5vuotta yhdessä, muutama vuosi asumista ja ikää 21. Kirjoitan tätä kai selventääkseni omia ajatuksia, ei niinkään muuten.
Ihannemieheni on ehdottomasti sosiaalinen ja perusiloinen kaveri, joka harrastaa jotain ja tulee ihmisten kanssa juttuun. Ihannemiehelleni perhe on myös jossain määrin tärkeä, omat vanhemmat ja sisarukset läsnä jos vain mahdollista. Ihannemieheni on aikuinen ja osaa ottaa vastuuta, mm. pärjäilee tuloillaan ja elää normaalia arkea itsekseenkin, eli osaa hoitaa asiansa ja hallitsee elämänsä.
Ihannemiehelläni on ystäviä ja hän tulee juttuun eläinten kanssa. Ihannemiehelläni on kyky lukea toista ihmistä eikä hän tieten tahtoen halua pahoittaa kenenkään mieltä, osaa pyytää anteeksi.
Oma mieheni ei ole sosiaalinen, hänellä ei ole yhtään kunnollista kaverisuhdetta, hänellä on ulosotossa tuhansia eikä hän kykene maksamaan laskujaan/vuokra-osuuttaan kuin sillointällöin. Rahat tililtä hän tuhlaa muutamassa päivässä. Mieheni ei harrasta mitään, käy muutaman kerran kesässä kalassa. Mieheni ei ole kiinnostunut huolehtimaan itsestään, lihonnutkin vuodessa todella paljon kun ei tee mitään töidensä lisäksi. Mieheni tyhjentää jääkaapin nopeasti, valittaa ettei kaapissa ole mitään, minä ostan ruokaa. Onneksi mieheni sentään pitää kotieläimistämme, osallistumatta kuitenkaan milläänlailla hoitoon tai muuhun. Mieheni suuttuu herkästi, on tottunut kai saamaan haluamansa minun kanssani. Lapsuudenkodissa sairas isä ja kaikki kortilla.
5vuotta sitten miehelläni oli kavereita, joiden kanssa kulki missä kulkikaan, hän nauroi usein ja kertoi päiviensä kuulumisia, nykyään ei juuri koskaan. Raha-asioissa hän on aina ollut surkimus. 5 vuotta sitten hän oli hoikka ja harrasti jääkiekkoa.
Minä taas olen 5vuoden ajan hoivannut eläimiä vapaa-aikani, käyn lenkillä ja harrastan eläinten kanssa kaikenlaista liikuntaa. Minusta on tullut kiukkuinen ja tyly saamatonta miestäni kohtaan.
Ihmettelen, olemmeko lähteneet kulkemaan eri polkuja? Itse haluan paljon elämältä, mieheni ei tunnu olevan tyytyväinen nyt mutta ei myöskään haaveile tulevasta millään tavalla.
Ihannemieheni on ehdottomasti sosiaalinen ja perusiloinen kaveri, joka harrastaa jotain ja tulee ihmisten kanssa juttuun. Ihannemiehelleni perhe on myös jossain määrin tärkeä, omat vanhemmat ja sisarukset läsnä jos vain mahdollista. Ihannemieheni on aikuinen ja osaa ottaa vastuuta, mm. pärjäilee tuloillaan ja elää normaalia arkea itsekseenkin, eli osaa hoitaa asiansa ja hallitsee elämänsä.
Ihannemiehelläni on ystäviä ja hän tulee juttuun eläinten kanssa. Ihannemiehelläni on kyky lukea toista ihmistä eikä hän tieten tahtoen halua pahoittaa kenenkään mieltä, osaa pyytää anteeksi.
Oma mieheni ei ole sosiaalinen, hänellä ei ole yhtään kunnollista kaverisuhdetta, hänellä on ulosotossa tuhansia eikä hän kykene maksamaan laskujaan/vuokra-osuuttaan kuin sillointällöin. Rahat tililtä hän tuhlaa muutamassa päivässä. Mieheni ei harrasta mitään, käy muutaman kerran kesässä kalassa. Mieheni ei ole kiinnostunut huolehtimaan itsestään, lihonnutkin vuodessa todella paljon kun ei tee mitään töidensä lisäksi. Mieheni tyhjentää jääkaapin nopeasti, valittaa ettei kaapissa ole mitään, minä ostan ruokaa. Onneksi mieheni sentään pitää kotieläimistämme, osallistumatta kuitenkaan milläänlailla hoitoon tai muuhun. Mieheni suuttuu herkästi, on tottunut kai saamaan haluamansa minun kanssani. Lapsuudenkodissa sairas isä ja kaikki kortilla.
5vuotta sitten miehelläni oli kavereita, joiden kanssa kulki missä kulkikaan, hän nauroi usein ja kertoi päiviensä kuulumisia, nykyään ei juuri koskaan. Raha-asioissa hän on aina ollut surkimus. 5 vuotta sitten hän oli hoikka ja harrasti jääkiekkoa.
Minä taas olen 5vuoden ajan hoivannut eläimiä vapaa-aikani, käyn lenkillä ja harrastan eläinten kanssa kaikenlaista liikuntaa. Minusta on tullut kiukkuinen ja tyly saamatonta miestäni kohtaan.
Ihmettelen, olemmeko lähteneet kulkemaan eri polkuja? Itse haluan paljon elämältä, mieheni ei tunnu olevan tyytyväinen nyt mutta ei myöskään haaveile tulevasta millään tavalla.
Vastaukset 7
Vanhimmat
"Ihmettelen, olemmeko lähteneet kulkemaan eri polkuja?"
Oletteko te ikinä edes kulkeneet samoja polkuja?
Nyt tällähetkellä tuntuu ettei olla edes käyty samalla planeetalla. Mutta 5vuotta tämä on kantanut niiin ainakin osan matkaa ollaan samalla "polulla" pysytty, eikä aina ole ahdistanut tällaiset ajatukset, nyt ehkä noin puoli vuotta. Kirjoitettuna nuo asiat kuulostavat harvinaisen yksinkertaiselta, kylmiltä ja kurjilta. Olispa tunteetkin yhtä yksinkertaisia ja ajatukset kirkkaita. Epäilen, kuinka mieheni pärjäisikään ihan itse, vastuussa itsestään. Kenenkään äiti en kuitenkaan ole.
Viisi vuotta sitten olit 16-vuotias, ja nytkin on vasta kaksikymppiä nipin napin rikki. Nuorilla on tapana olla tietämättäänkin hyvin optimistisia ja sopeutuvaisia, ja elämän on helppoa kuvitella muuttuvan ihan kohta tai jossain tulevaisuudessa.
Taidat olla aikuistumassa ja avaamassa silmiäsi todellisuuteen. Hyvän kuvan "ulkopuolelta katsoen" saat, kun jaat paperiarkin kahteen sarakkeeseen ja kirjoitat toiseen miehesi ja yhteiselämänne hyvät ja toiseen huonot puolet aivan pikkuasioita myöten. Kuljetat lappua mukanasi muutaman päivän ja lisäät ajatuksia sitä mukaa, kun niitä tule mieleen. Siitä on sitten helppo lähteä miettimään, muuttuuko tilanne olennaisesti tuosta vai oletteko samassa jamassa vielä 50-vuotispäivinänne.
Minulla oli sinun ikäisenäsi juuri tuollainen perässävedettävä poikaystävä, joka äskettäin 20 vuoden jälkeen etsi numeroni käsiinsä. Hän ei vieläkään ymmärrä, miksi minun piti jättää hänet silloin kauan sitten, kun "meillä meni niin hienosti". Tässä välissä hänellä on ollut kaksi varaäitiä, ja nyt toisen avioeron koitettua hän on ihan tuuliajolla, kun ei osaa (= halua) huolehtia paljostakaan itse ja nainen pitäisi löytää heti. En ruvennut kertomaan hänelle, kuinka minua aikoinaan nukkumaan mennessä ahdisti ajatus "onko tämä tosiaan kaikki tässä" ja kuinka yritin tehdä itselleni selväksi sitä, että minun haluamani elämäntyyli oli minulle paljon tärkeämpi kuin miehen pysyminen hoidossa ja hyvällä tuulella. On yhä, enkä voisi kiittää päätöstäni enempää.
Eron ei aina tarvitse olla tulosta pettämisestä tai jostain räjähtävästä katastrofista. Ihan yhtä hyvä syy on se, että touhu ei toimi ja jompikumpi tahtoo toisenlaista elämää. Eihän ero hauskaa ole, mutta kyllä se loppuelämän tuskittelun voittaa.
Tsemppiä sinulle, mitä sitten päätätkin elämälläsi tehdä.
Miksi miehelläsi pitää olla kavereita? Haluatko ukon ulos kodista joksikin aikaa?
Esim. minulla on kyllä kavereita, muttei omalla paikkakunnallani, kaikki kaverit, joihin olen tutustunut joskus opiskeluaikana jne.. Nykyisin työelämän aikana, en paljon tutustu kehenkään. Olen miettinyt, että onko tämä kovakin este, jos ei ole kavereita (samalla paikkakunnalla)
Lopeta jo saman tien nuo "unelmamiesunelmat", se unelmamiehesi on vain päässäsi, eikä kukaan voi voittaa mielikuvitusolentoa tai edes olla lähelläkään sitä. Älä vertaa ketään tuohon mielikuvitusmieheen, sillä se ei vaan ole reilua.
Mieti mitkä asiat poikaystävässäsi ovat sellaisia jotka sinua ärsyttävät ja mitä rakastat, mitä voit oppia sietämään ja missä raja menee mitä siedät, mitä et. Vain silloin voit tietää tuleeko teistä mitään pidemmän päälle.
Tuon kirjotuksesi perusteella sanoisin että 90% todennäköisyydellä poikaystäväsi on masentunut. Mieti nyt itsekin:
-mies ei naura nykyään juuri koskaan, ennen nauroi
-ei ole sosiaalinen, ennen oli
-ei jaksa/kiinnostu harrastuksista, ennen harrasti
-ei urheile, ennen oli hyvässä kunnossa
-ei pidä huolta raha-asioista
-ei huolehdi itsestään
-on lihonut vuodessa
-syö paljon
-huoli perheenjäsenestä, sairaasta isästä ja perheen toimeentulosta (oletko varma ettei osa hänen rahostaan mene tänne)
-ei saa aikaiseksi asioita
-suuttuu helposti
-ei haaveile tai tee tulevaisuuden suunnitelmia
Ja todennäköisesti listaa voi vielä jatkaa vaikka kuinka, mutta tässä nämä mitä sinä tänne kirjoitit.
Aina ennen kuin alkaa toista syyllistämään ja haukkumaan saamattomaksi surkimukseksi kannattaa katsoa peiliin. Onko sinusta oikein haukkua ja syyllistää miestä joka on mahdollisesti sairastunut masennukseen? Tunnetko olevasi hyvä ja ymmärtävä tyttöystävä kun vertaat häntä mielikuvitusolentoon etkä tue häntä paranemisessa? Onko sinusta oikein olla tyly ja kiukkuinen hänelle, luuletko että tämä parantaa asiaa?
Tuossa iässä (16-21) tapahtuu paljon henkistä kasvua, joten ei ole mahdottomuus että olette kasvaneet erillenne. Kirjoituksesi perusteella en kuitenkaan sanoisi että tämä on teidän suhteen päällimmäinen ongelma.
Kiitos asiallisista vastauksista, niistä saa lisää pohdittavaa aina. :)
En halua verrata miestä "unelmamieshemmoon" jota ei ole olemassakaan, halusin vain tuoda esille asioita jotka ovat omassa elämässäni tärkeitä ja joita toivoisin toisenkin ihmisen kokevat (peruspositiivinen asenne kaikkeen mitä tekee).
Masennusta olen miettinyt usein..yrittänyt puhua mutta tuo kun ei puhu paljoa eikä pukahda. Ei ole koskaan vastannut juuta eikä jaata, kun kysyn haluaisitko elämältäsi jotain muuta työtä, harrastusta jne.. Kuinka selvittää kärsiikö toinen masennuksesta ja johtuuko se mahdollisesti minusta (itse kun olen jatkuvasti töissä ja kiireinen eläinlaumani keskellä)? Olemme muuttaneet, joten vanhalle paikkakunnalle jäivät kaikki miehen lapsuudesta tutut jutut. Miehelläni on aina ollut etäinen suhde perheeseensä, äitiään ei ole tavannut lapsuuden jälkeen.
Missään nimessä ei ole oikein alkaa syyllistämään miestäni ongelmistamme. Olen vain jotenkin uupunut selvittämään niitä kun toinen vain olla möllöttää ja korkeintaan kiukuttelee, ikinä en ole saanut kiitosta siitä, että maksan laskut, kannan ruokaa kaappiin..korkeintaan mies osoittaa jonkunlaisia tuntemuksia kun haluaa sänkyyn. Niin..ja tässä ajatusten tulvassa en haluaisi juuri nyt sitäkään. Mitään ruusuja ja suuria seremonioita en kaipaa kiitokseksi, hymy ja halikin päivässä piristäisivät päiviämme.
Harmittaa, kun olemme niin etäisiä. Kuinka selvität asiaa toiselle (joka yleensä aina suuttuu kun yritän) vaikka kuinka yrittää sanoa, että "multa tuntuu nyt pahalta tämä tilanne.." ..niin toinen vastaa asenteella: "olen maailman huonoin ihminen, ikinä et ole tyytyväinen!"
Jollain tapaa haen hyväksyntää eroon, ja ennenkaikkea voimia siihen päätökseen .Samalla mielessä liikkuu, ettei toista voi hylätä varsinkaan jos toinen on oikeasti sairas. Se vain tuntuu aikamoiselta taakalta kantaa.. Vuoden sisällä olen hommanut meille uuden mukavamman asunnon, miehelle työpaikan, antanut rahaa reissuihin käydä kavereilla vanhalla paikkakunnalla, ostanut vaatteita, periaatteessa pyörittänyt arkeamme. En vain haluaisi tehdä kaikkea suhteemme eteen yksin. Voimat loppuu ja vielä kaikenlisäksi tulee huono omatunto jos toinen onkin sairastunut masennukseen.
"Kuinka selvittää kärsiikö toinen masennuksesta ja johtuuko se mahdollisesti minusta (itse kun olen jatkuvasti töissä ja kiireinen eläinlaumani keskellä)?"
Lääkäri voi tämän selvittää, sinä voit vain epäillä tätä. Hyvin todennäköisesti masennus ei johdu sinusta (ellet nyt ole vuosia latistanut, haukkunut ja vähätellyt miestäsi tms), vaan ihan yleisistä muutoksista/ongelmista/fysiologisista syistä. En usko että kukaan masentuu puolison töistä tai eläimistä, vaan kyllä se vaatii huomattavasti paljon muutakin. Joten älä huoli.
"Kuinka selvität asiaa toiselle (joka yleensä aina suuttuu kun yritän) vaikka kuinka yrittää sanoa, että "multa tuntuu nyt pahalta tämä tilanne.." ..niin toinen vastaa asenteella: "olen maailman huonoin ihminen, ikinä et ole tyytyväinen!""
No sitten hän suuttuu ja sinä jatkat hermostumatta asiasi kertomista. Yritä saada mies lääkäriin, vaikka vaan varmistumaan ettei masennusta ole vaan vika on jossain muualla. Jos mies ei kiinnostu tästä, voit sanoa että ainakin yritit. Ja näin saat "hyväksynnän" erolle. Mikäli miestä ei kiinnosta oma terveytensä, teidän parisuhteenne jne. niin ei kannata ottaa suotta kivirekeä perääsi vedettäväksi.
Masentuneen jättämiseen liittyy pieni vaara että jätettävä alkaa uhkailemaan itsemurhalla (jos masennus on vakavaa). Tähän peliin älä lähde mukaan. Jos mies koskaan viittaa mitään tuollaista sano suoraan heti saman tien että suhde on loppu, eikä neuvotteluvaraa ole. Tuo pitää laittaa poikki heti, koska siinä vaiheessa suhde on niin sairaalla pohjalla ettei se enää kannata.
Olen sitä mieltä että rakasta puolisoa tulee tukea niin ylä- kuin alamäissä. Kuitenkin, jos kaikesta avusta ja yrityksestä ei ole mitään apua,iloa tai hyötyä ei luovuttaminen ole paha asia. Varsinkin siinä vaiheessa jos huomaat itse itsessäsi masennuksen merkkejä (voimat loppuu, ei jaksa jne.) kannattaa viimeistään tehdä jotain. Oli se sitten miehen "pakottaminen" hoitoon eron uhalla tai pelkästään erota. Vaikka teillä on historiaa takana, niin sinulla on vielä paljon vuosia edessä. Ja usko, et todellakaan halua sairastua masennukseen. Jos miehesi ei halua auttaa itseään, et sinäkään siihen pysty. Et myös voi alkaa miehesi terapeutiksi, saatat vaan pahentaa asioita kun sinulla ei ole koulutusta.
Jos et jaksa auttaa enää miestäsi etkä usko enää teidän suhteenne toimimiseen, niin eroa. Et voi kelata elämääsi taaksepäin, joten tee valintoja sen mukaan. Elämää ei kannata tuhlata sellaiseen suhteeseen, joka ei pidemmän päälle tule toimimaan ollenkaan.