Avioliitto, ei helppo, mutta ei kovin kuoppainenkaan. päättyi 18 vuoden jälkeen. Olin ehkä viimeinen, joka sai selville, että netistä oli löytynyt kiva venakko tyttärineen, jonka elämä siellä oli niin surkeaa, että se oli pakko pelastaa ja naida Suomeen. Siinä ei paljoa painanut yhdessä rakennettu talo, kolme lasta eikä muukaan menneisyys.
Alusta asti narsistiset piirteet olivat aivan selkeät. Narsistithan osaavat olla mitä hurmaavimpia ja voittaa puolelleen kaiken. Minä hölmö hoivaviettinen ajattelin tarjota miehelle uskollisuuteni ja mahdollisuuden irrottautua aikuiselämäänsä terrorisoivasta äidistä. Olihan hänessä tietenkin piirteitä, jotka vetosivat minuun naisena ja hurahdin häneen tosissaan.
Vuosien myötä narsismi paheni. Alituinen epäluulo, vainoharhaisuus, seurapiirien ihannointi ja niihin pyrkiminen oli lasten ollessa pieniä raskasta. Pahinta oli, että epäonnistumiset ja paha olo oli aina jonkun muun syytä ja se muu sai kuulla karkeaa kieltä ja sietää hävytöntä käytöstä. Aina se en ollut minä, mutta aika usein. Häpesin miestäni niinä hetkinä!
Ero oli traumaattinen, olisin tehnyt edelleen mitä tahansa, että lapseni olisivat voineet jatkaa yhtenäisessä perheessä. Käytin vieläkin kaikki voimani avioliiton pelastamiseen, mutta miehen mieli oli jo liian sairas. Luovutin lopulta ja pyysin murtuneena lapsiltani anteeksi, että en ollut pitkään ollut heidän tukenaan, vaan sairaan, sairaan miehen. Lupasin, etten enää jättäisi heitä yksin ja sen olen pitänyt.
Viime viikonloppuna oli kskimmäisen rippijuhla. En voi estää miestä saapumasta kirkkoon, mutta kotiini hänellä ei ole asiaa. Lapsi oli vastannut suoraan kysymykseen, että isän ja sen venakon luona hän ei vietä mitään. Itken edelleen päivittäin menetettyä avioliittoani, mutta tuon päivän tapahtumat saivat sentään joitain palikoita asettumaan. Näin etäämmältä miehen käytöksen, joka oli törkeää. Hän heilui videokameroineen kirkkokansan keskellä vastoin papin toivomusta. Hän ilmoitti hakevansa lapset luokseen kesken juhlapäivän tietäen, että lapset eivät uskalla kieltäytyä. Hän ilmaantui pihalle huudattamaan auton torvea, sai rippilapsen itkemään ja pilasi juhlatunnelman monilta. Lopulta hän karautti kiukuissaan yksin pois. Jestas, tätä käytöstä olen 20 vuotta kulkenut perässä selittelemässä, vähättelemässä, pehmentämässä. Häiriköiköön jo jonkun muun elämää.
Edelleen sydämeni on lukossa ja rikki kaikesta kokemastani, mutta aikuinen ihminen ei käyttäydy noin. Minä haluan aikuisen ihmisen!
Alusta asti narsistiset piirteet olivat aivan selkeät. Narsistithan osaavat olla mitä hurmaavimpia ja voittaa puolelleen kaiken. Minä hölmö hoivaviettinen ajattelin tarjota miehelle uskollisuuteni ja mahdollisuuden irrottautua aikuiselämäänsä terrorisoivasta äidistä. Olihan hänessä tietenkin piirteitä, jotka vetosivat minuun naisena ja hurahdin häneen tosissaan.
Vuosien myötä narsismi paheni. Alituinen epäluulo, vainoharhaisuus, seurapiirien ihannointi ja niihin pyrkiminen oli lasten ollessa pieniä raskasta. Pahinta oli, että epäonnistumiset ja paha olo oli aina jonkun muun syytä ja se muu sai kuulla karkeaa kieltä ja sietää hävytöntä käytöstä. Aina se en ollut minä, mutta aika usein. Häpesin miestäni niinä hetkinä!
Ero oli traumaattinen, olisin tehnyt edelleen mitä tahansa, että lapseni olisivat voineet jatkaa yhtenäisessä perheessä. Käytin vieläkin kaikki voimani avioliiton pelastamiseen, mutta miehen mieli oli jo liian sairas. Luovutin lopulta ja pyysin murtuneena lapsiltani anteeksi, että en ollut pitkään ollut heidän tukenaan, vaan sairaan, sairaan miehen. Lupasin, etten enää jättäisi heitä yksin ja sen olen pitänyt.
Viime viikonloppuna oli kskimmäisen rippijuhla. En voi estää miestä saapumasta kirkkoon, mutta kotiini hänellä ei ole asiaa. Lapsi oli vastannut suoraan kysymykseen, että isän ja sen venakon luona hän ei vietä mitään. Itken edelleen päivittäin menetettyä avioliittoani, mutta tuon päivän tapahtumat saivat sentään joitain palikoita asettumaan. Näin etäämmältä miehen käytöksen, joka oli törkeää. Hän heilui videokameroineen kirkkokansan keskellä vastoin papin toivomusta. Hän ilmoitti hakevansa lapset luokseen kesken juhlapäivän tietäen, että lapset eivät uskalla kieltäytyä. Hän ilmaantui pihalle huudattamaan auton torvea, sai rippilapsen itkemään ja pilasi juhlatunnelman monilta. Lopulta hän karautti kiukuissaan yksin pois. Jestas, tätä käytöstä olen 20 vuotta kulkenut perässä selittelemässä, vähättelemässä, pehmentämässä. Häiriköiköön jo jonkun muun elämää.
Edelleen sydämeni on lukossa ja rikki kaikesta kokemastani, mutta aikuinen ihminen ei käyttäydy noin. Minä haluan aikuisen ihmisen!
Vastaukset 21
Vanhimmat
joka sulla on jo, olet sinä itse. Huolehdi itsestäsi, että kestät edelleen järjen valossa.
Tulin pahoillemielin kun luin tarinaasi. Sydämesi on varmasti rikki, sinuun sattuu, mutta se voi olla merkki siitä, ettet ole menettänyt paitsi tunteitasi, niin normaalia reagointia.
Yksi lause nousi kirkkaasti, se, että lupasit lapsillesi olla heidän kanssaan. Siitä saat ohjenuoran lähitulevaisuuteen.
Toivon että ajattelisit yhtenä mahdollisuutena vapauttaa ja ehjätä sydämesi on keskusteluapu mielenterveyden ammattilaisen kanssa. Sinne mennäkseen ei tarvitse olla täysin hukassa, yleensä kovin eksyneet, niinkuin lastesi isä saattaa olla, eivät edes ajattele tarvitsevansa apua. Sinun ja lastesi kokemukset on sitä luokkaa, että voisitte hyötyä tulevaisuutta ajatellen siitä, että saisit purkaa tilannetta esimerkiksi perheterapiaan erikoistuneen ihmisen kanssa.
Jos voit, kokeile, ei se ainakaan pahaa tee. Kenellekään.
Usko pois, olet tehnyt elämäsi viisaimman teon, kun olet eronnut. Elämä alkaa pikkuhiljaa asettua uomiinsa, itkut laantuu ja lukot aukeavat. Apua kannattaa hakea, me normaalit ihmiset sellaista tajuamme hakea, narsistit eivät sitä tee, koska heissä ei heidän omasta mielestään ole mitään vikaa.
Oma tarinani on hyvin samanlainen. Erosin jokin aika sitten narsistisesta miehestä. Miehestä joka oli krooninen valehtelija, pettäjä, peliaddikti, manipuloija, seurapiiripyrkyri ja täysin empatiakyvytön. Minäkin yritin kaikkeni, kuuntelin ja yritin ymmärtää, yritin sulkea silmäni valheilta ja yritin saada meistä lähtemään terapiaan. Mutta samoin minun ex-mieheni oli jo liian sairas mieleltään, eli jo osittain ihan jossain "omassa maailmassaan". Mies osasi halutessaan olla oikea mallihurmuri, sulava ja lipevä, oli niin sosiaalinen ja ystävällinen....niin kauan, kuin itse hyötyi siitä, sitten se loppui. Minunkaan ex-miehelläni ei ole enää koskaan mitään asiaa kotiini, jossa asun yhdessä yhteisten lastemme kanssa. Lapsiaan hän saa tavata, mutta se ei tapahdu minun kodissani. Eikä rippijuhla, eikä mikään muukaan juhla tule tekemään tähän poikkeusta. Olen vihdoinkin saanut hänet ulos elämästäni ja voin elää rauhassa ilman häpeää hänen käytöksestään ja pelkoa siitä, mitä kuraa milloinkin seuraavaksi niskaan tulee. Yli kymmeneen vuoteen en ole tajunnut elämän olevan näin ihanaa!
Yhteydenpidon ex-mieheeni rajoitan tiukasti vain lapsia koskeviin asioihin. Useaan kertaan hän on yrittänyt eron jälkeen puuttua yksityielämääni, lähettelee teksti- ja sähköpostiviestejä, mutta vastaan vain ja ainoastaan sellaisiin, jotka koskevat lapsia, muita asioita en noteeraa ollenkaan enkä kommentoi niihin sanallakaan.
Anna itsellesi aikaa, aikaa toipua ja eheytyä. Ja muista, sinä et ole syyllinen, vaikka narsisti sinusta sellaisen yritti tehdä, et ollut silloin, etkä tule olemaan jatkossakaan. Sinä olet ainutlaatuinen ja arvokas yksilö, jonka elämä, uusi ja parempi on nyt alkamassa!
Tunnut tietävän, mistä puhut. Kuvatessasi ex-miestäsi olisit voinut puhua omastani. Eron teki vielä trumaattisemmaksi tyypillinen narsistin ahneus, joka iski koko suun voimalla minua vastaan. Mies, äitinsä tai veljensä eivät tajunneet tai välittäneet siitä, että se paha, jonka he tekivät minulle, koitui suoraan lastemme sieluihin arviksi. Jouduimme kokemaan lasten kanssa henkisä ja fyysistä väkivaltaa, kunnes ei auttanut muu kuin paeta kotoa, jotta elatusmaksut vimein alkoivat erääntyä. Vasta rahan menetys sai miehen lähtemään, vaikka hän itse eroa halusi, ajoi ja yksin sen myös haki. Mies oli toki erittäin loukkaantunut, että hän joutui lähtemään rakentamastamme talosta. Olihan hän jo aikaa sitten ilmoittanut, etä hän tuo siihen uuden perheen Valkovenäältä!
Edelleen olen niin arpia täynnä kaikesta, etten kykene mihinkään yhteydenptoon. laoset ovat sen verran isoja, että osaavat itse sopia käynneistään isällä, tai useimmiten kieltäytyä niistä. Kuinka nöyryyttävää onkaan teini-ikäisile pojille isän uusi venäläinen lapsivaimo ja joku tuntematon, jota heidän ptäisi pitää sisarena! Tiedän, että heidän isäsuhteensa tulee hiipumaan hiljalleen kokonaan, mutta koskaan en sano sellaista heidän kuullen ääneen. Lapset saavat täysin itsenäisesti päättää.
Ja se kysymys: Tiedämme , että kamalia asioita tapahtui, elämä ei ollut onnellista, vaikka yritimme kynsin hampain saada rakkautta narsistimiehltä. Miksi muistot tekevät niin kipeää? Hänen kasvonsa, tuoksunsa, sylinsä silloin kun se vielä oli minulle avoin - kaipaan niitä niin että henki ei kulje. Miten tukahdutan rakkauden? Mitä teen pimeälle sisimmälle, joka kuskii, että minä olin huono enkä enää kelvannut?
Älä todellakaan ala syyllistämään itseäsi, että olit huono ja et kelvannut. Olet varmasti yrittänyt parhaasi. Täytyy vain hyväksyä se, ettei se riittänyt. Se kuulostaa raadolliselta, mutta se on pakko hyväksyä. Itellä käynyt samallalailla. Rakastin sydämeni pohjasta naistani, mutta ei, mikään ei riittänyt ja niin hän halusi lähteä haistelemaan uusia tuulia. Ikinä mitään kunnon syytä en häneltä saanut, että miksi hän halusi luotani lähteä. Koskaan en kuullut häneltä mitään syytä siihen, että miksei hänen mielestään suhteemme toiminut.
Edelleen silti rakastan häntä sellaisena, jona hän minulle hyvinä hetkinä oli: lempeä, kaunis, iloinen ja ah se tuoksu ja syli. Kaikki se on sisälläni hyvänä muistona hänestä. Ne huonot puolet on sitten niitä, jotka on saanut minut tajuamaan myöhemmin, että parempi näin. Ei sellaista elämää olisi enää loputtomasti kestänyt.
Toivottavasti saat elämästä jälleen kiinni ja jaksat katsoa avoimin mielin eteenpäin :)
Kohtalo tovereitakin on. Niin tuttua tekstiä. Kuinka yksi narsisti saa niin paljon tuhoa aikaan. Hän tuhoaa sisarus suhteita, äiti -lapsi suhteita. yms. Erinomaisilla puhelahjoilla tuhoaa niin paljon isoja ja pieniä sydämiä. Ja mikä pahinta narsisti ei muutu ja uskoo olevansa kaiken vääryyden keskellä oikeassa.
Olisin halunnut kysyä sinulta ja ap:ltä, millainen äiti näillä narsistimiehillä on ollut teidän tapauksessanne? Mietin vaan, kun erosin puoli vuotta kestävästä suhteesta ja tämän miehen äitisuhde oli hieman outo...
Voimia teille molemmille! Hieno juttu, että rimpuilitte itsenne vapaaksi.
Anoppihan on tietysti samanlainen, mutta viisinkerroin pahempi. Todellakin, kuten joku sanoi aiemmin, hän on kaiken vääryyden keskellä ainoa puhdassydäminen, aito kristitty ja oikeassa tietenkin. Muiden ihmisten kohdalla anoppi kuten molemmat poikansa ovat pilkuntarkkoja oikeudenmukaisuuden ja laillisuuden noudattamisesta, itselleen voi kyllä sallia molempien rajojen rikkomista, sillä pitäähän perheen takia...
Tämä ihana äiti on niin touhukas (lue: sairaalloisen levoton) ja hauska (lue: piikikäs, mutta murteella). Hän on elänyt niin vaikean lapsuuden, että häntä on aina ja joka tilanteessa ymmärrettävä ja hänen tietänsä siloteltava, vaikka olisi mitä huutia saanut juuri aiemmin. Anoppi on uhrautunut poikansa puolesta viimeiseen penniin ja säästänyt pienestä eläkkeestään pojan perheelle, jotta lapset ovat saaneet katon päälleen. (Olen opettaja, narsistimieheni IT-alalla, joten eiköhän tulotaso ole riittänyt, silkkaa sontaa siis).
Koko avioliiton ajan "aikuisten keskutelut" ovat tarkoittaneet miestä ja äitiänsä, ovi suljettiin teatraalisesti nenäni edestä. Anopille olinkin aina "pikku vaimo", en siis varteenotettava aikuinen kumppani pojalleen. Äiti on myös aina osannut hypätä uhkaavasti nenille, myös lasten, jos on kokenut jääneensä liian vähälle (siis erittäin, erittäin usein).
Anoppi on matriarkan tavoin pitänyt huolta siitä, että yksikään penni sukunsa rahoista ei ajaudu väärille teille. Todettuaan poikansa löytäneen uuden ihanan elämän hän keksi allekirjoittaa velkakirjan, jonka mukaan hän on antanut velaksi perheelle 20 vuoden aikana keksityn summan rahaa , josta puolet oli siis perimän minulta pois! Tyypillinen lausahdus anopin suusta oli: "Minun pojassani ei ole mitään vikaa, niin hyvää poikaa ei ole toista maailmassa." Tämä poika mm. jätti minut ja päivän ikäisen esikoispoikansa sairaalaan, ryntäsi vihapäissään hakemaan äitiään lastenlasta katsomaan ja haukkui minun äitini s...n hulluksi akaksi.
Olen kateudesta vihreänä lukenut joitakin kirjoituksia anopeista ja miniöistä, joista on tullut parhaat ystävät. Niitä kirjoituksia pidän ohjenuoranani, kun nyt aikuisiän kynnyksellä oleva esikoinen on löytänyt oman tyttönsä. On muuten aivan ihana tyttö, kuin olisi saanut toisen oman tyttären! Ainakin tiedän, millainen anopin ei pidä olla!
on tehnyt tehtävänsä ja sinä opettajaihmisenä olet ammatti-ihminen käyttäytymistieteissä ja tiedät, missä kulkee rajat.
Kiitos valaisevasta kirjoituksesta. Olen kolmekymppinen nainen ja jäin lyhyen, mutta sen edestäkin dramaattisen suhteen jälkeen empimään, oliko tunteisiin liittyvä paha olo "oikein". En osaa tarkasti analysoida, mutta tunteet ovat hyvä merkki ja nyt kirjoituksesi vahvistaa entisestään, mikä mätti. En tutustunut tähän äitiin, koska koko henkilö tuntui sen verran pelottavalta naiselta puheiden perusteella, mutta hänen siskonsa tapasin ja hän oli pelottava tapaus. Suvussa oli muutenkin kova kilpailumentaliteetti ja nokkimisjärjestys. Hirveän täydellistä ja oikeudenmukaista. Minuthan olisi heti kättelyssä polettu maan rakoon. Mutta löytyi alkoholiongelmaa ja muuta, joista ei niin puhuttu. Ai kauhistus, se on tuntunut todella loukkaavalta, että ovi on suljettu nenän edestäsi ja miehesi ja hänen äitinsä ovat keskustelleet siellä keskenään ja sinua ei oteta huomioon.
En uskalla kuvitella, minkälaisessa liemessä olisin ollut, jos olisin lähtenyt siihen leikkiin mukaan. En ole niin vahva ihminen kuitenkaan. Olisin varmaan alkanut juomaan tai käyttämään psyykelääkkeitä ja sitten minua olisi entisestään haukuttu maan rakoon. Onneksi suhde päättyi. Tällä kaikella on joku tarkoitus.
Hassua, että tulit maininneeksi alkoholin. Ex-appivanhempani ovat aikoinaan eronneet miehen alkoholismin takia. En koskaan tavannut appiukkoa, mutta olen täysin vakuuttunut siitä, että anopin yltiönarsistisella luonteella oli asiaan osuutta. Alkoholisti oli helppo nimetä syylliseksi kaikkeen ja varmasti osa totuutta onkin juuri näin.
Oli ihailtavan viisaasti tehty sinulta päättää suhde. Kunpa olisin ollut yhtä viisas ja vahva aikanani. Olin silloin hyvin nuori ja uskoin tosissani, että pystyn parantamaan miehen lapsuudentraumat. Sittemmin kävi ilmi, että hänen mielestään ainoa trauma oli miten päästä eroon minusta ja ahdistavasta lapsiperheen arjesta. Saimme lasten kanssa kuulla mm, että hän olisi jo miljonääri ilman meitä! Luoja paratkoon, minä pidän itseäni miljonäärinä jättiveloista huolimatta. Onhan minulla kolme tervettä, upeaa, menestyvää, täysjärkistä lasta kaiken tapahtuneen jälkeenkin.
En kovasti jaksa korostaa opettajuutta ja ammattikasvattajan roolia omissa kotikuvioissani. Onhan toki totta, että luen ihmisten käyttätymistä sen tietopohjan ja ammattikokemuksen pohjalta, joka 20 vuoden työuran aikana on kertynyt. Teen silti ihan samoja virheitä kotikasvattajana kuin muutkin ja joudun välillä pyytämään lapsiltani anteeksi. En halua vaikuttaa kaikentietävältä opettajalta, vaan paremminkin kovia kokeneelta aikuiselta. Lapset palauttavat tehokkaasti totuuden tielle kommenteillaan "älä optaja nyt taas opeta".
Ihanaa, rehellistä, avointa, aitoa ja rakkaudentäyteistä elämää sinulle, rohkea nainen!
Sama juttu oli minulla rahan ja elatusmaksujen suhteen. Vasta lakimiehen yhteydenoton ja perinnän aloittamisesta kertovan kirjeen jälkeen lasten isä uskoi, että laki velvollisuudesta osallistua lasten elättämiseen elatusmaksujen muodossa koskee myös häntä. Minäkin pidin talomme, halusin säilyttää lapsilla kotinsa. Helppoa se ei ollut, mutta en antanut periksi.
Muistot tekevät kipeää aikansa. Ikävän tunnetta ei voi välttää, se tosiasia pitää vain hyväksyä ja tiedostaa ja elää se vaihe pois. Seuraavaksi iskee viha ja katkeruus. Ne ovat kaikki ihan normaaleja tunteita, joit normaalit ihmiset tuntevat ja jotka vain pitää käydä läpi. Älä siis soimaa siitä itseäsi. Ajattele positiivisesti, että osaat tuntea asioita, eli olet normaali ihminen, toisin kuin narsistit, sillä he eivät pysty tuntemaan aitoja tunteita. Vihaan ja katkeruuteen ei kannata jäädä vangiksi, sillä vahingoittaa vain itseään. Pura vihasi ja katkeruutesi liikuntaan, nyrkkeilysäkkiin, kirjoita näille palstoille tai päiväkirjaan, puhu ystävillesi, ... mihin vain, mikä sinusta tuntuu hyvältä, kunhan et lapsiisi, pääasia, että purat sen ulos, ettei se jää sinuun asumaan. Vihdoin aika tekee tehtävänsä, ja saavuttaa tilan, että ei enää tunne mitään. Olen itse käynyt nämä kaikki läpi, ja kiitos hyvien ystävien, jotka ovat jaksaneet kuunnella, olen nyt jo siinä tilanteessa, että jos exäni aiheuttaa enää mitään tunteita, niin se on ainoastaan halveksuntaa. Pahimpien ikävien hetkien läpi auttoi se, että kirjoitin paperille listan niistä lukemattomista valheista, ilkeistä ja sairaista teoista ja sanoista, manipuloinneista em. exän sairauteen kuuluvista tapahtumista (joita herra paratkoon oli vaikka mitä), ja aina kun ikävä iski päälle, otin ja pakotin itseni lukemaan listaa läpi. Kysyin itseltäni toistuvasti, että "todellako kaipaat miestä, joka teki sinulle kaiken tämän?". Kyllä siinä järki alkoi pikkuhiljaa sanomaan, että no en todellakaan kaipaa. Rakkaus tukahtuu siinä samalla, pikku hiljaa alkaa tajuamaan, että ei tällaista ihmistä voi rakastaa. Sinä et ollut huono, vaan sinä olit niin hyvä, että ex-miehesi heikko itsetunto ei sitä kestänyt, siksi et "kelvannut". Itseäni auttoi ystävien kanssa puhuminen, liikunta, ulkoilu, se, että hemmotteli itseään (kampaajaa, kosmetologia, omaa aikaa ja rauhaa, uusia vaatteita, elokuvissa ja tilaisuuksissa käyntejä, jne, jne), normaalin arkielämän eläminen lasten kanssa ja pienistäkin positiivisista asioista nauttiminen. Kun kerran lapsesikin ovat jo sen verran isoja, niin pidä hyvää huolta itsestäsi, olet sen ansainnut, eikä kukaan muu tee sitä puolestasi.
Yksi asia, mihin sinun lienee syytä varautua: jonain päivänä exäsi voi huomata, että elämä uuden naisen ja perheen kanssa ei enää olekaan niin ihanaa. Silloin voi käydä niin, että hän ilmestyy ovellesi ja lupaa taivaat ja maat, jotta ottaisit hänet takaisin. Ole silloin vahva. Älä usko lupauksia, älä edes jää kuuntelemaan niitä, äläkä vastaa niihin mitään. Älä laita itseäsi uudelleen samaan ansaan. Minä tein sen virheen, ja usko pois, se ei kannata. Jos näin ei käy, olet onnellisessa asemassa ja ole siitä kiitollinen, sillä siitä tiedät, että olet päässyt narsistimiehestä lopullisesti eroon.
Ex-mieheni lapsuus on ollut, jos nyt ei ihan traumaattinen, niin ainakin joltaisenkin koetteleva. Hänen vanhempansa ovat eronneet hänen ollessa muutaman vuoden ikäinen ja jotenkin olen kokenut, että anoppi ei omaa erittäin riitaisaa eroaan läpikäydessään ole jaksanut pieneen poikaansa panostaa. Asioista ei ole puhuttu ja ilmapiiri on ollut jotenkin sulkeutunut. Isä on poikansa hylännyt kokonaan eron jälkeen ja se ei tietenkään ole pienelle pojalle ollut helppoa. Jotenkin luulen, tietäähän sitä en aukottomasti voi, että näillä kaikilla on vaikutusta siihen, että exästä tuli mikä tuli.
Vaikka olen niin tuhannen tuhkana kuin nainen voi olla, tuon päätöksen olen sentään saanut aikaiseksi. En koskaan menisi enää yhteen exän kanssa. Jos niin kävisi, että hän ilmestyisi, mitä en usko, sydämeni palaisi tuskasta, mutta vastaus olisi ei.
Tuo listan kirjoittaminen voisi olla hyvä idea, taidan tehdä sen. Ilkeistä, sairaista, järjettömistä ja loukkaavista teoista saakin paljon pitemmän listan kuin hyvistä ja rakastavista. Koruja, joita olen saanut esim. lasten syntymien yhteydessä, en ole voinut enää kantaa. Niidenkin tarkoitus oli ennemmin saada ihailua huomaavaisuudesta ja rakkauden tunnustuksia itselle kuin osoittaa aitoa tunnetta minua kohtaan.
Itsensä pienimuotoinen hemmottelu on ollut monen neuvo. En vain saa lähdetyksi minnekään yksin. Olen aina se kolmas, viides tai seitsemäs pyörä - yksin. Tahtoisin vain unohtua turvalliseen kotiin ja se kun ei onnistu työn ja lasten vuoksi, kyyhötän muut ajat poissa näkyvistä. Kun tietäisi, mikä on se olo, kun ei enää jaksa. Missä pisteessä on otettava itseään niskasta ja haettava apua.
Ei sinun tarvitse odottaa avun hakemiselle sitä pistettä, kun et enää jaksa. Voit - ja ennenkaikkea KANNATTAA - hakea apua juuri nyt, ennenkuin se mahdollinen romahduspiste tapahtuu. Ennakointi tässäkin asiassa on kaiken a ja o. Mene vaikka työterveyshoitajan juttusille aluksi, tai minne tahansa muualle, mistä saa ammattiapua. Et ole ainoa, et ensimmäinen, etkä viimeinen, joka avioeron jälkeen hakee apua, saatika sitten että kyse on erosta narsistisesta puolisosta, joka tekee asiat vielä moninkerroin raknemmiksi. Voi, meitä on paljon, paljon! Jos tarvitset sairaslomaa, hae sitä. Ja vaikka et sairasloman tarpeessa olisikaan, niin apua kannattaa hakea silti. Tee se jo heti tänään!
Yksinkin voi eri paikkoihin mennä, mutta usko pois, jos ystäväsi ja ne seurueet, joiden kanssa liikut, ovat todellisia ystäviäsi, ei heistä kukaan ajattele sinua ylimääräisenä pyöränä. Olet vain niin rikki ja kolhittu, että itsestäsi siltä tuntuu.
Voimia, jaksamista ja uskoa huomiseen, kyllä sinä siitä selviät!
Tässä linkki, josta voi olla apua:
http://narsistienuhrientuki.info/
Kiitos, olenkin jo käynyt ko. sivuilla tutstumassa, mutta sen enmpään ei ole voimat riittäneet. Jostakin syystä kammoksun ajatusta vertaisryhmistä, Tuntuu kuin se olisi testamentti, jossa myönnän erehtyneeni ja eläneeni elämäni hukkaan. Kuulostaa varmaan mielipuoliselta, mutta nämähän onkin vaan tunteita. Oikeassa elämässä tomin robotin tavoin ja näyttelen niin hyvin! Ulkopuolinen ei luultavasti osaisi aavistaa, millaista traumaa kannan sydämessäni ja miten joudun psyykkaamaan itseni liikkeelle joka päivä. Olen opetellut sanontoja ihmisille, jotka tiedustelevat, miten menee. Sellaisia, joilla kätevästi ohitetaan aihe eikä tarvitse suoraan valehdella. Eihän small talk -keskustelussa voi olla rehellinen ja sanoa, että elämää ei ole, kidun tässä vaan. Life sucks!
En minäkään ole tuolla sivustolla juurikaan ollut, joskus joitakin tekstejä sieltä lueskellut.
Ei elämäsi ole mennyt hukkaan. Päinvastoin, olet kokenut paljon ja oppinut sitäkin enemmän. Elämänkoulu on siitä hyvä juttu, että sellaista käyneenä tietää, että se parempi puolisko elämästä on vielä edessäpäin :) Mutta tiedän tunteen, samoin ajattelin aikani minäkin, kunnes tajusin, että kuinka hyvin minun on kuitenkin loppujen lopuksi käynyt, kun olen tajunnut laittaa exäni ulos elämästäni ja erota. Monet jäävät kitumaan sairaaseen suhteeseen narsistin (tai ei tarvitse olla edes narsisti, muuten vain huono suhde) kanssa, eivätkä uskalla/voi/kykene/lähtemään tai elämään yksin.
Sinä pidät nyt itsestäsi yllä kuvaa, että olet ok ja voit hyvin. Miksi? Ei sinun tarvitse sellaista näytellä kenellekään. Mutta ei sinun tarvitse alkaa ihmisille tilittämään vointiasikaan mitenkään, jos et halua. Mitä se kenellekään kuuluu....oikeesti?
Life sucks, tiedän. Mutta sille ei pidä antaa periksi eikä antautua sen vietäväksi. Apua on saatavilla ja sen avulla pääsee vaikeimman kohdan yli ja sen jälkeen sitä oppii taas nauttimaan elämästä. Se on asennekysymys. Kokeile, päätä, että onnistut ja se toimii!
Selvähän se, että ihminen erehtyy. Monissa vähäisemmissä asioissa voin olla jopa itselleni armollinen ja naurahtaa tai kuitata menneen menneeksi, Mutta että panostin koko nuoruuteni ja parhaan aikuisikäni avioliittoon, joka oli kupla! Valitsin kultaakin kalliimmille lapsilleni isän, josta ei ollut perheen pääksi. Eikö sinulle koskaan tullut ajatusta, että paras osa ihmiselämästä on eletty eikä käteen jäänyt mitään. Todennäköisesti elämän puolivälin rajapyykki on hyvinkin ohitettu, mahdollisuudet ja motivaatio aloittaa kaikki alusta ovat täysin olemattomat. En haluaisi kuulostaa kiittämättömältä, mutta tässä vaiheessa päällimmäisenä on katkeruus elämää kohtaan, minkäs ssille voi. Koen myös edelleen ääretöntä häpeää siitä, etten pystynyt mallikelpoiseen elämään; opiskelu, avioliitto, lapset, omaisuutta, lastenlapset, eläke, jne. Entisaikaan aviottoman lapsen synnyttäneillä oli varmaan tällainen tunne. Häpeä.
Voi tuli, minulle tuli monta kertaa ja pitkään ajatus, että parhaan osan elämästäni tuhlasin täysin turhuuteen. Sanoin sen jopa exälleni, mutta se oli virhe, sillä siitäkös hän vain sain lisää sulkia hattuunsa. Älä tee sinä sitä virhettä.
Elämä vain on valintoja täynnä. Joskus ne menevät nappiin ja joskus eivät. Olet samaa ikäluokkaa (oletan että nimimerkissä on syntymävuotesi?), joten kyllä sinulla, meillä molemmilla on vielä paljon hyvää elämää elettävänä. Eihän sinun tarvitse aloittaa kaikkea alusta. Sinulla on jo lapsia. Se on PALJON! Sinulla on oma perhe, lapset ja sinä.
Mallikelpoinen elämä.... mitä se on, siis oikeasti? Sitäkö, että on se puoliso, lapsia, omakotitalo, hyvä työ, farmariauto, kesämökki ja koira lemmikkinä? Sinun elämäsi on täysin mallikelpoista, oli ja tulee olemaan vastakin. Et voi ottaa syytä siitä niskoillesi, että satuit naimaan narsistin. Ei heitä voi ennalta tunnistaa. Ei kukaan voi, niin hyvin he osaavat näytellä normaalia ihmistä, tiedät sen varmasti täysin itsekin. Ei sinun tarvitse tuntea häpeää mistään. Sinähän OLET elänyt elämääsi täysin mallikelpoisesti. Ex-miehesi se on se, joka on mokannut ja pettänyt ja lähtenyt. Se on ollut hänen valintansa, mutta SE EI OLE SINUN SYYSI! Pois siis häpeä, ei sinulla ole mitään hävettävää. Päinvastoin, ole ylpeä, sinusta on sentään johonkin, sinulla on selkärankaa ja sinä selviät. Entisajat olivat mitä olivat. NYT on 2009 ja ero ja eronnut nainen ei todellakaan ole mikään häpeänpaikka.
Kaikki, mitä kirjoitat, on järjellä ajateltuna hyvää ja totta. Niin tätä on varmaan opeteltava käsittelemään. Täytyy myöntää, että pelko muutoksesta sai minutkin, olevinaan vahvan aikuisen, työntämään pääni pensaaseen jo aika monta vuotta ennen lopullista katastrofia.
Tiedänhän, että ei ole minun syyni ekä pidä hävetä. Tieto ei vaan ainakaan vielä riitä poistamaan tunnetta rintakehästä. Tiedät varmaan - se, joka puristaa keuhkot puoliteholle ja saa vatsan kouristelemaan. Näen vastaantulijoiden silmissä paheksuntaa ja tuttujen vaivalloisissa kommenteissa sääliä. Ellen sitten kuvittele kaikkea. Edustan työni puolesta ymmärtävää, sovullista ja avarakatseista näkökulmaa, mutta omaa porukkaani en osaa pitää perheenä. Luulen, että osasyy näihin kankeisiin ajatuksiin, jotka tulee jostain hyvin syvältä, on suvun perintö. Tiiviissä ja laajassa suvussani ei ole "tavattu epäonnistua".
Kiitos Sinulle ihanista rohkaisevista sanoistasi. Et latele latteuksia, jotka saavat niskakarvat pystyyn, vaan tiedät, mikä myllerrys sisällä käy. Muistutuksesi siitä, että narsistia ei alkuun tunnista, oli niin tarpeen. Olen soimannut itseäni siitä, että annoin kaiken tapahtua itselleni. Nuo sanat olivat kuin synninpäästö.
Kerroit laajasta ja tiiviistä suvustasi. Nyt ymmärrän, että se on ehkä sinulle se haastavin paikka tässä prosessissa. Minulla ei tuota "ongelmaa", siis sukua juurikaan ole (emme sillä tavalla pidä yhteyttä), joten en ole joutunut suvun edessä asioitani selittelemään. Suvussasi ei ole tavattu epäonnistua. En usko tuota. Luulenpa ennemminkin, että ongelmat on vain lakaistu maton alle, niistä ei ole puhuttu ja pidetty keinolla millä hyvänsä kulissit pystyssä. Ja silloin ollaan kyllä epäonnistuttu siinä kaikkein oleellisimmassa: kyvyssä olla edes itselleen rehellinen. Ei todellisessa maailmassa ole mahdollista, että ei epäonnistuta, sitä tapahtuu jokaikiselle.
Sinun tehtäväsi on nyt olla sukusi edessä edelläkävijänä ja näyttää, että oikeassa elämässä on myös vaikeita ja kipeitä paikkoja ja että niistä voi selvitä. Sinun elämästäsihän tässä on loppujen lopuksi kysymys, ei kenenkään sukulaisesi.
Tiedostan ja tiedän täysin kaiken sen mitä käyt läpi. Tiedän sen ahdistuksen ja puristuksen tunteen, tiedän, miltä tuntuu, kun ei pysty hengittämään, eikä millään jaksaisi laittaa itseään liikkeelle. Sitä haluaisi vain olla...... Ja niinkin saa ja voi tehdä....aikansa. Se on osa paranemista, että saa vain olla ja tehdä sen minkä jaksaa ja mihin kykenee. Tunteet, pelko, suru, ikävä, häpeä, katkeruus, viha, pelko, ne kaikki pitää käydä läpi, se on ihan normaalia. Siitä tietää, että on menossa kohti parempaa ja selviytyy.
Juha Tapiota lainatakseni:
"Hetken vielä tämä puoli maailmaa,
hetken vielä nukkuu yötä vaikeaa.
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin.
Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää.
Mut joku aamu, mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.
Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin.
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä, kirkas aamu aukeaa."
Olen kokenut aivan saman kuin sinä perheinesi. Kihloihin 15 vuotiaana yhteinen koti ja sinne 3 lasta. Helvetti alkoi jo ennen ensimmäisen lapsen tuloa ja kesti siihen saakka kunnes avopuolisoni löysi itseään melkein 20 vuotta nuoremman ja vielä perhetutun. En ymmärtänyt lähteä heti suhteesta rakastunut ku olin.
Tuo narsistin kanssa viettämäni aika muokkasi minua aikamoisesti ja nyt on kova työ löytää se entinen minä takaisin, onneksi se on ohi nyt ja lapset ovat tukenani. Harmittaa vain vietävästi että jäljet jäi lapsiin ikuisiksi ajoiksi, he eivät koskaan voineet ymmärtää miksi annoin kaiken tapahtua. Luultu rakkaus sokaisee.
Oikeasti narsisti on mitä hurmaavin seuralainen kun on toisia ihmisiä paikalla mutta kotona on helvetti irti passaa, puunaa jne. piti olla aina numero yksi. Vaikka lapset olivat pieniä ja avuttomia oli aina ensin palveltava narsisti jos halusit suojella lapset huudoilta ja nimittelyiltä.
Voimia sinulle minä olen nyt jo vahvoilla kiitos siitä kuuluu pelkästään uudelle miehelleni. Hän on jaksanut kuunnella ja paijata kun on ollut huono olla. Hän tulee toimeen lasteni kanssa ja minä hänen lapsien.