Olen kypsytellyt eroa jo kauan ja aina ajatellut sen olevan helpotus elämääni. Mies ei sinällään ole tehnyt minullemitään pahaa, ollaan vain niin erilaisia, minä todella voimakastahtoinen ja hän täysi lapanen jolla ei ole mitään omia toiveita, mielipiteitä tai haluja. Sydämeltään hän on kuitenkin ystävällinen ja kultainen.
Tein viimein lopullisen eropäätöksen ja kerroin siitä hänelle eilen ja se oli elämäni tuskallisin keskustelu! Hän ei todellakaan haluaisi erota ja nyt tunnen syyllisyyttä siitä että särjin hänen sydämensä. Itkin koko yön ja itkettää vielä töissäkin. Huolenhdin vain hänen hyvinvoinnistaan koska hänellä ei ole täällä perhettä, työtä tai ystäviä, ja jos hän lähtisi perheensä luo, hän ei näkisi lapsiaan joska jäävät minun luokse asumaan. Hiipii kokoajan ajatus mieleen että onko tämä sittenkään oikea ratkaisu jos se kerran näin paljon satuttaa!? Rakastan häntä kuin parasta ystävää tai velejä mutta meillä ei ole vuosiin ollut minkäänlaista romanttista suhdetta. Säälin häntä niin kauheasti että påakostikin tulee mieleen ajatus että mitä jos menisinkin vain töistä kotiin ja sanoisin että jatketaan sittenkin yhdessä....elämä jatkuisi minun osaltani onnettomana ja apaattisena mutta silloin ei tarvitsisi kärsiä näin kauheista oman tunnon tuskista. Tunnen fyysistä tuskaa ja pahaa oloa tästä aiheuttamastani pahasta. Todella hämmentävää kun ei itsekään tiedä mitä pitäisi tuntea ja miten toimia.
Surun murtama :-(
Tein viimein lopullisen eropäätöksen ja kerroin siitä hänelle eilen ja se oli elämäni tuskallisin keskustelu! Hän ei todellakaan haluaisi erota ja nyt tunnen syyllisyyttä siitä että särjin hänen sydämensä. Itkin koko yön ja itkettää vielä töissäkin. Huolenhdin vain hänen hyvinvoinnistaan koska hänellä ei ole täällä perhettä, työtä tai ystäviä, ja jos hän lähtisi perheensä luo, hän ei näkisi lapsiaan joska jäävät minun luokse asumaan. Hiipii kokoajan ajatus mieleen että onko tämä sittenkään oikea ratkaisu jos se kerran näin paljon satuttaa!? Rakastan häntä kuin parasta ystävää tai velejä mutta meillä ei ole vuosiin ollut minkäänlaista romanttista suhdetta. Säälin häntä niin kauheasti että påakostikin tulee mieleen ajatus että mitä jos menisinkin vain töistä kotiin ja sanoisin että jatketaan sittenkin yhdessä....elämä jatkuisi minun osaltani onnettomana ja apaattisena mutta silloin ei tarvitsisi kärsiä näin kauheista oman tunnon tuskista. Tunnen fyysistä tuskaa ja pahaa oloa tästä aiheuttamastani pahasta. Todella hämmentävää kun ei itsekään tiedä mitä pitäisi tuntea ja miten toimia.
Surun murtama :-(
Vastaukset 53
Vanhimmat
Mietihän hieman, mitä itse voisit tehdä avioliittonne eteen!
oli paha olo aviossa ollessa,luulit et kaikki muuttuu paremmaksi.
Mutta,saan tuntea yksinäisyyttä ja pahaa oloa vaikka olen yksinkin.
On tullut mieleen,jospa olisin elänyt omaa elämää aviossa,enkä odottanut sitä onnea toiselta.
Kaikki lähtee itsestä,mutta nyt kun olen jo eronnut,myöhästä mitään muuttaa.
Kannattais käydä ennen eroa puhumassa terapeutin kanssa yhdessä. Ulkopuolinen ihminen näkee teidänkin tilanteen erilailla kun te itse. Ja ne lapset. Ne lapset.
tän maailman terapeuteille ja neuvojille! En ymmärrä, miten aiemmin liitot kestivät kasassa jopa paremmin kuin nyt, kun ei ollut noita ns ammattiauttajia antamassa tilannearvioita?! Hemmetti, mikseivät ihmiset ajattele omilla aivoillaan ja ota vastuuta omista ajatuksistaan ja teoistaan, vaan niille pitää hakea vahvistusta ulkopuolisilta ihmisiltä?!
Itse olen käynyt reilun kolmen vuoden eroprosessin läpi - tuo aika siis lasketaan siitä, kun ensimmäisen kerran ajatus mieleeni tuli ; on kokeiltu terapiat ja, anteeksi vaan, seurakunnan "jeesustelijat" neuvottelukeskuksessa, ja tulos oli kuitenkin ero, vaikka mielestäni neuvojen perusteella yritinkin rakennelmaa kasassa pitää osaltani.
Ja ne lapset... Onko lapsille oikein, että joutuvat elämään kahden keskenään onnettoman aikuisen kanssa? Saavat heistä esimerkin tulevaa parisuhde-elämäänsä varten? Katselevat vuodesta toiseen hiljaista vihanpitoa, tottuvat vanhempiensa etäisen kohteliaaseen kommunikointiin? Sen sijaan, että asiat sanottaisiin ääneen, ja että äidin ja isän elämästä yhdessä vaan ei tule mitään, ja että lapsista välitetään aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Lapsien hoksaamista ei kannata vähätellä, sen huomasin itsekin tuota avioliitoksi kutsuttua teeskentelyä jatkettuani ; nuorin lapsista oli 8 v, kun ero tuli, ja totesi sitten jälkeenpäin, että kiva kun on nyt kaksi kotia, jossa toisessa on iloinen äiti ja toisessa iloinen iskä.
Voin sanoa olleeni todella iloinen kun ei tarvinnut kärsiä siitä yhteisen kodin painostavasta ja rakkaudettomasta ilmapiiristä. Isään ja äitiin molempiin säilyi läheinen suhde vaikka he erosivatkin. En koskaan halua lasteni kokevan sitä painostavaa oloa kotona, siksi ehdottomasti kannatan eroa! Isän lapsellisuudesta sitten riippuu miten pitää yhteyttä lapsiin eron jälkeen.
Se että terapia ei teihin kahteen typerään puupäähän tehonnut, se ei tarkoita etteikö siitä olisi apua joillekkin toisille pariskunnille.
Ja ihan tiedoksi.... sillon ihanana kultaaikana kun avioliitot vielä kestivät.... sillon vaan EI EROTTU
terveisin
ERÄS jonka avioliiton terapia pelasti, ja joka lapsena ihmetteli mummin mustia silmiä ja mustelmia ympäri kehoa (ja ne mustelmat ei tulleet oviin törmäilyistä)
Sulle terapian kannattaja taitaa olla kiiltävät kulissit kaiken a ja o eikä rohkeus riitä hellan ja nyrkin välistä poistumiseen.
heh heh, sun kannattas tehdä jotain tolle sun vihalle ja katkeruudelles!
Saanko arvata, lihava keski-ikäinen ämmä
elää omaa elämää avioliitossa. Se olisi ihanneratkaisu, kun kumpikin saisi hengittää vapaasti ja olla oma itsensä, saisi tehdä mitä haluaa eikä aina ajatella toista ja että tämä saattaa suuttua jos toimin näin tai näin. Rehellinen pitäisi olla, mutta ainakin minun elämäni on esittämistä ja teatteria. Yritän olla toisen mieliksi vaikka en nauti yhteisistä tekemisistämme. Kaikki lasten vuoksi ja siksi, että olen kiltti enkä tohdi loukata toista tietoisesti, sääliä tunnen myös usein... Surkeaa, mutta totta!
Molempien pitäisi elää omaa elämää sekä yhteistä parisuhde-elämää.
Teillä ei taida toteutua kumpikaan, jos sinä vain näyttelet ja yrität olla mieliksi. Miksi niin suostut tekemään?
Laitat toisen tarpeet omasi edelle, toimit kuin äiti miehellesi. Jonkin aikaa sitä kestää mutta lopulta se alkaa kalvaa voimiasi. Mistä sinä saat voimaa itsellesi? Ero on hyvä ratkaisu, ärsyttää suunnattomasti miehet jotka sitten heittytyvät ihan rassukoiksi ja itkevät kun nainen lähtee. Käyttävät toisen kiltteyttä räikeästi hyväkseen. Ei naisen voi olettaa uhraavan elämänsä paapoakseen aikuista ihmistä. Tiedän mistä kirjoitan, olen ollut emona aikuiselle miehelle yli 20 vuotta, kantaen huolet YKSIN ja hoitanut kaiken YKSIN! Ja olen kurkkuani myöten täynnä tätä, ero edessä. Mies kanssa koittanut kaikkensa saadakseen minulle huonon omantunnon. Tällä kertaa turhaan. En aio loppuelämääni olla masentunut elää äitinä ja isänä lapsille, mies neljäntenä lapsena.
Juuri tämä asetelma meillä on, eli olen äitinä aikuselle miehelle...minulle siis kuuluu auton huollot, remontit, lasten hoito, perheen elättäminen.... alkaa taakka tuntua liian raskaalta. Tiedän että olen liian kiltti, aina vain yritän miellyttää muita viimeiseen asti ja se juuri tästä tekee näin vaikeaa. Voisin ihan hyvin kuvitella että tästä eropäätöksestä huolimatta jatkan hänen paapomistaan vaikka asuttaisiin eri osoitteissa ja jos huomaan ettei hän löydä uutta kumppania niin saattaisin ihan hyvin ottaa hänet säälistä takaisin. Kyllähän se järki sanoo miten tyhmää tuo nyt olisi mutta kun sydän tässä särkyy....
Mullakin on kokemuksia tuollaisesta suhteesta. Se toinen tarvitsee pienen potkun takalistoonsa. Ei tuolla tavalla saa huolettaa toista henkihieveriin! Varsinkin kun kumpikin selviää erosta ihan yhtä hyvin/ huonosti loppujen lopuksi. Sinua vain koetellaan.
Ei kai hän säälistä sinua halua pitää?!
Eilen kun eron otin puheeksi ja mies järkyttyi niin otin asian puheeksi että haluatko että jatkan liittoa säälistä ja ajan kuluessa alan pettää koska olen olen niin onnetton!? Ei hän siihen oikein mitään sanonut mutta tuli halaamaan ja pahoiottelemaan että epäonnistuimme ja oikein surkutteli ja sydämeni repesi pirstaleiksi...olen salaa itkenyt töissä koko päivän ja vaieka uskoa että tästä voi vielä elämänilo palata.
Inhoan noita NÖSSÖMIEHIÄ! Miten joku kehtaa olla tuollainen nösväle ja koittaa pitää naisensa SÄÄLILLÄ! Jätä se luuseri!
minut kutsuttiin jo toisiin "erojaisiin". Eroavat ystäväni järjestävät bileet eronsa sinetiksi.
Jo edellisissa eropirskeissä mietiskelin, että niissä on todellista ideaa. Ne olivat jopa hauskemmat kuin monet häät, joissa olen ollut vieraana. Eroavan parin puheet toisilleen olivat oikeastaan mielettömän "hoitavia" ja eroon valmistavia - eikä varmaan pelkästään heille itselleen! Minullekin tuli tippa silmään, kun molemmat tähdensivät, ettei heistä kumpainenkaan suinkaan pidä liittoaan epäonnistuneena - siinä oli toki omat murheensa, mutta paljon enemmän rakkautta, iloa, kannustamista, hyvää yhdessäoloa, mukavia muistoja - niin kauan kuin sitä kesti. Molemmille oli vaikea todeta, ettei mikään ollutkaan enää kuten oli ennen.
Joten mitä jos halaisit miestäsi ja sanoisit, ettei hänellä ole mitään pahoiteltavaa. Ette ole epäonnistuneet. Liittoonne oli hyvä (niin kauan kuin se oli sitä molempien mielestä), mutta nyt eroatte.
Itse väkersin exälleni erokortin, johon rustasin lainauksen Eppujen biisistä "tahroja paperilla".
"Tiedän että on yo kun saavut kotiisi pimeään
Yksinäisyys lyö sanomatta nimeään
Kun luet kirjeeni kaiun kuulet
Tahrat näet joita sateeksi luulet
Kuljen ulkona valossa kasvoillani voin tuntea tuulen
Ei sitä tuntunut talossa johon palaa en koskaan, luulen
En ole menossa minnekkään
Ei missään tule minun luokseni minun vuokseni
Vain tahroja paperilla älä siis suutu, ei niistä asiat miksikään muutu
Ei se, että meillä oli retkemme,
eikä se, etta meillä oli hetkemme
Voi tuuli kylmästi kutittaa selkään, se eteenpäin työntää älä siis pelkää
Älä huoli siitä sillä meillä oli hetkemme, aha
Muista, että meillä oli hetkemme"
Tuo oli kyllä viisaasti sanottu. Meidän välillä ei sinänsä ole vihaa, riitelyä tai katkeruutta joten voisin kuvitella tuon tyylin sopivan meille, selvitään tästä jotenkin yhdessä. Hän jopa suostui tulla mukaani perheasiain neuvottelukeskukseen keskustelemaan asioista ja myönsi tarvitsevansa keskusteluapua. Helpottavaa kuitenkin että pystymme puhumaan tästä rauhallisesti ja asiallisesti.
Kiitos Sheena!
Ymmärrän toki ettei varmaan jokaisen tilanteessa olisi sopivia, mutta meillä ainakin voisi erobileet viedä elämää eteenpäin ja auttaa surussa...
:)
löytää oikea MIES joka herättää horroksesta, siskosta ja äidistä NAISEKSI! Mies joka saa pelkällä katseellaan sinut kuumaksi. Silloin saat voimaa jättää ylimääräinen poikasi. =) Näin kävi mulle ja vanha jäi. Olen vapaa, onnellinen ja 100% NAINEN!
Voi kiitos juuri tätä tarvitsin...se olisi suurin haaveeni että löytäisin miehen joka kohtelisi minua naisena ja joskus pitäisi minusta huolta kun tarvitsen apua. Nykyisessä liitoss pitää olla skarppina koko ajan eikä saa olla koskaan heikko kun pitää pitää koti pystyssä ja hoitaa lapset ja työ (ja auto yms miesten hommat). Tässä eräs päivä totesin isälleni että alan tuntea itseni todella miehekkääksi kun olen meillä se mies ja emäntä talossa yhtä aikaa. Joskus haluaisin edes hetken olla se avuton prinsessa jonka prinssi likaa kätensä puolestani.
yksi ystäväni että miten jaksan jatkuvasti olla perheessä mies ja naine? Mitä virkaa miehellä on muuta kuin voimien viejänä? Silloin päätin vaan jaksaa, kilttinä ja kuuliaisena. En halunnut haastaa riitaa enkä heiluttaa kulisseja. Sitten tapasin ihan arkisena päivänä miehen joka katseellaan saa minut ihan tutisemaan. Alettiin pitää yhteyttä, ihan vaan kavereina, kuitenkin jossakin kohtaa paljastettiin tunteemme. Tykätään toisistamme todella paljon. Ero on kohta tosiasia ja aika näyttää tuleeko minusta ja hänestä pari. Hän ei ole syy eroomme, tukahdun tähän elämään saamattoman "vauvamieheni" kanssa. Olen välillä niin ahdistunut kotona etten saa henkeä kunnolla! Mies imee läsnäolollaan voimani nollaan. Muualla kuin kotona sitten saan energiaa. Ystävät kultaakin kalliimpia. Kotona kuitenkin pitäisi saada energiat nousemaan eli kaikki menee väärinpäin.
ihmeellisiä, ensin huudetaan tasa-arvoa ja ollaan niin feministiä ja sitte kun on työ ja kotityöt jopa auton huoltoon vieminen niin parutaan, että tarttis olla naisten työt ja miesten työt.
Kuitenkin olette niitä prinsessoja jotka odottaa sitä prinssiä hoitaan teitä ja te vaan olette..??teille ei kelpaa mikään, on niin tai näin niin ainainen kitinä...
Armejan käyny nainen tietää toista, valitettavasti niitä naisia on vähän.
Naiset valloittaa armeijankin kun miehistä ei ole nykyään enää mihinkään. Valitettavasti.
jaksanut erota ennenku uusi oli katsottuna , pidit sitä mitätöntä miestäsi vielä pilkkanasi ja petit, sinun mielestäsi hän varmaan ansaitsi sen, ja sinulla oli oikeus pettää. Kostonsa kullakin.
vallota jos murto-osa teistä käy armeijan. Suurin osa teistä on noita kermapeppuja.
Äskeinen kirjoitti kylläkin toisesta miehestä "ei ole syy eroon".
No ei kai se tasa-arvo sitä tarkoita, että toinen on se ainut vastuunkantaja ja asioiden hoitaja suhteessa? Eiköhän molempien pitäisi kantaa kortensa kekoon.
kun ei enää jaksa paapoa surkimusmiestään. Noin siis miehen mielestä. Mieshän on unelmakumppani jos kerran kukaudessa napsauttaa astianpesukoneen päälle. Kuinka moisen ihanuuden voi kukaan nainen jättää?
lukihäiriö?? hänhän tapasi uuden ukkonsa avioliiton aikana joka oli mätä, minunkin mielestäni se uusi on syy eroon ihan selvästi, hänhän kärvistelisi edelleen siinä kurjassa liitossa, jollei tätä toista olisi tullut hänen elämäänsä, näin minäkin sen ymmärsin.
on peräänkuulutettu, että on naisilla liikaa töitä ansiotyön jälkeen, mitäs haalitte niitä"miestenkin töitä" itellenne, olisitte naisia eikä mitään munattomia miehiä.
Miehet on maaimansivun tehneet raskaimmat työt sekä kotona että ansiotyössä
Naiset haluu tehä kaikkea mitä miehetkin vaikka eivät jaksa, antakaa miesten tehä ne" miesten työt"ja te ne huushollityöt.
mies on niin simppeli olento ettei se kaipaa muuta kun ruokaa ja sexiä, ja joskus poikain kanssa kaljalle.
Eiköhän tuo ap oikein mielellään jättäisi ne "miesten työt" ukkonsa harteille. Vai viittaatko tässä johonkin toiseen ketjuun?
Jos ukko ei viitsi persettään nostaa, niin sitten ei nosta. Homma vaan saattaa kusta pitemmän päälle, kun toinen kyllästyy passaamaan ja kantamaan kaiken vastuun. Ikäänkuin mies ei kykenisi oma-aloitteisesti mihinkään vaan naisen pitää antaa lupa tehdä jotain. Ei tuollainen ole aikuisen käytöstä, joten "miehistä" on tuollaisessa tilanteessa turha mennä puhumaan. Aikuinen tekee osuutensa eikä jätä kaikkea toisen harteille.
Voihan sitä kitistä koko ikänsä, että "En mä kyllä tee mitään, kun naiset ei anna mun tehdä miesten hommia." jos haluaa, mutta tuskinpa tuollaista ihmistä kukaan pystyy vakavasti ottamaan. Tuollainen mieshän on ihan munaton.
Kyllä miehiä löytyy, joilta löytyy oma tahto ja kyky toimia itsenäisesti. Onneksi.
Ei jaksa selittää tyhmälle enää.
usko, että prinssi sinut pelastaa. Ensin sinun tulee oppia olemaan itsenäinen ja omilla jaloillasi seisova IHMINEN. Haluatko jo tässä vaiheessa uuden kumppanin? Eikö olisi terveellisempää ensin vain seurustella eri kaksilahkeisten kanssa eikä vaipua uuden uljaan uroon "huomaan". Nimittäin pian olisit taas samassa jamassa...
Lohduttavaa kuulla että joku muukin on/on ollut samanlaisessa tilanteessa. Joskus kun puhun kavereille miehestäni niin he eivät meinaa uskoa korviaan että tuollaista miestä on olemassakaan.
Se on totta että kotona olo on todella ahditunut. En tiedä tarkalleen miksi koska emme sisänsä riitele eikä puhuta toisille rumasti mutta jotenkin se ilmapiiri on vain viileä. Yritän aina pitää illat todella kiireisinä ettei tarvitsisi kotona märehtiä.
Kesk. aloittanut: Sehän tässä ongelma onkin että kun minä jo olen itsenäinen ja juuri sen takia en miestä jaksa enää vetää perässä. Tulen toimeen omillani ja itseasiassa elätän koko perheen kun miehellä ei ole tuloja. Ei minulla kiirte uuteen suhteeseen ole mutta toivon tulevaisuudelta suhdetta jossa olisimme miehen kanssa tasavertainen tiimi, molemmat tekee parhaansa yhteisen hyvän eteen ja sen verran kyllä prinsessa halusisin olla ettei tarvitsisi noihin autojuttuihin liikaa sotkeutua...Kyllä varmaan jokainen normaaliälyinen perheeisä nuo hommat normaalistikin hoitaa.
Että HYVIN harva nainen parkuu tasa-arvo, että on miesten työt ja naisten työt!
Ja mitä v*tun prinsessoja, joille ei mikään kelpaa......säkö oot mukamas asiasta jotain tietävä?
Mee hiekkalaatikolle takasin, ja muista ottaa ämpäri mukaan!
Täys sovinistipaskiainen!!!!!!!!!!!
Ei kannatakaan! Tää koko palsta on täynnä tätä "naiset on paskoja" ja "miehet on paskoja" löpinää. Mutta mä olen ainakin mielelläni kermapeppu, kuullostaa herkulliselta:D
Kuullostaa siltä että te ette ole kaikkea tehneet, ettekä kovinkaan paljon asiasta/asioista aiemmin puhuneet. Mitäs jos kuitenkin menisitte avioliittoveuvojalle? Jos kerta mukana on vielä lapsiakin... Eihän teillä mihinkään ole kiire!! Tyhmempää on alkaa tekemään eroa jos noin paljon satuttaa!!
Ja kyllä sillä sun miehelläs voipi olla ajatuksia päässä paljonkin.... monta kertaa käy niin että voimakkaampi kumppani ajaa "heikomman" hiljaiseksi ja passiivisemmaksi suhteessa. Jahka vaan saisitte molemmat ne suunne auki ja alkaisitte puhumaan OIKEISTA asioista. Ja jos mitkään terapiat eivät toimi tai auta... sitten voitte olla rehellisiä itsellenne ja toisillenne siinä että te sentään yrititte korjata asioita ja tehdä niistä parempia. Sitähän tää on, ihmissuhteet on vaan niin helkkarin hankalia välillä... Mutta oikeitten asioiden puolesta taisteleminen kannattaa!
kesän jatkoja!
Meillä ei ole ollut moneen vuoteen mitään erotiikkaan ja seksiin liittyvää - nukumme eri huoneissa ja miehen mielestä se on jopa mukavaa,mutta itse olen nyt miettinyt että ei-näin ei voi jatkua. Tunteet miestä kohtaan ovat jo kuolleet - olemme vaan harmaassa arjessa elävä pari - eikä sitä tunnelatausta enää koskaan saa takaisin.
Samalla lailla tunnen kanssasi- tuskaa ja pettymystä,mutta uskon että ero on oikea ratkaisu silloin kun ei enää ole sitä kahden ihmisen välistä tunnetta- se tila on raastavaa ja toki ero voi olla tuskaisne myös mutta samalla se on ovi parempaan.
Täytyy olla vahva ja uskoa että jotain parempaa on tulossa -itse ainakin uskon niin.
Mulla on jotakuinkin samanlainen tilanne. Kahdeksan vuotta olen ottanut vastuun kaikesta kodissamme. Mieheni kyllä aikaajoin yrittää, mutta ei hän siihen kykene. Välillä hän jotain hommia tekeekin.
Olemme käyneet läpi maata järisyttävän kriisin. Tai ei se ole vieläkään ohi. Lapsettomuus, uskottomuus, velkaa ulosotossa...
Parisuhdeterapiassa olemme olleet muutaman kerran.
Olen lukenut parisuhdekirjoja.
Erosta puhuimme molemmat jonkun aikaa.
Yhdessä olemme kuitenkin edelleenkin, ja yhdessä aiomme pysyä. Mieheni on alkanut pikkuhiljaa tajuamaan miten yksin olen kokenut olevani asioittemme kanssa. Hänkin on niistä kärsinyt omalla tavallaan, muttei ole osannut puhua. Itse olen myös hoksannut sen, etten voi olla huoltaja aikuiselle ihmiselle. Minulla on oma elämäkin, ja minä olen itse siitä vastuussa. Vaikutan vain itse omaan onneeni. Slti sen ei tarvitse merkitä sitä että jättäisin mieheni. Helposti tällaisessa tilanteessa alkaa ajattelemaan vain huonoja puolia ja mielessä ne vain paisuvat. Pitäisi miettiä myös positiivisia asioita. Haluatko eroon miehestäsi, vai vain hänen saamattomuudestaan? Jos ero tulee, mitä kaikkea menetät?
Jossain vaiheessa avioliittoa tulee eteen tilanne, että alkaa ajattelemaan enemmän itseään. Haluaa tilaa ympärilleen, ja puolison huonot piirteet ärsyttävät. Ei se vaadi muuta kuin TAHTOA ja rohkeutta jatkaa siitä huolimatta. Pitkään aviossa olevat sanovat yhdeksi syyksi yhdessäolemiselle sen, että on oppinut katsomaan joitakin asioita läpi sormien. Puolisoaan ei voi muuttaa, mutta itseään voi. Kun uskaltaa ottaa haasteen vastaan ja jatkaa vaikeuksista huolimatta, yhdessä selviämisen tunne vahvistuu. Olen sen jo huomannut itsekin, vaikka välillä minullakin meinaa toivo ja usko loppua. Mutta enää vain välillä. On ihan sallittua ottaa etäisyyttä, ja jos tosi vaikealta tuntuu, niin muuttaa hetkeksi vaikka erilleen. Sittenhän sen näkee pärjääkö ilman toista.
Mieheni ei pärjää ilman minua taloudellisesti, mutta hän on todella huomaavainen, herkkä, lapsirakas, lempeä, rehellinen...listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkäksi. Ennenkaikkea hän on kärsivällinen, kun ei ole minua jo heittänyt pihalle kaikkien toilailujeni jälkeen.
Rohkeutta on jatkaa eteenpäin vaikeuksista huolimatta, eroaminen on pakenemista ja luovuttamista. Mieti millaisen selviytymismallin haluat lapsillesi opettaa.
kuulla kanssa sisarten tarinoita. Minäkään en todellakaan voisi kuvitella koskaan minkäänlaista intiimiä suhdetta mieheni kanssa, ajatuskin seksistä hänen kanssaan tuntuu samalta kuin menisi sänkyyn veljensä kanssa. Minäkin eilen ehdotin että nukkuisin yöt lasten huoneessa mutta monta tuntia itkeneenä ja rättiväsyneenä kaaduin yhteiseen sänkyymme, tosin eri laidoilla sänkyä nukutaan.
Meillä tuskin mikään terapia auttaisi koska en voi sille mitään etten tunne vetoa mieheni kaltaisiin miehiin mitä tulee sekä fyysisiin ominaisuuksiin että luonteeseen. Mies kyllä tuntee vetoa minuun. Se helpottaisikin tilannetta kummasti jos mies löytäisi nyt uuden naisen mutta hän ei ole kiinnostunut kenestäkään muusta, en vain pysty repäisemään itseäni tästä irti tietäen että satutan häntä ja sitä kautta myös itseäni todella raa'asti.
paskaa olethan sinä tuntenut vetoa häneen, jos kerran olet oikeen aviossa sen kanssa, ja ilmeisesti olet pannutkin sen kanssa jos teillä on lapsia??, vai onko vaan lastenhuone,? ja tai lapset adoptoitu??
Ja jos se on noin vastenmielistä tuo suhde, niin miksi kiusaat itseäsi, elämä on lyhyt ja sen voi elää erikin tavalla.
Mitä jos lähtisit siitä, että ero on uusi mahdollisuus? Myös miehellesi, joka voisi löytää rinnalleen "ei-niin-voimakastahtoisen" vaimon?
Miksi niitä asioita pitää aina kypsytellä vain omassa mielessään ja sitten heittää märkä rätti toisen naamalle, kun asiat on kypsyneet? Mitä olisi tapahtunut, jos olisit kypsytellyt asiaa yhdessä miehesi kanssa sen sijaan, että mietit asiaa yksiksesi? Milloin ihmiset oppivat puhumaan asioista?
Tunnen olevani avoin ja sosiaalinen ihminen... kaikkialla muualla kuin kotona. En uskalla sanoa suoraan, mitä ajattelen. Ainoastaan humalassa olen joskus HUUTANUT ja kironnut toisen alimpaan helvettiin ja antanut kuulla rumilla sanoilla kunniansa. Kaipa sekin on jotain vaikuttanut, mutta oikeista haluistani ja tunteistani en tohdi kertoa. Onkohan niin, että pidän niitä itse väärinä ja häpeän omia mielihalujani. Mitäs tällaisessa tilanteessa neuvoksi?
Huutamista ja toisen alimpaan helvettiin kiroamista ei tosiaan voi pitää puhumisena. Ja kyllä, puhuminen on vaikeaa. Itse olen ollut usein aivan yhtä nynny kertomaan oikeasti mitä haluan tai tunnen, mutta pakko se on opetella. Jos en opi sitä nykyisen miehen kanssa, tuskin osaan sitä kenenkään toisenkaan kanssa. Joten ei auta kuin vaan kerätä rohkeus ja kertoa niistä haluista ja tunteista.
En nyt sano, että pettäminen olisi oikein ja hyväksyttävää, mutta... ellei mies olisi pettänyt, ei me varmasti vielä tänä päivänäkään puhuttaisi. Kun on siellä pohjalla koko elämä ja aiemmat yhteiset unelmat säpäleinä, niin kummasti vaan ei osaa enää hävetä omia ajatuksiaan. Minäkin, joka aina ajattelen ennen kuin sanon, yhtäkkiä sanon ennen kuin ajattelen. Mutta vasta nyt voi sanoa, että ollaan alettu tutustua toisiimme ihan oikeasti. Aika näyttää löytyykö meistä sittenkään yhtään niitä samoja ihmisiä, joita me luultiin olevamme ja jollaisena toinen luuli toisen olevan.
Ehkä kaikki lähtee menemään pieleen jo silloin alkumetreillä, kun yrittää antaa itsestään toiselle niin täydellisen kuvan, jotta se vaan haluaisi olla mun kaa. Niin sitä vaan luulee ihastumisen huumassaan, ettei milloinkaan tulisi suuttumaan sukkamytyistä lattioilla ja mielellään sitä toista passaa. Mut viimeistään yhteen muuttaessa, sitä alkaa kummasti suututtamaan ne sukkamytyt. Myöhemmin on vaan niin kovin vaikeaa paljastaa ettei olekaan se täydellinen prinssi/prinsessa, minkälaisen kuvan halusi toiselle antaa. Ja sehän alkaa ennemmin tai myöhemmin ahdistaa, kun ei enää jaksaisi esittää mitään, muttei toisaalta kehtaa olla oma inhimillinen itsensäkään.
Mitään patenttilääkettä ei ongelmaan ole, mutta varmaa on, ettet voi lopun elämääsi yrittää pitää ajatuksiasi vain ominasi. Voi olla, että parasta on erota, mutta toisaalta nyt kun sinulla ei ole enää mitään menetettävää, niin voisi kokeilla myös avoimuutta. Ehkä toinen rakastaisi sinua myös sellaisena kuin oikeasti olet. Ja ehkä toisestakin löytyisi sellaisia puolia, joita et tiennyt olevan olemassakaan. Ehkä hän sittenkin olisi yrittämisen arvoinen.
Tekstisi antoi paljon ajattelemisen aihetta ja oli kypsää analysointia. Noin se varmasti menee ja on totisinta totta. Rohkea rokan syö... ei muuta kuin opettelemaan. Oppia ikä kaikki! :))
varmaankin säilönyt tiukasti sisimpäänsä kaikki tunteesi ja tarpeesi, niinpä et itsekään niistä oikein tiedä mitään. Siksi niistä on vaikea kerto toisille, kun et tunne itseäsi!
Jostain syystä et ole varmaankaan saanut tai uskaltanut näyttää tunteitasi etkä haluta mitään. Pelkäät, että sinut torjutaan - tai siitä seuraa katastrofi, jos sanot "ei, eikä" tai "MINÄ haluan". Eikö niin, että sinulle on paljon helpompaa kuunnella sitä mitä joku toinen haluaa, sanoa "tehdään kuten sinä sanot" tai kun sinulta kysytään "mitä SINÄ haluaisit" vastaat siihen, ainakin ensin "no emmä tiedä, mitä SINÄ haluaisit?"
Joten lähdepä miettimään mistä lähtien olet mitätöinyt tunteitasi, hävennyt mielihalujasi. Oletko jo lapsuudesta asti joutunut kiltin tytön rooliin, jota ei ole kannustettu (ehkä jopa kielletty?) olemaan oma itsensä? Sinun on täytynyt miellyttää äitiä?(isää?) jotta olisit saanut hyväksyntää? Olla iloinen ja luoda niin kotiin parempaa ilmapiiriä (joka on oikeasti vanhempien vastuulla)?
Puhuminen on todella vaikeaa, ellei tiedä kuka on, mitä ajattelee ja tuntee. Vaikka tietäisikin, niin kertomiseen tarvitaan rohkeutta. Ja arvaas mitä... läheiset eivät ihan kakistelematta niele sinussa mahdollisesti tapahtuvaa muutosta. He pistävät hanttiin, tulee muutosvastarintaa. Heille on paljon vaikeampaa olla kanssasi, kun "joudut" sanomaan "EN halua tuota mitä ehdotit - MINÄ haluan tätä".
paljon ja erityisen paljon sitä, joka joutuu satutetuksi!!!
jk. Olet kaukana, kaukana surun murtamasta, koska jo seuraavana päivänä junailemasi tärskyn jälkeen kykenet liirailemaan täällä.
oma elämä unohtaa kokonaan. Olla vaan sen toisen luona ja elää turhaa elämää? Kyllä aikuinen ihminen selviää erosta jos ihan normaali on.
Ero ei ole se ratkaisu ongelmiin aina vaan pitäisi olla se viho viimeinen keino kun muut yritykset on käyty läpi varsinkin kun on lapsia. Et mielestäni ole yrittänyt vaan tavallaan naisen tyylillä yrität saada häntä tajuamaan hätäsi eroa uhaten mutta en usko että se käy näin koska miehet ja naiset on erilaisia. Mielestäni sinun täytyy yrittää muuttaa omaa käytöstäsi niin voit saada vastaan vaikka mitä ihanuuksia mieheltäsi ja suhde voisi pikkuhiljaa tulla paremmaksi. Avioliiton eteen pitää tehdä työtä paljon ja opetella tekemään työtä sen eteen, ero on helpompaa mutta raastavampaa kaikille osapuolille. Kaikille tulee kriisejä suhteissa ja ne vaan syvenee jos niitten eteen ei tee mitään, kommunikointi on se ainoa mikä vie eteenpäin, olen varma että miehes ei ole tyytyväinen teidän yhdessä oloon myöskään.
Kuulin kerran tämmösen lauseen: Nainen ei halua seksiä jos ei tunne rakkautta ja mies ei tunne rakkautta jos ei saa seksiä.............mitäs siinä sitten teet?
http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/