Ajattelin hieman purkaa huonoa oloani kirjoittamalla.
Erosin avomiehestäni puoli vuotta sitten, muutin toiseen kaupunkiin eron seurauksena. Eromme taustalla olivat riidat ja ettei yhteiselo toiminut. Erosimme ns. "yhteisymmärryksessä". Olemme yrittäneet olla ystäviä, mutta minulle se tuntuu olevan vaikeaa. Kaipaan häntä välillä paljonkin ja nyt asiat ovat mutkistuneet. Olemme tavatessamme usein päätyneet sänkyyn. Olemme toimineet kuten parisuhteessa olevat parit ja pitäneet säännöllisesti yhteyttä, käyneet elokuvissa, halailleet, pussailleet, puhunut kaikesta ja viettäneet vain kahdenkeskeisiä koti-iltoja sohvalla.. Mies tuntuu olevan minusta aina kiinnostunut kun näemme -olenko hänelle vain helppo, varma, ja minä tyhmä kun rakastan vielä ja siksi lankean? Tätä on jatkunut koko puoli vuotta. Ja se repii minut ihan rikki, olen monesti sen hänelle sanonut. Jos hän on huomannut, että minua piirittää joku toinen mies, on hän yhtäkkiä alkanut lähetellä viestejä missä kertoo kuinka paljon hän kaipaa minua ja kuinka ihana olisi taas nähdä. Onko se sitten vain sattumaa...
Tänään nostin kissan pöydälle ja kerroin, etten voi enää jatkaa säätämistä. Olen parisuhdetyyppiä ja minun kanssani joko ollaan yhdessä tai sitten ei olla lainkaan. En ole koskaan ollut vastaavassa tilanteessa aiemmin.
Hän sitten sanoi, että ollaan vain kavereita. Ja minä itkin koko junamatkan takaisin ja tunsin itseni likaiseksi ja halvaksi. Päätin, että on parempi ettemme enää vietä aikaa yhdessä, ainakaan vielä. En tiedä mitä hän oikein ajattelee asioista, mutta hyvin kummallisesti hän on tämän puoli vuotta käyttäytynyt, eromme ajan. Välillä hän itkee perään ja välillä kohtelee kuin ilmaa.
Nyt tuntuu pahalta, enkä tiedä miten saan itseni irti hänestä. Tuntuu niin heikolta sanoa näin, enkä yleensä edes ole heikko ihminen! Tällä hetkellä vain sattuu niin paljon, mutta kyllä se elämä on aina voittanut.
Erosin avomiehestäni puoli vuotta sitten, muutin toiseen kaupunkiin eron seurauksena. Eromme taustalla olivat riidat ja ettei yhteiselo toiminut. Erosimme ns. "yhteisymmärryksessä". Olemme yrittäneet olla ystäviä, mutta minulle se tuntuu olevan vaikeaa. Kaipaan häntä välillä paljonkin ja nyt asiat ovat mutkistuneet. Olemme tavatessamme usein päätyneet sänkyyn. Olemme toimineet kuten parisuhteessa olevat parit ja pitäneet säännöllisesti yhteyttä, käyneet elokuvissa, halailleet, pussailleet, puhunut kaikesta ja viettäneet vain kahdenkeskeisiä koti-iltoja sohvalla.. Mies tuntuu olevan minusta aina kiinnostunut kun näemme -olenko hänelle vain helppo, varma, ja minä tyhmä kun rakastan vielä ja siksi lankean? Tätä on jatkunut koko puoli vuotta. Ja se repii minut ihan rikki, olen monesti sen hänelle sanonut. Jos hän on huomannut, että minua piirittää joku toinen mies, on hän yhtäkkiä alkanut lähetellä viestejä missä kertoo kuinka paljon hän kaipaa minua ja kuinka ihana olisi taas nähdä. Onko se sitten vain sattumaa...
Tänään nostin kissan pöydälle ja kerroin, etten voi enää jatkaa säätämistä. Olen parisuhdetyyppiä ja minun kanssani joko ollaan yhdessä tai sitten ei olla lainkaan. En ole koskaan ollut vastaavassa tilanteessa aiemmin.
Hän sitten sanoi, että ollaan vain kavereita. Ja minä itkin koko junamatkan takaisin ja tunsin itseni likaiseksi ja halvaksi. Päätin, että on parempi ettemme enää vietä aikaa yhdessä, ainakaan vielä. En tiedä mitä hän oikein ajattelee asioista, mutta hyvin kummallisesti hän on tämän puoli vuotta käyttäytynyt, eromme ajan. Välillä hän itkee perään ja välillä kohtelee kuin ilmaa.
Nyt tuntuu pahalta, enkä tiedä miten saan itseni irti hänestä. Tuntuu niin heikolta sanoa näin, enkä yleensä edes ole heikko ihminen! Tällä hetkellä vain sattuu niin paljon, mutta kyllä se elämä on aina voittanut.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mulla on ollut elämässäni tosi paljon samanlainen tilanne. Lopulta puolentoista vuoden vatkaamisen jälkeen päätin tehdä täydellisen irtioton ja päätin, että en voi olla eksän kanssa enää tekemisissä. Mies sai valita ja hän valitsi kaveruuden, ei parisuhdetta. Hyvä, että kysyin, sillä selvisi ettei hän välitä minusta kuten minä hänestä sitten kuitenkaan. Halusin kaiken tai en mitään. Kuten sinäkin, koska epäselvässä tilanteessa on todella raskasta olla.
Täydellisestä irtiotosta on nyt kuukausi. Alan nähdä jo asioita eri tavalla ja ymmärrän sen, että olen tehnyt itseni kannalta oikean ratkaisun vaikka houkutus toisen läheisyydestä jne. on suuri. Mutta se paha olo siitä, ettei minua kuitenkaan haluta, on mielessä ja paljon pahempi kuin se, että on yksin ja rakentaa elämäänsä siltä pohjalta.