Minkälaiset tunnelmat teillä oli ennen ulkomaille lähtöä? Itse olen menossa Ranskaan au pairiksi, ja tuntuu kuin tekisin todella raskasta surutyötä jo nyt Suomessa. Tunteet kulkevat vuoristorataa, ja välillä houkuttelee jo ajatus koko leikin hylkäämisestä. Toisaalta taas en haluaisi antaa periksi tälle. Välillä tunteet ovat niin voimakkaita, että se alkaa näkyä jo ruokahalussa ja unettomuudessa, ja kaikki tuntuu harmaalta. Ihan kuin olisi itku kurkussa koko ajan. Koen myös jonkunlaista selittämätöntä syyllisyyden tunnetta lähdöstäni, läheisten jättäminen tuntuu niin kamalalta. Kukaan ei syyllisyydentunteisiin anna syytä, mutta niitä vaan on. Ei pysty oikein enää mistään asioista nauttimaan, kun kokee että kohta olen jättämässä kaiken tämän.
Olen jo parikymppinen, mutta hyvin paljon koti-ihminen. Silti tunnen kipinää ulkomaille lähtöön, ja haluaisin nähdä mitä voin tästä kokemuksesta saada. Mutta sitten iskee tämä kaikki päälle, ja yhtäkkiä en enää muista syitä sille miksi halusin alunperin lähteä, ja olen valmis perumaan koko jutun. Pelkään myös kamalasti sitä miten selviän paikan päällä ikävästä, kun jo nyt tuntuu tältä.
Olen jo parikymppinen, mutta hyvin paljon koti-ihminen. Silti tunnen kipinää ulkomaille lähtöön, ja haluaisin nähdä mitä voin tästä kokemuksesta saada. Mutta sitten iskee tämä kaikki päälle, ja yhtäkkiä en enää muista syitä sille miksi halusin alunperin lähteä, ja olen valmis perumaan koko jutun. Pelkään myös kamalasti sitä miten selviän paikan päällä ikävästä, kun jo nyt tuntuu tältä.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Joo musta tuntu ihan samalta. Kaikki kyseli kokoajan et jänniittääks muo ihan sikana ja et oon varmaan ihan mielettömän innoissani lähdöstä. En oikeestaan jännittänyt yhtään ja pari viikkoa ennen lähtöä en ees osannu olla oikeen innoisaan koko hommasta, muut näytti olevan enemmän innoissaan mun lähdöstä kun mä ite:) Mut nyt oon ollu täällä saksassa jo 2 kuukautta, enkä kadu kyllä päivääkään että lähin. Se inhottava tunne lähti oikeestaan heti ku tänne saavuin:) Onnea sulle Ranskaan, kyllä se siitä:)
Tuollaista au-pairia en haluaisi...
Puhuu surutyöstä jo etukäteen eikä Ranska edes ole maantieteelliseti kovin kaukana.
Et näköjään todellakaan ymmärrä aloittajan viestiä, tai et halua ymmärtää. Noilla tunteilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka hyvä tai huono au pair on, et voi tuon perusteella vetää noin rankkoja johopäätöksiä, ettet haluaisi tuollaista au pairia! Onhan se nyt herrantähden normaalia, että noin ison askeleen edessä reagoi voimakkaasti, siinä voi tulla pintaan yllättäviäkin tunteita! Jokainen on yksilö ja käy nämä tunteet läpi eri tavoilla! Voisitko hiukan tarkentaa mitä mahdoit tarkoittaa viestilläsi, miksi vedät noin rankkoja johtopäätöksiä? Jos sana "surutyö" särähtää korvaasi, niin mietipä asiaa vähän tarkemmin äläkä takerru siihen. Mielestäni tuo sana kuvaa hyvin niitä tunteita mitä hyvin monella au pairilla on ennen lähtöä. Juuri ennen h-hetkeä stressi ja jännitys saattaa kerta kaikkiaan joillain purkautua voimakkaasti. Ja mitä ihmettä tuo Ranskan maantieteellinen sijainti asiaan liittyy?? Ei tällä ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka kauas on menossa! Ja tuo "puhuu surutyöstä jo etukäteen" on hiukan kummallinen kommentti, koska suurimmalla osalla vastaavanlaiset tunteet liittyvät NIMENOMAAN lähtöä edeltävään aikaan. Viestisi on aivan käsittämätön ja osoittaa ettet todellakaan tiedä mistä puhut.
Toivon hartaasti ettet ole nykyinen tai edes tuleva host-perheen vanhempi jos asenteesi tosiaan on tuo.
reagoin tähän sanaan "surutyö". Mielipiteeni on,että kö. sana on liioittelua ja erittäin mautonta tässä yhteydessä.
Ja mielipiteeni on tietenkin vanhanaikaista hölinää nykyisten 20-v mielestä.
Ei,ei pelkoa että olen host.
Ainoastaan ex-au-pair.
Vuosikymmeniä sitten ,jolloin maailma oli huomattavasti laveampi
( ei lentokenttiä joka kylässä puhumattakaan halpalennoista, ei sähköpostia,ainoastaan hintavia soittoja by landline jne)
Toiset ovat vain katkeria, ei anneta sen vaikuttaa.
Minulle kävi aivan samoin, itkin, en syöny ja nukkunu kahteen viikkoon. Pidin tavoitteena että lähden sinne ja sillä selvä. Sanoin hyvästit kaikille sukulaisille hymyssä suin. Nyt olen ollu vasta viikon Englannissa, mutta tuntuu hyvältä. Ei itketä, syön ju nukun todella hyvin. Elämä tasoittuu kun on vaan päässy lähtemään.
Yritä jaksaa! Se helpottuu..
Pahoittelut jos sanavalintani tuntuu mauttomalta, tarkoitus ei ole ketään ärsyttää tai loukata. Sana vaan kuvaa omalla tavallaan hyvin osuvasti kaikkea sitä mitä tunnen. Ei ole syytä ottaa sanaa liian kirjaimellisesti, tai takertua siihen liiaksi. Mutta et voi silti vähätellä kenenkään tunteita, tai syytellä liioittelusta, jos et tunne ihmistä. Ehkä sinä et ole kokenut samalla tavalla tai et tiedä asiasta, mutta meitä on moneksi, toiset kokevat asiat eri tavalla.
Ja olen samaa mieltä siitä ettei Ranska ole maantieteellisesti kaukana, mutta se nyt ei ole tässä pointti alkuunkaan. Alunperin suunnittelin lähtöä Atlantin toiselle puolelle, olisinko silloin ollut enemmän oikeutettu tunteisiini?
Kiitos niinuskalle rohkaisusta, helpottavaa tietää että on muitakin!
katkeruudesta ollut kysymys vaan surusta ja epätoivosta ?
vaikka että kai tyypit joiden käsi on amputoitu ovat "enemmän oikeutettuja tunteisiin" kuin ne joitten kynsi on katkennut.
on kamala ikävä, mut vasta nut. tulin sveitsiin eilen, ja mä sain tietää et oon ees lähdössä niin alle 2 viikkoo sitten. ei se aluks tuntunu miltään, kun asuin omas kämpäs niin piti sit järjestää nii paljo asioita. mut sit ku kaikki oli tehtu, eli päivää ennen lähtöö, nii tuli itku, eikä se oo oikein ottanu loppuakseen. tiettu jos isäntäperhe näkee nii pitää purra huulta, ne ei oo onneks huomannu. tuntuu et haluais vaan heti pois täältä. mut mulla ei todella anna pokka periks et lähtisin kun oon sitä mieltä et tottakai pärjään. mut ei tää ollu niin halppoo. mä aattelin et ei se oo kun lähtee vaan, mut oli se sit pahempi... mut mun olo aika on sen 8 kk niin en mä niin kauan aio kituuttaa jos tää ei lopu... toivon vaan et loppuu... ja jouluks kuitenki suomeen :)
Ja jouluun on enään 3kk ja se on NIIN lyhyt aika. Olen itse ollu Englannissa jo kaksi kuukautta ja ikävä ei ole vieläkään pukannu päälle. Voi johtua siitä, että äitini ja siskoni kävivät vierailemassa viime viikonloppuna. Nämä kaksi kuukautta ovat menneet niin nopeasti, että ei sitä ymmärräkkään.
Kun sinä pääset arjen makuun sielä, niin aika vain vilahtaa silmissä. Ja puhu jonkun kanssa, niin se auttaa.
Ajattele, kuinka ihanassa asemassa olet. Saat matkustaa, tutustua uusiin ihmisiin ja hei tätä sä aina olet halunut!!
Itse itkin niin paljon tänne tullessa, että nyt ei itkua enää tulekkaan.
Oon ollu nyt puolitoista viikkoa Englannissa ja kauhea koti-ikävä vaivaa. Joka päivä ja vielä unissakin. Tarkotukseni oli olla täällä vuosi,mutta jos tämä sama meno jatkuu, en aio jäädä tänne kituuttamaan. Oon päättäny olla jouluun asti ja jos sitä ennen tulee ylitsepääsemätön olo niin sitten kotiin. Ja jos sopeudun tänne hyvin, niin sitten oon loppuun asti. Näin oon ajatellu, vaikka joka päivä tulee hetki, jolloin tuntuu etten selviä jouluun asti. Saa nähdä kuinka mun käy...
Kyllä tuo tutulta kuullostaa. Itse olen lähdössä Allianssin kautta puoleksi vuodeksi töihin Skotlantiin, eikä matkaakaan ole suunniteltu kuin yli vuosi ja juuri tuollainen "surutyö" on käynnissä. Kaikkein naurettavinta tässä minun tapauksessani on, että olen nähnyt tämän eteen paljon vaivaa. Ensin piti lähteä kaverin kanssa, mutta tämä viivytteli hakuprosessia ja sanoi lopulta "kiitos mut ei kiitos" ja jätti mut tyhjän päälle. On säästetty, on käännetty erinäköisiä virallisia todistuksia ja papereita, veuhdottu vakuutuksia ja mitä vielä ja nyt kun äiti katsoo itku silmässä ja sanoo että sinne se minun nuorimmaiseni nyt lähtee niin tekis mieli pistää hanskat naulaan, palata ajassa kuusvuotiaaksi ja mennä äiskän ja iskän väliin nukkumaan. Ja kaiken lisäksi haluaisin päästä vielä Iso-Britanniaan opiskelemaan!
Kyllä minun tietääkseni tällainen "kahden tulen välissä" oleminen on ihan normaalia aina ennen suurta elämänmuutosta, oli se minkälainen tahansa. Elämässä täytyy aina pyrkiä etenemään ja joskus kun se eteenpäin meneminen vaatii suuria muutoksia elämään (vaikka vain väliaikaisia) on monilla ihmisillä halu välttää muutosta, eli epävarmuutta. Muutos vaatii uudet rutiinit, uudet tavat käsitellä asioista ja ylipäätään sopeutumista, mikä on aika raskas prosessi psyykkisesti: on ihan luonnollista, että ulkomaille lähtö ja uusi kulttuuri pelottavat, vaikka samalla olisi kuinka innostunut!
Minä ehdotan, että huonoimpina hetkinä teet vaikka hengitysharjoituksia (hengität hitaasti syvään ja ulos) ja muistat, että aina jos asiat menevät todella metsään voit aina palata seuraavalla koneella kotiin. Rahanmeno ei ole mitään sen rinnalla, että sinä alat kärsiä vakavasta ahdistuksesta/et nuku/et syö kun olet Ranskassa. Mutta kyllä sitä kipinää kannattaa seurata, ehdottomasti! Kyllä muutoksen pelkääminen on ihan normaalia, muttei sitä voi pelätä siihen pisteeseen asti, että elämä jää junnaamaan paikalleen.
Mutta tsemppiä meille molemmille! Toivotaan sinulle mukavaa au-pair perhettä ja minulle kivoja työkavereita :)
että yli vuosi menee puolen vuoden oleskelun suunnitelmiin.
Plus sitten vielä tämä kuuluisa "surutyö" sen päälle.
Ilmeisesti "uusiavuttomuus" ei ole pelkästään huhua....
Mitähän ihmeen tekemistä uusavuttomuudella mahtaa olla tämän asian kanssa? :D Ei niin kerrassaan mitään. Joidenkin on vaan niin ylitsepääsemättömän vaikea ymmärtää sitä, että toisilla tällaiset isot elämänmuutokset voivat aiheuttaa vahvojakin reaktioita, eikä se tarkoita sitä että sellaiset henkilöt ovat jotenkin avuttomia tai outoja. Jokainen kokee ja käy asiat läpi omalla tavallaan! Käsittämätöntä että ihmisiä ollaan valmiita arvostelemaan heti jos toisen toiminta- ja ajattelutavat eivät vastaa sitä mihin itse on tottunut.
Kun nyt kerran totesit keskustelun perusteella ettei uusavuttomuus ilmeisesti ole pelkästään huhua, niin yhtä hyvin voisin siinä tapauksessa todeta ettei se suvaitsemattomuuskaan ilmeisesti ihan silkkaa huhupuhetta ole.
isot elämänmuutokset ole välttämättömiä?
Esim. ei au-pairiksi meno.
tässä asiassa ei olekaan kyse siitä, että nuo tunteet olisivat merkki siitä ettei henkilö halua lähteä au pairiksi. Ihminen voi olla hyvinkin varma päätöksestään pohjimmiltaan, mutta tosipaikan edessä pintaan puskee yllättäviäkin tunteita.
Itsellä on ollut niin, että olen suunnitellut au pairiksi lähtöä iät ja ajat, tiennyt jo kauan että haluan tehdä sen, mutta totuuden hetken lähestyessä iski kamala epävarmuus ja halu perua koko asia. Muttei se silti tarkoita että olisin pohjimmiltani tahtonut suunnitelmasta luopua, kyseessä on lähtöjännitys, joka tulee toisille voimakkaammin kuin jollekin toiselle.
Tietenkään au pairiksi lähtö ei ole mikään välttämättön elämänmuutos, mutta monessa muussakin elämänmuutoksessa on kyse omasta halusta ja pyrkimyksessä päästä eteenpäin, ja monessa muussakin tilanteessa tuleva pelottaa ja saa aikaan rajujakin reaktioita. Se ei silti tarkoita että päätös olisi väärä tai henkilö jotenkin kummallinen.
Mulla on lähtö aika pian, ja aika vuoristorataa tässä kyllä mennään. Pelottaa, että minkälainen koti-ikävä iskee sitten paikan päällä ja miten siitä pääsee yli.
Tsemppiä sinne :) Ainahan voi soittaa kotiin jos tulee ikävä, on sähköpostit ja messengerit. Kokemuksena varmaan ihan mieletön ja ihana muistella vuosienkin kuluttua. :D Plus saatat saada elinikäisiä ystäviä ja vuoden au pairina olo saattaa jopa mahdollistaa muuton myöhempiin kyseiseen maahan. :)) hyvin se menee
Ja kun lähdet au paireriksi sinun elämä muuttuu, mutta sinä saat päättää suunan! Se on tärkeintä mitä pitää muistaa. Itse olen vieläkin Englannissa ja hyvin menee. Viime viikolla ekan kerran itketti, mutta se meni nopeasti ohi. Kiitos ystävän kuka seisoo rinnallani. Yrittäkää löytää toisia Au pairereja ja sielunystäviä. Itse olen löytänyt todella hyvän kaverin ja poika kaverin itselleni. Se vasta pelottaa, kun poikaystäväni on Jordaniasta. Mihin sitten kun au pair vuosi loppuu? Mutta KAIKKI RIIPPUU ITSESTÄMME JA PÄÄTÖKSISTÄMME.
Jaksamisia
silloin on syytäkin olla peloissaan.
Vai oletko aivoton masokisti??
Olen itse nyt Sveitsissä au pairina. Sain kuullä lähdöstäni 2 ja puol viikkoa aikaisemmin,että ei todellakaan ollut kauaa aikaa järkeillä lähtöään. Nyt olen ollut täällä puolitoista viikkoa enkä ole katunut hetkeäkää. Aluksi jännitti päivän kun kuulin,että saan tänne tulla,mutta sitten ei mitään. Itku meinasi lentokentällä tulla kun poikaystävää halasin,mutta sekin meni ohi siinä muutamassa sekunnissa. En ole kertaakaa ollut täällä masentunut tai surullinen ja olen vain innoissani ollut kokoajan. Kotona ehtii sitten oleen kun täältä lähtee :D
Mä tiesin ainakin 2 kk etukäteen lähdöstä, mutten päivämäärästä tarkkaan. Lentokentällä kyllä pilliteltiin kavereiden kanssa ja poikakaveri pystyi olla itkemättä (mistä oli kuulemma erikoisen ylpeä :D) Kun mä pääsin lentokentän porteista sisään ja jatkoin matkaani yksin, itkukin loppui, varmaan osittain ettei halua muiden ihmisten näkevän yksinäistä pillittäjää jossain nurkassa.. Hirveän yksinäinen olo siis tuli ja mietin mitä tässä on tullut tehtyä, mutta mieli ei antanut kääntyä takaisin!!! Nyt olen ollu Pohjois-Amerikassa 2kk ja rakastan olla täällä!!! Ja poikakaveri tulee 1,5 kk päästä, en malta oottaa :) paljon riippuu perheestä ja lapsistakin millaista alkutaival on. Mulla on aivan varmasti yks parhaimmista hostäideistä ikinä, (isäkin mahtava tyyppi) Kaikki tykkää siitä ja sanoo että se on paras tyyppi maailmassa :) heh...
Eli vaikka on karsee olo ennen lähtöä niin kyllä se silti kannattaa mennä, siitä pääsee yli ja jos ei pääse, sitte vaan maitojunalla takas suomeen! Elämä on valintoja täynnä! Eikä se tarkoita et on luovuttanut, on ainakin kokeilllu jotai uutta ja on ymmärretty että ei se oo se oma juttu...