Meille on nyt noussut isoksi keskustelun/riidan aiheeksi koiran hankkiminen. Itse olen äärimmäisen eläinrakas, joka on tottunut että jaloissa pyörii yksi jos toinenkin karvaturri. Koirat ovat olleet minulle pienestä saakka suuri ja rakas harrastus. Agilityä, tokoa, rauniokoiraharrastusta, koiraleirejä, näyttelyitä jne... Kun muutin ensimmäiseen omaan asuntoon ja jouduin jättämään rakkaan vanhan ja tutun koiran lapsuudenkotiin, päätin että hankkisin sitten kun elämäntilanne olisi otollinen ni itselleni koiran (vanha koira jäin lapsuudenkotiin koska oli tottunut elämään maalla. Itse muutin kerrostaloon. Lisäksi koirani oli elänyt koko elämän isäni koiran kanssa)
Nyt olen tavannut ihanan miehen jonka kanssa olemme jo pari vuotta suunnitelleet tulevaisuutta johon kuuluu koira myös. Olen puhunut jo pitkään että kohta voisimme hankkia koira, mutta mieheni jostain syystä vieroksuu ajatusta ja suhtautuu hieman negatiivisesti asiaan. Hänellä on kuitenkin ollut lapsuudenkodissa koira.
Elämän tilanteemme olisi minusta nyt otollinen koiralle. Mies tosiaan ei kovin helposti lämmennyt ajatukselle. Hän sanoi että joskus sitten tulevaisuudessa. Ajatukeen koirasta hän kuitenkin suhtautui toisaalta hienosti. Yhdessä valitsimme rodun mikä meille tulisi, katseltiin kasvatteja, käytiin koiranäyttelyssä jne... Kuitenkin vastaus oli aina ettei vielä. Kun kysyin että miksi vastaukset oli: ei jaksa mennä ulos koiran kanssa. Ööh...
Ajattelin harmikseni että pitää odotella. Kuukausi sitten hän kuitenkin suostui koiranottamiseen niin että se tulisi meille ensi keväänä. No minä olin taivaissa. Katselin vielä tarkemmin kasvattajia ja soittelinkin heille jo alustavasti.
Ongelma:
Lupauksestaan huolimatta mieheni suhtautuu nyt edelleen koiraan erittäin negatiivisesti. Valittaa joka väliin että koira vie rahaa, karvoja jää, pitää viedä ulos. Tämä tietenkin latistaa mieltäni kovasti. Olen kysynyt häneltä että pitäisikö sitten jättää ottamatta mutta tähän hän vastaa että hän on luvannut asian ja nyt totuttelee siihen. On kuitenkin todella raskasta suunnitella koiran ottoa kun toinen valittaa koirasta paljon. Välillä hän on mukana täysillä jutussa ja miettinyt jo nimeä. Toisina päivinä hän inhoaa koiria yli kaiken :S En haluaisi ottaa koiraa jos toinen ei halua. Mutta tuntuu että mies haluaa joka toinen päivä ja joka toinen päivä sitten yrittää romuttaa unelmaani.
Nyt olen tavannut ihanan miehen jonka kanssa olemme jo pari vuotta suunnitelleet tulevaisuutta johon kuuluu koira myös. Olen puhunut jo pitkään että kohta voisimme hankkia koira, mutta mieheni jostain syystä vieroksuu ajatusta ja suhtautuu hieman negatiivisesti asiaan. Hänellä on kuitenkin ollut lapsuudenkodissa koira.
Elämän tilanteemme olisi minusta nyt otollinen koiralle. Mies tosiaan ei kovin helposti lämmennyt ajatukselle. Hän sanoi että joskus sitten tulevaisuudessa. Ajatukeen koirasta hän kuitenkin suhtautui toisaalta hienosti. Yhdessä valitsimme rodun mikä meille tulisi, katseltiin kasvatteja, käytiin koiranäyttelyssä jne... Kuitenkin vastaus oli aina ettei vielä. Kun kysyin että miksi vastaukset oli: ei jaksa mennä ulos koiran kanssa. Ööh...
Ajattelin harmikseni että pitää odotella. Kuukausi sitten hän kuitenkin suostui koiranottamiseen niin että se tulisi meille ensi keväänä. No minä olin taivaissa. Katselin vielä tarkemmin kasvattajia ja soittelinkin heille jo alustavasti.
Ongelma:
Lupauksestaan huolimatta mieheni suhtautuu nyt edelleen koiraan erittäin negatiivisesti. Valittaa joka väliin että koira vie rahaa, karvoja jää, pitää viedä ulos. Tämä tietenkin latistaa mieltäni kovasti. Olen kysynyt häneltä että pitäisikö sitten jättää ottamatta mutta tähän hän vastaa että hän on luvannut asian ja nyt totuttelee siihen. On kuitenkin todella raskasta suunnitella koiran ottoa kun toinen valittaa koirasta paljon. Välillä hän on mukana täysillä jutussa ja miettinyt jo nimeä. Toisina päivinä hän inhoaa koiria yli kaiken :S En haluaisi ottaa koiraa jos toinen ei halua. Mutta tuntuu että mies haluaa joka toinen päivä ja joka toinen päivä sitten yrittää romuttaa unelmaani.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Sympatiat miehellesi :)).
Jospa nyt ensin luopuisit tuosta narsistisesta ajatuksesta, että mies haluaa omilla tunteillaan romuttaa sinun unelmiasi. Tämähän kertoo sinusta ihmisenä, että kuvittelet kaiken maailmassa tapahtuvan edelleen liittyvän aina ja vain ja ainoastaan sinuun (no, niinhän lapset ajattelee, mutta siitä sitten kasvetaan).
Jospa miehesi onkin vastuuntuntoinen ihminen, ja pyrkii ihan realistisesti sopeutumaan (ja siinä sivussa yrittää saada sinuakin sopeutumaan) siihen ymmärrykseen että koirasta todella on paljon vaivaa. Se sitoo, siitä ei niin vain lähdetä ex tempore lomailemaan, ei oikeastaan edes päiväksi sitä voi jättää, se sitoo teidät yhteen taas uudella tavalla (kun eron tullessa on mietittävä se koira... oletko muuten valmistautunut siihen että sinusta voi tulla koiran yksinhuoltaja?), siivoustarve lisääntyy (ja kuka senkin sitten tekee) jne.
Mieti nyt itsekin vielä muutama kerta edestakaisin. Oletko ihan varmasti valmis kaikkeen tähän vaivaan (jos kerran mieltäsi niin latistaa vaivasta muistuttaminen) vai ajatteletko naiivisti, että mitä et itse voi hoitaa niin mies hoitaa tai sun vanhemmat tai miehen vanhemmat. Tai etkö välitä miettiä näitä asioita yhtään ollenkaan?
Ja, näitä on valitettavasti nähty. Mieheni tytär päätti hankkia koiran avoliittoonsa vuoden yhdessäasumisen jälkeen. Mieheni vastusti kovasti, ja teki selväksi että me emme ole käytettävissä koiranhoitajiksi, työmme takia, allergiani takia, ja sen takia myös että emme halua. Onneksi asia tehtiin selväksi, koska nyttemmin kun perheessä on koiran lisäksi kaksi pientä ihmistä, kaksi työtätekevää ja kiireistä nuorta aikuista, asuntolaina yms yms niin koiranhoidolle tuntuu olevan tarvetta kovasti... ja koira ei todella voi mitenkään hyvin siellä. Toivottavasti löytävät koiralle uuden kodin, hankalaa se tuntuu olevan, sillä kuka haluaisi ison rohmon huonostikasvatetun koiran...
olet ottanut miehesi tyttären esimerkiksi ja lipunnäyttäjäksi kaikille jotka koiraa haluaisivat ja tuskastuisivat siitä, ettei se onnistu nykytilanteessa? Voisit itsekkin ottaa vähän perspektiiviä näkemyksiisi.Vaikka näin kävi miehesi tyttärelle, niin se taas ei tarkoita laisinkaan sitä etteikö ap tai kukaan vastaavassa tilanteessa oleva olisi ajatellut asioita pidemmälle ja tarkemmin kun miehesi tyttö. Minä olen samassa tilanteessa kuin ap. Olen miettinyt nuo asiat joita syytät ap:n jättävän huomiotta. Et voi yleistää yhtä tapausta koko ihmisjoukkoon.. Ei mitenkään järisyttävän kypsää sinulta myöskään alkaa syyttämään ketään noin heiveröisin perustein ja yhden kirjoituksen perusteella narsistiseksi ajattelijaksi sillä ainakaan minä en häntä niin näe. On hyvinkin todennäköistä, että ap osaa valita itselleen sopivanlaisen rodun ja kouluttaa tämän, toisinkuin miehesi tytär.
Joten se mitä sanoisin sinulle, on ota vähän etäisyyttä, lue tekstisi uudestaan ja sano sitten kuulostatko vaiko etkö katkeroituneelta naiseelta.
mutta yrittää tekohengittää suhdettanne.
Itse en luopuisi koiristani yhdenkään ihmissuhteen takia. Ihmissuhteita tulee ja menee, vain koirat ovat todellisia ystäviä.
Munaa saa tarvittaessa mistä vaan, ja jos on pakko parisuhteessa elää, löytyy varmasti sellainenkin mies joka eläimistä pitää.
Eihän tässä ole kukaan luopumassa koirasta, vaan harkitsemassa koiran ottoa. Ja ap ei ilmeisesti alun alkaen halunnut koiraa pitää yksin, sekin aloituksesta ilmenee.
Mutta tämän vastaajan kielitaito huomioiden on ymmärrettävää, että ihmisten kanssa vuorovaikutus on varmasti hankalampaa hänelle kuin koirien kanssa toimeen tuleminen.
Narsistinen... Tavallaan joo pakko myöntää. Mutta en missään nimessä halua ottaa koiraa, jos mies ei halua. Joskus on vähän vaikee ymmärtää että miksi aluksi luvata ja sitten alkaa perumaan. Kai kaikilla on lupa perua jos tulee katumapäälle. Ärsyttäväähän se on. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.
Ja se että olenko valmis ottamaan vastuuta? No jos asuisin yksin ja elämäntilanne olisi sopiva niin kyllä ottaisin koiran :) Olen hoitanut koirat aina itse. Ei ole vanhemmat paljoa auttaneet. "Sinun koirasi, sinä hoidat" periaatetta meillä on käytetty joten eiköhän tuo koirasta vastuunottaminen ole tuttua. Pitää vaan ymmärtää ettei mieheni ole ottanut koskaan vastuuta koirasta. Ja kyllä meidän kaksi kissaakin on pysynyt hengissä niin eiköhän myö olla ihan vastuuntuntoisia ihmisiä.
Minulle koiran hankkiminen on suuri asia ja toivon että se tulee joku päivä toteutumaan :)
Niin. Minulla on jopa kaksi koiraa ja molemmat ovat minun koiriani, ei yhteisiä.
Eli olemme avoliitossa ja minä hoidan koirat, lenkitykset, harjaukset jne.
Mieheni harva päivä vuodessa tulee kanssamme lenkille, mutta ei se minua haittaa! Silloin kun otin koirat, niin mieheni teki selväksi että hän ei niitä hoida. Minua ei ole kaduttanut päivääkään tuo päätös, onhan nuo karvatassut ollut mulla jo 9-vuotta ;)
Meillä on sama tilanne, mutta asetelma päinvastainen. Minun avomieheni haluaa koiran ja hehkutaa siitä, minä toppuuttelen.
Olemme eläinrakkaita kumpikin. Minulla on ollut koira lapsuudenkodissani (vanhaneiti elää yjä ja asuu vanhempieni kanssa). Avomiehelläni ei. Minulla on kolme kissaa, jotka ovat olleet minulla ennen meidän suhdettamme ja joiden hoidosta vastaan täysin itse niin käytännössä kuin taloudellisestikin.
Jo suhtemme alusta mies alkoi puhua koirasta. Minä näin suunnilleen punaista - siitäkin huolimatta että olen pitkään haaveillut koirasta. Olen pohtinut asiaa paljon itsekseni.
Ehkä minua on kaikkein eniten asiassa nyppinyt sellainen selvästi aistittavissa oleva "ähky". Minusta koiran hankintaan täytyy suhtautua harkiten ja lemmikkiin täytyy sitoutua kympillä koko sen loppuelämäksi jo hankintavaiheessa. Jokapäiväiset koirajutut ottivat päähän varsinkin kun ne keskittyivät yksinomaan koirien suloisuuteen, eikä siihen vaivaan ja vastuuseen, mitä koiraomistajuuteen myös sisältyy. Jotenkin koin, että kumppanini ei edes ajattele sitä puolta asiasta. Hän vain höpötti miten kiva olisi lähteä lenkille ja miten söpöltä tuo ja tuo koira näyttää. Minusta koirakeskustelu ei ole hänen aloitteestaan koskaan ollut millään muotoa koirakeskeistä, vaan hän on koko ajan lähestynyt asiaa jotenkin itsestään käsin. Sinä on jotain mikä saa minut varpailleni.
Voin sanoa, ettei ole ollenkaan tuntunut mukavalta olla koko ajan ilonpilaaja. Tunnustan, että koirakeskustelu on monet kerrat kiristänyt välejämme. Aina kun mies aloitti vaikka jossain ulkona "Katso nyt miten kivannäköinen koira" oli jotenkin pakko töksäyttää "Mieti paljonko siitä lähtee karvaa ja montako tuntia sen harjaamiseen menee viikossa!"
En tiedä sitten millainen työnjako teillä on kotona ja suhteessanne yleensä. Meillä sellaiset jokapäiväiset askaret menevät kyllä melkolailla tasan, mutta perusteellisempi viikkosiivous on enemmän minun heiniäni. Väittäisin myös, että kaiken kaikkiaan minä hoidan enemmän yhteisiä asioitamme ja kannan vastuuta. Ehkä tää asetelma on siten myös osasyynä tuohon "koirakielteisyyteen".
No sitten seuraava pointti liittyy rotuvalintaan. Miehellä on ihan selviä lempparirptuja ja ikävä kyllä nämä ovat järestäen sellaisia, joiden en usko sopivan meille. Ihan ykkössuosikkina on lapinkoira. Asumme kerrostalossa ja lisäksi täällä kämpässä on vuodenajasta riippumatta aina vähintään 25 astetta lämmintä (vaikkei lämmitys edes ole päällä). Tuollainen koira paitsi haukkuisi meille häädön, läkähtyisi kuumuuteen, tarvitsisi porolauman (tai jonkin muun lauman) paimennettavakseen ja vaatisi kymmenien kilometrien lenkkejä jopa kylmimmillä talvipakkasilla. No, miten olisi rotweiler? Komea koira kyllä, paitsi että minä olen 48-kiloinen hippiäinen ja olisin tuollaisen järkäleen talutushihnan päässä yhtä tyhjän kanssa. Selitäpä tätä sitten miehelle, joka on itse kuin ladonovi, eikä osaa nähdä itseään minkään pikkufifin tai muun lamppuharjapuudelin rinnalla. Kyllä koiralla saa minunkin puolestani olla kokoa, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että koira minä=hengenvaarallinen yhdistelmä.
Voin omalta kohdaltani sanoa, että minun tarkoitukseni ei ole ollut romuttaa mieheni unelmaa. Unelma on yhteinen. Minun tarkoitukseni on ollut tiputtaa ukkelia maanpinnalle ruusunpunaisten lasiensa takaa ja herättää siihen vastuuseen, mikä on edessä.
Minusta eläinrakkaus on ennen kaikkea vastuun kantamista eläimistä. Jos ei ole täysin varma kyvyistään vastata täysipainoisesti eläimen tarpeisiin, on eläinrakkautta myös lykätä lemmikin hankintaa tai olla hankimatta lemmikkiä.
Tämä herjasi, että teksti on liian pitkä, joten....
Koira muuttaa arjen. Minusta on hyvä miettiä etukäteen miten se sen muuttaa ja onko valmis ja halukas siihen. Koira sitoo ajallisesti ja taloudellisesti. Muutos edellyttää aina luopumista jostakin ja koiran tulo perheeseen verottaa niin vapaa-aikaa kuin lompakkoa jostakin muusta. Kyllä siinä on asennoitumista.
Minä olen tänä aamuna lähettänyt sähköpostia yhdelle kasvattajalle ja kyselin saisimmeko mennä katsomaan pentuja. Sen tein todellakin minä, joka en koiraa niin hirveästi hinkua. Miksikö näin? Siksi, että mies on selvästi päässyt yli "ähkyvaiheesta" ja saanut jonkinlaisen otteen maanpinnasta. Koiraa ei ole pakko saada nyt ja heti ja hän on alkanut myös puhua niistä ei_niin_kivoista koiranomistajuuteen liittyvistä asioista ihan oma-aloitteisesti. Tämä kyseinen rotu ei kuulu miehen topteniin, mutta ajattelin että voisi olla nyt hyvä käydä vähän tutustumassa sellaiseen rotuun, joka saattaisi meille sopiakin. Koiranhankinta ei välttämättä ole juuri nyt ajankohtainen. Pentuja tulee ja menee. Meille sellaista ei välttämättä tule nyt tai tänä vuonna, tai pakosti seuraavanakaan, mutta ei se ole poissuljettuakaan.
Silti vähän pelottaa. Kyllä, nimenomaan pelittaa. Mietin yhä tuota miehen sitoutumista koiranhoitoon. Minä tieädn, että jos hän jostain syystä alkaa laiminkyödä koranhoitoa tai minä alan jossain vaiheessa kokea että koira ei ole täysin onnellinen, otan vastuuntuntoani sitten aina van isomman taakan harteilleni. Pelkään, että jos niin käy ja joudun ikäänkuin vastentahtoisesti hoitamaankin koirasta yli puolet, se saattaa vaikuttaa negatiivisella tavalla meidän keskinäiseen suhteeseemme. Meidän parisuhteemme on hyvällä pohjalla, enkä halua sen muuttuvan.
Minusta tuo teidän kuvionne kuulostaa kovin samanlaiselta kuin tämä meidän ja sen vuksi ajattelin valottaa tähän vähän tätä toistakin puolta.
Mielestäni sinun tulisi ottaa oikeasti puheeksi miesystäväsi kanssa se että HALUAAKO hän koiran vai olisiko hän vain valmis ottamaan koiran, kun SINÄ sitä haluat!
Älä kuuntele hassujen ns. KOIRAIHMISTEN juttuja, heillä ei ole kykyä rakentaa normaali ihmissuhteita, joten koira korvaa ne.
Mielestäni lemmikit joihin ollaan "liian kiintyneitä" ovat lähes aina merkki sisällön puuttumisesta elämästä
tai muisto jostain tapahtumasta jolloin koira on ollut se ainoa ystävä joka ymmärtää ja rakastaa.
On harrastuksia joihin tarvitaan koira tai jokin muu eläin tarvitaan ja sitten harrastuksia joita tehdään esim. koiraa varten, kuten agility.
Oletko itse miettinyt, miksi haluat koiran?
Edustiko se sinulle lapsuudessa jonkinlaista henkistä pakotietä tai jotakin turvaa, jota et ihmisiltä saanut tai oliko koira paras ystäväsi?
Mitäilma koet jääväsi jos ei ole koiraa?
Miehesi eivälttämättä koe koiraa samalla tavalla kuin sinä ja siksi hän ei kuitenkaan haluaisi hankkia koiraa, puheistaan huolimatta....sillä koirasta on oikeasti paljon sellaista vaivaa, joka ei ole kivaa sellaiselle joak ei ole sydämestään mukana asiassa.
Minulla on ollut pahimmillaan 5 koiraa perheessä, joten tiedän kyllä!
Mikäli olet valmis lopettamaan suhteenne lemmieläimen takia, niin hanki silloin lemmikki ja mies
jolle hänellekin koira on sinua rakkaampi.
Mielestäni kaikissa hankinnoissa jotka vaikuttavat perheen kaikkien jäsenten elämään tuilsi aian kuunnella kaikkia pereen jäseniä. Eikä perheeseen tule hankkia mitään, mitä kaikki eivät halua.
Jos hankitte painostuksestasi koiran se saattaa pilata ihmissuhteesi. Mieti sitä.
Tee hyvä päätös jätä koira, ota mies, hanki perhe ja ihana elämä ja miettuikää koira sitten josk..ehkä.
Huh huh sanois Rauno Repomies!
ihmiseltä joka haluaa olla rauhassa sotkevalta ja aikaa vievältä koiralta. Unohda koira ellet ole valmis luopumaan miehestäsi.