näitä erilaisia kommentteja tulee elämän varrella kaikille meille, ne vain ovat osa arkielämää, niiden kanssa vain eletään...
Olet ainakin kerran "todistettavasti" näyttänyt vahvuutesi, pystyt varmasti elämään tämänkin "probleeman" kanssa kunhan et anna sen hallita oman elämäsi sisältöä!
Äiti-tytär suhde on muutenkin joskus monimutkainen, mutta molempien kunnioitus ja vapauden antaminen kuuluu siihen. Voisit sanoa äidillesi ensin suoraan miltä sinusta tuntuu kun hän vielä jaksaa kommentoida asiaa, kenties hänen tarvitsisi mennä puhumaan asiasta ammattiauttajalle. Tai sitten sanot, että nyt pidetään kolme kuukautta taukoa ja saat miettiä asioita. Sitten kun tavataa uudelleen, jos et ole mitään oppinut, niin et myöskään tarvi häntä. Ehkä tämä herättäisi hänet. Voimia !!
Oma äitini on jo yli 80-vuotias ja itselläni on 28-vuotias tytär. Äitini sukupolven kasvatusperiaatteisiin kuuluu jonkinlainen lasten henkinen ruoskiminen, etteivät vaan ylpisty. Kannustus ja positiivinen asenne ovat täysin tuntemattomia. Itse olen pyrkinyt kannustamaan tytärtäni pienestä asti, mutta silti hän on syyttänyt minua siitä, etten kannusta häntä. Oman kasvatukseni asenteet ovat siis varmaankin alitajuisesti läsnä, vaikka en itse niitä edes huomaa, vaan mielestäni toimin aivan toisin. Kun oma äitini aloittaa motkotuksensa, yritän vaihtaa puheenaihetta ja ajatella, että teen itse omat ratkaisuni, enkä välitä näistä motkotuksista. Vaikeaa se on, mutta ei ketään voi muuttaa, eikä edes itseään, vaikka yrittääkin. Ihmiset täytyy vaan yrittää hyväksyä sellaisina kuin he ovat.
itellä edellä mainittuja ongelmia ollu äitini kanssa. Lopetin suhteeni äitiini totaalisesti viime syksynä,nyt parempi olo ollu itellä,eikä äitinikään mua oo kaivannu.MEILLÄ AIKUISILLLA ON OMA ELÄMÄ,jos äitini kans ei oo tunne sidettä tai se on liian monimutkikas,JÄTETÄÄN MIEHET JA ÄIDIT
Ongelma äitisi suhteen tuntuu olevan lähentymisen puutetta. Oletko koskaan esim. viettänyt äitisi kanssa tytär-äiti hetkiä. Tekemällä jotain yhdessä rupatellen tai vaikkapa käyneet ulkona syömässä kahdestaan tai ostoksilla, koluamassa alennusmyyntejä.
Ehkä äitisi ei ymmärrä elämästäsi yhtään mitään koska ei ole ollut mukana elämässäsi. Tunteeko hän ystäviäsi, tietääkö hän harrastuksistasi. Ostatko joskus äidillesi yllättäviä tuliaisia tai hupsuja lahjoja.
Ehdottaisin, että nousisit äidin marttiyden yläpuolelle ja alkaisit juttelemaan hänen kanssaan vaikkapa kyselemällä hänen lapsuudestaan, nuoruudestaan, koulukavereistaan tms. Ja ehdotapa hänelle vaikka mukavaa illallista jossain viihtyisässä ruokapaikassa.
Tällaisilla pienillä aisoilla minä pääsin aikoinaan läheisyyteen äitini kanssa. Meistä kasvoi aikuisena läheiset ystävät ja vanha äiti tietämätön tytär -myytti särkyi itsestään.
Jos jokin ei toimi, pitää tehdä toisella tavalla. Äidilläsi voi olla vaikka minkälaisia fantasioita eronneiden naisten elämästä ja ehkäpä myös kateutta syvällä sydämessänsä- mitä lienee itse jättänyt tekemättä vaikka halutti. Sinun pitää ottaa äitiisi sellainenn suhde että hän ei pääse satuttamaan sinua.
Tekopyhää paskanjauhamista että pitäisi koko elämä kärvistellä yhdessä vaikka ei toisesta pidä eikä tule toimeen.
Ihmiset ovat aina eronneet jos vain on ollut rahaa. entisajan rikkaat erosivat linnojensa sisällä.
Entisaikaan oli puute kaikesta ja tavalliselta ihmiseltä meni suurin osa voimista ruan hankkimiseen ja muuhun rankkaan fyysiseen raadantaan ( rakastan pyykkikonetta, tiskikonetta ja induktiohellaani) ja eikä ollut ajankohtainen kysymys miettiä josko sitä koki sielullista yhteyttä puoisoonsa---. ei yksinkertaisesti voinut erota.
Ihanaa että meillä on paremmin!!! Henkisellä kärsimyksellä joka johtaa ihmisten henkiseen rappeutumiseen a alistumiseen ei ole mitään hyötyä, eikä sillä ole itseisarvoa.
Pane suusi kiinni ja vaihda puheenaihetta kun äitisi jankuttaa tylsiä erojuttujansa sinusta. Tai tuki hänen suunsa kertomalla naivilla tavalla kuinka mahtavaa sinulla on sängyssä nykyisen rakastajasi kanssa.
monta kertaa alkaa juttelemaan äitini kanssa millaista oli hänen nuoruudessaan. Aina sain kuitenkin vastauksen, että mitä niitä vanhoja muistelemaan ja hän lopetti aina juttelun siihen. Juttele siinä sitten äidin kanssa hänen nuoruudestaan. Itselle vaan tuli paha mieli, kun yritin olla äidille ystävällinen. Äitini osasi myös hyvin tuon marttyyriyden taidon. Kun hän alkoi leikkimään marttyyria, niin minä lähdin ovet paukkuen pois.
Olisin ikionnellinen jos voisin keskustella äitini kanssa läheisesti saamatta paskaa niskaan mitä odottamattomimmissa käänteissä, täysin yllättäin. Kun toinen sairastaa narsismia johon liittyy empatiakyvyttömyys, voiko siinä kokea jotakin läheisyyttä hyvälläkään tahdolla? Usein äitini tavattuani mietin itsekseni tippa silmäkulmassa. Olen surullinen, koska taas kerran hän on keksinyt jonkin tavan olla ilkeä, toisinaan erittäin ilkeä. Humalassa voi käydä kimppuunkin. Itse katselen tätä elämänmenoa selvin päin ja avoimin silmin. Mutta nähtävästi on asioita jotka eivät koskaan muuksi muutu. Ne ovat tytärtään kohtaan tarpeettoman ikävästi hyökkivät äidit..
Toki on tehtävissä. Yksinkertaisinta on ilmoittaa äidille, että yhteydenotot ei ole enää sopivia.
Puhelinsoitot ja ovikellon pimputukset tulkitaan kotirauhan häirinnäksi, josta tulet tekemään
rikosilmoituksen.
Myös sopiva fyysinen väkivalta lopettaa yleensä vittuilun, Nuo turvanpaukuttajat on kovia
vaan niin kauan kun niille on ystävällinen. Äriset sille vähän vihasemmin ja riepottelet vaikka tukasta repien vähän pitkin seiniä niin se alkaa itkeä pillittämään ja käy ehkä valittamassa poliisille.
Miksi kuvittelet, että sinun pitää kuunnella äitisi vittuilua ? Lapsethan on tehty aina itsekkyydestä.
Nyt äitisi yrittää alistaa ja mollata sinua, että olisi joku johon saa purkaa kiukkua ja pahaa oloa.
Tuollaisille vanhemmille ei auta ystävällinen huomauttaminen vaan rikosilmoitukset kotirauhanhäirinnästä tai riittävien voimakeinojen käyttö.
Toki on tehtävissä. Yksinkertaisinta on ilmoittaa äidille, että yhteydenotot ei ole enää sopivia.
Puhelinsoitot ja ovikellon pimputukset tulkitaan kotirauhan häirinnäksi, josta tulet tekemään
rikosilmoituksen.
Myös sopiva fyysinen väkivalta lopettaa yleensä vittuilun, Nuo turvanpaukuttajat on kovia
vaan niin kauan kun niille on ystävällinen. Äriset sille vähän vihasemmin ja riepottelet vaikka tukasta repien vähän pitkin seiniä niin se alkaa itkeä pillittämään ja käy ehkä valittamassa poliisille.
Miksi kuvittelet, että sinun pitää kuunnella äitisi vittuilua ? Lapsethan on tehty aina itsekkyydestä.
Nyt äitisi yrittää alistaa ja mollata sinua, että olisi joku johon saa purkaa kiukkua ja pahaa oloa.
Tuollaisille vanhemmille ei auta ystävällinen huomauttaminen vaan rikosilmoitukset kotirauhanhäirinnästä tai riittävien voimakeinojen käyttö.
Ilmeisesti äitisi ymmärrys ei riitä, jos kerrot vain nätisti, että sinua loukkaa. Jos hänellä olisi ymmärrystä kylliksi, hän osaisi pitää mielipiteensä ominaan. Niinpä hän ilmeisesti tarvitsee "kurinpalautuksen", eli jos käyttäytyy kuin lapsi, ansaitsee myös tulla kohdelluksi lapsena, viisaus ei katso ikää. Esitä äidillesi suora moite, sano tiukasti, että hän käyttäytyy huonosti ja tahdittomasti, etkä aio sietää häneltä enää moista käytöstä. Huonosta käytöksestä seuraa lapsillekkin jonkinlainen rangaistus, voithan laittaa äitisikin "jäähylle" elämästäsi jonkin aikaa, kerro, että palataan asiaan, kun hän osaa käyttäytyä kunnolla. Voithan myös muistuttaa, että kyseessä on sinun elämäsi, eikä hänen tehtävänään ole arvioida valintojasi sen enempää sukulaistenne kuin kaupan kassojenkaan kanssa.
olen kolmekymppinen mies ja eron jälkeen ei äiti kyl ole muuta kuin kannustanut, koska jos on hyvät välit vanhempien kanssa, niin kyl niitten pitäis tietää missä mennään... riippuu tietenkin asiasta ja tarpeista, mut jos et ole onnellinen... ota ero, koska elämänilo on ainut keino selvitä. Ei kukaan voi olla niin urpo, et elää toisen ehdoilla koko elämäänsä.
Heippa, älä anna äitisi vaikuttaa enää elämääsi !! Olen jo lähempänä kuuttakymmentä vuotta oleva mummeli, kerran eronnut pitkästä liitosta ja nyt leski, joten puhun kokemuksesta, myös äidilleni oli häpeä eromiseni. Mutta minunhan on elämäni.
Olet tehnyt aivan oikein kuunnellessasi sisintäsi. Elämäänsä ei kannata pilata epäonnistuneessa suhteessa, olet nuori ja edessäsi voi olla vielä niin ihana elämä, ettet vielä osaa sitä kuvitellakaan :)))
Siis tsemppiä eteenpäin toivoo tämä mummeli
Minulla taas äitini ihaili minua, kun jätin huonon suhteen. Hän itse kitui avioliitossa toisen miehensä kanssa hamaan kuolemaansa. Ei uskaltanut irotautua psykopaatista, kun pelkäsi. Mulle aina kuiski, että hyvä kun osaat pitää puolesi.
Tässä on oikeesti kyse kahdesta asiasta. Jos muutamassa vuodessa ei pääse yli päättyneestä oikeasta suhteesta, silloin on tainnut asia jäädä eroparin kanssa käsittelemättä ja luullaan että "aika parantaa". Se on täyttä puppua. Ei pitäis kovin luottavaisin mielin lukea roskalehtiä tai tietysti jos haluaa kasvattaa itsestään todella kylmän ja kyynisen ihmisen. Teillä on tosi vahvoja tunteita toisianne kohtaan, jos järkevä sananvaihto jää muutamaan sanaan.
Toinen on sitten se, että saatat myös tiedostamattasi ruokkia äitisi asennoitumista vaikka edes sivulauseissa tai rivien väleissä.
Toisia ihmisiä on todella helppo osoitella sormella, syyttää ja syyllistää. Se on eipäs-juupas keskustelua joka ei johda mihinkään. Sanoisin että riittävän pitkä tuijotus peilin suuntaan ja oikeiden asioiden pohtiminen pinnallisten asioiden sijasta mahdollistaa raskentavan keskustelun ja asioiden muuttamisen.
sanot sille suoraan että nyt loppuu. Ihan oikeesti hei, pitäskö tässä joku toinen menettelytapa muka olla? Kuitenkin tytär-äiti suhde pysyy kasassa ja se paskanjauhanta loppuu.
Problem solved.
juttu, paitsi äitini mielestä tein oikean ratkaisun erotessani väkivaltaisesta miehestä. Ex-mieheni äiti taas syyttää minua erosta ja haukkuu minut huoraksi aina jos satumme tapaamaan. Hänen mielestään tein aina jotain väärin ja hänen poikansa oli oikeutettu hakkaamaan. Hänen mielestään naisen pitää kestää kaikki mitä eteensä tulee. Enää en ole hänen kanssaan missään tekemisissä ja uusi anoppini kerran ex anopin tavatessaan ja kuunnellessaan minun huorittelua tokaisi ex anopille että kyllä se huora huoran tunnistaa!
... muutama samansisältöinen viesti jo:
Yritä armahtaa ja antaa anteeksi äidillesi. Se katkeroittaa elämälle, kun ei ole itse aikoinaan kyennyt, pystynyt, uskaltanut tai voinut tehdä samanlaisia ratkaisuja. Ja se on helppo laittaa lasten 'syyksi', niiden tulevaisuuden takiahan moni äiti / vaimo jatkaa jaksamistaan. Muutoksiin tarvitaan sellainen määrä voimia - no. henkisiä - että harvalta löytyy arjen pyörittämisen keskellä ...
Ennenvanhaan naisihmisen 'jokapäiväinen leipä' oli yhtä kuin aviomies, kuuliaisuus oli se työ, josta 'palkka' maksettiin .
O n n e k s i ajat ovat muuttuneet, ollaan siitä onnellisia ja koetetaan jaksaa ymmärtää toisella tavalla ajattelevia äitejämme ... :-)
Ehkä aitisi on tavallaan oikeassa. Avioliitossahan kasvetaan eikä pitäisi lähteä vastoinkäymisten kohdatessa. Ehkä äidilläsikin on ollut kestämistä omassa liitossaan?!
... kyllähän avioliitossakin kasvetaan yhdessä joskus harvoin, jos kasvetaan ja jaksetaan ymmärtää toista ja toisen ymmärtämättömyyttä loputtomasti ...
Mutta onneksi siitä voi kasvaa myös erilleen. Ehkä se onkin hyvä avioliitto, jossa huomataan, että 'hei! munhan pitääkin kasvaa omaksi itsekseni eikä toisen jatkeeksi'.
Sanoo omapäinen kasvaja :-) .
Aika moni täällä tuntuu suosittelevan suoraa puhetta ja/tai äitisuhteen vaalimista muillakin keinoin, hyvällä (yhteinen aika) tai pahalla (äiti jäähylle hetkeksi).
Erosta on sen verran aikaa, että kaikkea on koetettu, moneen otteeseen. Suora puhe tepsii hetkeksi, mutta tuntuu unohtuvan. Kahden keskenhän äiti ei enää huomauttele erosta, ainoastaan silloin, kun on muita ihmisiä läsnä. Ne ovat tyypillisesti tilanteita, joissa mun on mahdoton tai ainakin erittäin vaikea puuttua siihen, koska sittenhän aiheesta nousisi kahta suurempi haloo. Ehkä pitää seuraavaksi yrittää vaikka tiedustella ihan nätisti äidiltä, että miks hän halusi juuri nyt ottaa asian puheeksi...
Lisätään tähän kuvaan nyt vielä se ongelma, että jos äidin kans yrittää puhua, hän pitää sitä herkästi itseensä kohdistuvana arvosteluna ja saa siitä heti milloin mitäkin fyysisiä oireita. Ne voivat olla todellisia, kuviteltuja tai osaksi kumpaakin, mutta ei niiden kanssa tee mieli lähteä leikittelemään.
Ehkä ainoa muutos, mitä oikeasti pystyn tekemään, on omassa päässäni. On lakattava välittämästä noista huomautuksista ja opeteltava vaikka heittämään niin hurttia huumoria niiden päälle, että äiti ei enää kehtaa sanoa aiheesta mitään :)
... puheesta ja asenteesta tykkään minä.
No. millekään muulle et voi mitään kuin omille ajatuksillesi ja asenteillesi. Ja huumori, hurtti tai muu, on aseista vahvimpia ja voimakkaimpia.
Ja jos äitisi ei koskaan alakaan ymmärtää asiain 'juurta' (hänhän on oman historiansa vanki niin kuin kaikki jotka haluavat olla) niin sinä kasvat vahvaksi ja viisaaksi ihmiseksi.
Ai mistäkö tiedän? No se paistaa tekstistäsi nyt jo ... :-)
Nyt vaan omaa päätä säätämään :) Se ei kyllä ole helppoa, mutta vähitellen...
olen päättänyt elämästäni niin että minun ei ole pakko olla tekemisissä ikävien ihmisten kanssa, ovat sitten sukulaisia tai ei.
... monikin luulee. Sukulaisten kanssa on oltava tekemisissä kuitenkin viimeistään haudalla.
Voimia sinulle, sillä siitä tulee kova paikka jos se jää ainoaksi 'tekemiseksi' lähimpien ihmisten kanssa ...
Ja kyllä tämäkin näkökulma on ihan vanha, ei mikään uusi ... :-)
haudalla,ei ole mitään velvoitetta mennä hautajaisiin jos ei itse halua.
olla tekemisissä haudalla? muiden hautajaisiin ei ole pakko mennä kun omiin ja siellähän millään ei ole enään väliä.
... haudalle tosiaan tartte mennä konkreettisesti kuin omissaan.
Mutta jos sinulla on pää / aivot ja sydän paikallaan, niiin ne asiat sinä käsittelet tavalla tai toisella läpi, olet sitten vaikka timbuktussa.
Hmmm, todella, siis J O S ... :-)
oli sitten päätä paikoillaan tai ei, mutta kun aikuinen päättää elämästään edellä mainitulla tavalla, ymmärtää tekemänsä ratkaisun ja sen seuraukset. päätöksethän tehdään aina vallitsevien tietojen ja olosuhteiden valossa, joten niitä ei jonkun kuolema myöhemmin muuta. se että ei kaikkien ihmisten kanssa voi sovussa elää, kukaan, on vain hyväksyttvä tosi asia.
... entä kun "vallitsevien tietojen ja olosuhteiden valo" muuttuu ainakin järkevällä ja ajattelevalla ihmisellä vuosien myötä. Kyllä se läheisen kuolema pysäyttää - viimeistään - ajattelemaan toisella tavalla.
Kyllä kaikkien ihmisten kanssa tulee voida elää sovussa; antaa tilaa kaikenlaisille ihmisille, antaa kaikkien kukkien kukkia. Sinun ei tarvitse hyväksyä kaikkea mutta suvaitsevaisuus on hyvä taitolaji ... :-)
Jos itse en enää kävisi äitiä moikkaamassa, jäisi näkemättä myös muutama muu sukulainen. Ikävä tulisi, puolin ja toisin. Itselleni eivät muutenkaan istu dramaattiset "en enää koskaan" -tyyppiset ratkaisut...
Jos kyseessä oli joku kitkerän katkera täti tai setä, saattaisin jättääkin käymisen hyvin vähiin - mutta nyt on kuitenkin kyse lapsuudenkodistani ja sen tienoilla asuvista ihmisistä. Multa ei myöskään onnistuisi se, että kävisin naapurissa kylässä ja jättäisin kotona käymättä.
Minulla oli samanlainen suhde isoäitiini. Minä yksinkertaisesti lopetin hänen luonaan käymisen, kunnes itse soitti ja pyysi. Vähän aikaa muisti ja sitten taas jatkoi.
Tosin hän ymmärsi miksi välttelin häntä.
Ehkä kannattaa ystävällisesti sanoa, että et halua hänen kanssaan liikkua, koska muutkin nolostuvat hänen sanoistaan , et vain sinä. Tekee ehkä itsellesikin hyvää pitää pientä tapaamistaukoa
Äitini uskoo vilpittömästi siihen että naisen elämän tärkein tehtävä on pitää mies tyytyväisenä ja eronnut nainen on sitten siinä epäonnistunut.
Lisäksi äitini ei ymmärrä että joku nainen voisi olla onnellinen ilman miestä. Sellainen ei ole äitini mielestä mahdollista, nainen tarvitsee miehen ja perheen muuten ei voi olla onnellinen.
Kai hän itse uskoo asiaansa.
Suosittelen samaa kuin itse jo kirjoitit täällä jossain välissä: heitä äidin kommenttiin sellaista huumoria siinä kaupan kassalla, ettei hän jatkossa enää kehtaa kommentoida.
Ongelma on se, että kaikki äidit haluavat tyttärilleen parempaa kuin ovat itse saaneet. Samalla he kuitenkin herkästi katkeroituvat, kun sitä tytärtensä parempaa katsoessaan miettivät, miksi itse ovat jääneet siitä paitsi. Miksi ovat sietäneet hakkaavaa miestä tai muuten epätyydyttävää liittoa. Ovat jääneet, koska eivät taloudellisista syistä voineet lähteä, tai pelkäsivät sukulaisten reaktioita, tms.
Afrikassa, jossa tehdään tyttöjen sukuelinten silpomisia, niiden lakkauttamista vastustavat eniten juuri äidit. Ja miksiköhän? Siksi, että jos käytäntö todetaan älyttömäksi, he joutuvat katsomaan silmiin tosiasiaa, että heille on tehty julma vääryys josta kärsivät hirvittävästi koko elämänsä. On siis helpompaa olla sitä mieltä, että siinä touhussa on jotain järkeä, kuin katkeroitua vääryydestä. Tämä on toki ääriesimerkki, mutta kaava on sama.
Kaava ja idea sinun ja meidän muidenkin äitien tölväisyissä on se, että halutaankin saada aikaan nolostuminen tai häpeä. Niin vaikeaa kuin se onkin, ainoa lääke on olla reagoimatta kuten äiti tahtoo. Oma äitini on jakanut näitä tölväisyjä kymmenen vuotta, ja nyt olen vihdoinkin päässyt siihen pisteeseen, että voin reagoida kuten itse haluan eikä siten kuin äiti haluaa. Ja usko pois, vaikutus tölvinnän määrään on suuri ja nopea. Jos äitisi sanoo kaupan kassalla jotain ikävää erostasi, totea vaan tyynesti (ja riittävän kovalla äänellä että se kassakin kuulee), että jotkut ne haluaa olla hakkaavan miehen kanssa, minä en halunnut. Ja piste. Tuskinpa toistuu. Jokainen tietää sisimmässään, että hakkaavaa puolisoa ei tule sietää, ja sanoessasi noin teet enemmän äidistäsi hölmön kuin hän sinusta. Kun siis tölväisy tulee takaisin kuin bumerangi, voit olla ihan varma että se loppuu nopeasti.
Tiedän, että on todella vaikeaa olla kuin teflon johon mikään ei tartu. Lupaan, että tulokset kuitenkin tulevat nopeasti ja ovat erittäin hyvät. Harjoittelua se vaatii, mutta tämä on PALJON parempi keino kuin hylätä äiti eli siis lakata kanssakäyminen.
Kysymyksessä ei siis mielestäni ole se, etteikö äitisi olisi toipunut erostanne. Hän ei vaan ole toipunut siitä, että sinulla oli voimat jättää mokoma paskiainen, toisin kuin hänellä ilmeisesti olisi ollut.
Voimia, tsemppiä, kyllä se siitä!
Järjellään sitä pystyy kyllä ymmärtämään nämä asiat, ja pitkään pystyin melkein rauhallisesti sietämään tölvimistä. Nyt vain tuli sellainen vähän pahempi, oikein hankalassa tilanteessa ja väärien ihmisten läsnäollessa. Olen aika hämmästynyt, miten paljon pahaa oloa se saa minussa aikaan vielä monen päivän jäkeen... Mistähän päästä tätäkin lähtisi avaamaan?
Se on totta, että äiti hakee reaktioita sanomisiinsa. Pitäisi itkeä, suuttua tai ainakin ryhtyä hirveästi selittämään. Tyyni paikalta poistuminen tekee aina tauon huomautteluun. Vielä tehokkaampaa varmasti olisi, jos tosiaan pystyisi hinaamaan itsensä sinne huumorin puolelle. Nyt vaan ei taas paljon naurata :(
Mutta kyllä tämä tästä.
Tuo reaktiosi on aivan normaali, ja sinusta kuuluukin tuntua juuri tuolta. Yksi askel oikealla tiellä on hyväksyä oma tunnereaktiosi. Vanhemmiltaan odottaa tukea ja kannustusta, ei ilkeitä kommentteja joista jää paha mieli päiviksi ja jotka tuntuvat nöyryyttäviltä muiden edessä. Ainakin itse olen päässyt nopeiten pahan mielen yli, kun olen antanut itselleni luvan pahaan mieleen ja ikäviin tunteisiin. Siis ei niin, että jäädään kieriskelemään itsesääliin, vaan toteat itsellesi että olen normaali, terve ihminen, kun pahoitan mieleni itselleni niin tärkeän ihmisen ilkeistä kommenteista. Hyväksy tilanne. Sitten se jo meneekin ohi. Ja siinä vaiheessa alkaa tunnevalmentautuminen seuraaviin koitoksiin.
Kaikkein vahvimpia ovat ihmiset, joiden ei tarvitse loukata muita tunteakseen itsensä hyväksi. Ne joiden tarvitsee aiheuttaa muille pahaa mieltä, ovat itse heikkoja ja haavoittuvaisia juuri niissä asioissa, joista muille nälvivät.
Voimia! Pärjäät kyllä!
Tunnut tietävän, mistä puhut :)
Olen tässä kevään ja kesän mittaan, kovasti töitä tehden, päässyt ylös jonkinlaisesta pitkään jatkuneesta väsymyksestä ja matalasta mielentilasta. Nyt on jonkun aikaa tuntunut siltä, että koko kehitys meni hukkaan ja putosin takas sinne pohjalle tuon yhden ikävän tilanteen takia. Siihen kulminoituivat tavalla tai toisella useimmat elämässäni pielessä olleet asiat.
Mutta kun on kerran rakentanut tikkaat, niin ehkä se kiipeäminen on tällä kertaa helpompaa.
Kun äitisis seuraavan kerran alkaa muiden kuulleen eroasi ruotia, sano kuulijoille, että äidilläsi on jo vähän höperyyttää ja siksi hän vanhaa asiaa jaksaa uudestaan ja uudestaan puhua, antakaa äidille anteeksi.
Jos ei tehoa, ota pesäero....
Vanhemmat saavat muutettua lapsensa takaisin lapsiksi hetkessä iästä huolimatta. Selvä pesäero toimi minulle. Monet ihmettelevät miten voin olla näkemättä äitiä. Pelkät joulukortit toisille lähetetään. Minkä ihmeen takia tuhlaisin aikaa elämästäni jonkin ilkeän ja epäkunnioittavan ämmän tyynnyttelyyn? Äiti tai ei äiti, jos ei osaa olla ihmisiksi niin homehtukoon omassa norsunluutornissaan. Joskus aikuiseksi kasvaminen on juuri tätä, vaikka toivoi sen olevan pikkuisten viemistä mummin luokse.
... mutta aikuisuus on viestistäsi kaukana. Jos toivot oman äitisi "homehtuvan omassa norsunluutornissaan" niin sinulla on suuri ongelma äitisuhteesi kanssa - ja vielä suurempi itsesi kanssa. Ehkä voit aloittaa asian ruotimisen tästä omasta kommentistasi.
Siinä olet oikeassa, että vaikka lapsella olisi ikää miten paljon, niin vanhemmalle hän on aina vaan 'lapsi'. Ja siihen on iiiihan luonnollinen syy eikä sen pitäisi olla mikään / mitenkään paha asia.
Toisekseen; miten voit vaatia aikuisuutta ja käytöstä äidiltäsi, jos et pysty niihin itsekään. Siitä huolimatta, että äiti ehkä on se henkilö, joka ei ole sinulle aikuisuuden eväitä antanut. Ja niin kehä jatkuu, menneisyys toistuu, historia kulkee samaa rataa eikä asiat milloinkaan muutu miksikään muuksi ja onnettomat, epätäydelliset ihmiset lisääntyvät.
Ymmärränkin sinua, tiedän kyllä millaisia ihmiset voivat olla, äiditkin. Mutta siihen, millainen hän on, on joku syy; ehkä hänelläkin on ollut epäsuotuisa lapsuus ja inhoittava äiti tai isä tai joku muu syy, joka on katkeroittanut elämälle. - 'Pelivelkoja' täällä maan päällä käydään 'maksamassa', oli oikein eli ei jälkipolville ... :-)
vaan sulle kaikkea parasta?
Olin ainoa, joka itki tuhkauurnan ollessa papin edessä olevalla pöydällä. Meitä oli paikalla vain kolme kuudesta lapsesta. Et koskaan kannustanut minua elämäsi aikana. Lapsena sain kuulla toistuvasti:"Jos sinua S.... ei olisi tullut, niin elämä ei olisi tällaista helvettiä. Pikkulikasta asti tunsin syyllisyyttä olemassaolostani ja siitä, että isäni pahoinpiteli sinua. Se on siun syytä, sanoit. Siis minä, tyttäresi olin syypää teidän aviollisiin ristiriitoihin. Vielä sittenkin, kun isä hakkasi sinut humalassa ollesaan henkihieveriin ja minä olin ulkomailla töissä, kun päätit lähteä pois sen hullun luota, syytit minua erostanne. En edes tiennyt erostanne, mutta väitit vuosikausia, että se olin minä, joka käski lähteä pois. Itkit isäni perään ja syytit minua erosta kuolemaasi asti. Tulin luoksesi, kun sairastuit syöpään. Minulla oli tosi paha olo puolestasi ja halusin olla tukenasi, koska mitään ei ollut tehtävissä. Kärsin, koska sinulla ei ollut mitään toivoa parantumisesta. Olit alkoholisoitunut ja riidanhaluinen. Muistit väärin asioita ja sanoit, että kuinka kehtaan kuolinvuoteellasi valehdella. Lähdin seuraavana päivänä tuska rinnassani kotiini. Seuraavan kerran näin sinut Puolarmetsän sairaalassa, jonne vanhin poikani, josta et koskaan välittänyt, oli tullut mummia saattelemaan. Samoin tyttäreni jätti omat menonsa ja tuli kanssani valvomaan. Kavahdit kosketustani, kun pidin kädestäsi kiinni. Lähdimme aamulla pois, koska olit jo liukunut tavoittamattomaan. Lempilapsesi, sisareni ehti sunnuntaina luoksesi ennen toiselle puolelle lähtöäsi. Unessani tulit vielä syyttämään, etten sure kuolemaasi. En tahtonut tai toivonut kuolemaasi, mutta miksi surisin?
... rohkea, kiitos kertomuksestasi, luin ja itkin.
Toivottavasti monet huomaavat tästä elämäntarinasta, miten pienten ja vähäpätöisten asioitten takia jätätetään tärkeimmät ihmiset ja asiat unholaan. Ja joku toinen jaksaa vaalia niitä tällaistenkin kokemusten jälkeen.
Ollet enkeli, ainakin sinulla on sellaisen voimavarat. Kaikkea hyvää elämääsi toivon ... :-)
oli lohduttavaa lukea jopa mukavaa kun mun rinnalla kulkijoitakin voi olla samassa tilanteessa kuin minä.
Olen ison perheen lapsi ja minä olin aina se musta lammas kotona Olen pieni ja hoikka rakenteeltani ja minut laitettiin aina miesten hommiin kotona olin navetassa ja pellolla .
Ei koskaan vapaata kävin koulua viimeisiä luokkia aina ilta nevettaan ja viikonloppuna myös. ruoka oli palkka mihinkään ei saanut mennä tein kuin orja töitä.
koulu loppui ja lähdin monen sadan kilometrien päähän piiaksi . Isäni sairastu ja minun piti tulla kotiin navettaan. oli ruoka palkkani ,
isä parani ja mä vaihdoin piian paikkaa ja asuin viikon poisa kotoa,äitini soitti ja kyseli missä olen ollut.
aloin seurusteleen ja menin naimisiin. 7 kk päästä syntyi 1 lapsi ja melkein joka toinen vuosi ja niitä on nyt 7 siis isoperhe.
Äitini ei koskaan halunnut olla lapsien luona muutakuin moitti ja neuvoi joka asiassa.
aloimme rakentaan 3 lasta odotaessani omaa kotia .isäni halusi olla meillä rakennuksella joka tuli toimeen mieheni kanssa hyvin heillä oli hauskaa olla yhdessä. äitini oli sanonut että et saa mennä sinne ilmasta työtä tekemään vaan pitää olla kotona. isäni itki monesti minulle koska hän ei sais tulle teitä auttamaan ja mun siskoni olivat samaa mieltä.
Isäni ennen kuolemaa sanoi minulle kun hänestä aika jättää niin sinuun eivät äiti ja sisarukset varmaan ole yhteydessä. Ja niin on käynyt.
isäni sanat lohduttaa minua monesti kun ajattelen meidän tilannetta , mutta tiesin että isällä ei ollut helppoa olla aina äitini kanssa.
äitini elää ja on 90v käyn hänen luonaan n 1 kerran vuodessa ja hän kehuu aina puheissaaan muita sisaruksia ja heidän perheitään. mutta minun perheestä ei koskaan kysy mitään.
Mutta onneksi minulla on ihana perhe ihania minioita ja vävy . Emme ole meidän juhliin pyytäneet ketään minun sisaruksia.
tänä keväänä oli valmistujaisia .rippijuhlat ja nyt on vielä tulossa poikani häät, mutta sisaruksia ei kutsuttu koska he eivät ole meidän kenssa missään tekemisissä eikä äitiäni joka ei ole koskaan halunnut tulla meille isäni kuoleman jälkeen.
tyttäreni kertoi minulle että sit kun olet vanha niin hylkäätkö sinä meistä yhden lapsen niinkuin sinun äitisi on tehnyt.
sanoi että en koskaan te olette minulle tärkeitä lapsia kaikki ja pitääkää tekin yhteyttä toisiinne kuului pahaa tai hyvää olkaa silloin toistenne tukena ja muistakaa toisianne.
... olet kovista kokemuksistasi huolimatta ymmärtänyt, että rakkautta 'ei jaeta, sillä kerrotaan'. Siis noin, jos ajatellaan asiaa matemaattisesti.
Miten voi rakastaa vain joitakuita / jotakuta lapsikatraasta, ja toisia / toista ei ? Siinä sadan taalan kysymys !
Mutta se, mikä kirjoituksestasi erityisesti pisti silmään on suhtautumisesi sisaruksiisi. Eiväthän he ole syyllisiä vanhemman virheisiin, he ovat vain lapsuusvuosien kuluessa oppineet käyttäytymään tietyllä tavalla.
Kutsu ihmeessä suvun juhliin kaikki lähimmät sukulaiset ja näytä, että sinulla riittää jaettavaa (hups, eikun 'kerrottavaa'); välittämistä ja tunnesiteitä verisukulaisiin ja halua opettaa omat lapsesi tuntemaan ja välittämään, olemaan tekemisissä lähimpien kanssa.
Sillä lailla pääset ehkä myös itse yli siitä taakasta, että olet tullut väärin kohdelluksi. Kun toimit oikein ja kaikista osapuolista välittäen, niin kyllä sen joku lähimmistäsi huomaa ja saattaa jopa tulla 'puoliväliin vastaan' ...
Raskasta se voipi olla. Voimaa, viisautta ja ymmärrystä toivotan ... :-)
Onkohan kyse siitä, että äidillä on narsistista ongelmaa?
Lueskelen itse kirjaa: Will I ever be good enough. Healing The daughters of narcissistic mothers. Kirjoittaja Karyl Mc Bride. Ilmestyy tänä syksynä myös suomeksi.
Voisiko olla niin, että kyse ei ole ollenkaan avioliitostasi tai sen rikkoutumisesta vaan ongelmatiikka nousee äidin omista sisäisistä tarpeista?
Tarpeista nöyryyttää, hallita, alistaa? Äidin tarve saada huomiota ja samalla mitätöidä tytärtään? Avioero nyt sattuu vain olemaan hänelle sopiva keino tähän hänen tarkoitukseensa. Jos ei olisi avioero, niin sitten syy olisi joku muu, todennäköisesti.
Oli tilanne mikä hyvänsä: Voimia sinulle!
todella paljon omia selvittämättömiä ongelmia ja asennevammoja. Hän ei pysty yhtään ajattelemaan eroanne sinun kannaltasi - vaikka SINÄ se juuri olet eronnut eikä hän. Hänellä ei ole siihen mitään sanomista. Mitäpä jos sanoisit äidillesi suoraan, että ero on täysin sinun ja ex-miehesi välinen asia etkä halua enää kertaakaan kuulla äitisi kommentteja siitä? Voisit vielä muistuttaa, että hänen kommenttinsa ovat haitallisia teidän väliselle suhteelle.
Useinkin ihmiset projisoivat toiseen ihmiseen esim. juuri selvittämättömiä ja käsittelemättömiä tunteitaan. Esim. äitisi on saattanut itse haluta eroa isästäsi, mutta on kieltänyt sen itseltään jostain syystä, vaikkapa yleisen/perimänsä moraalikäsityksen vuoksi. Sitten kun sinä teit sen mistä hän vain salaa haaveili, niin eihän se tunnu kovin kivalta.. ja siitä hän sinulle napisee.