Kauanko pitää odotella yhteenmuuttamista? Olemme kaksi 40-vuotiasta eronnutta ja meillä kummallakin on 2 lasta aiemmista liitoista. Eroista on aikaa vuosia.
Olemme seurustelleet 1,5 vuotta. Ihan kivaa aikuisten läheistä ystävyyttä on, mutta muuten suhde ei etene. Olen sanonut, että minulle yhteenmuutto on luonnollinen jatkumo hyvään suhteeseen. Haluan sitä. Mies pitää asiaa vaikeana, kun on lapset...ja arkiset riidat tulisivat kuitenkin kuviohin...ja voisi kyllästyä toiseen...
Mitä voin tehdä? Pitäisikö lempata muuten hyvä mies, sillä en saa sitä, mitä haluan tältä suhteelta? Pelkään, että aikaa kuluu hukkaan. Olen itse ihan menevä ja kivan näköinen nainen, mutta viiden vuoden päästä on ajan merkkejä jäänyt kasvoille taas paljon enemmän.
Olemme seurustelleet 1,5 vuotta. Ihan kivaa aikuisten läheistä ystävyyttä on, mutta muuten suhde ei etene. Olen sanonut, että minulle yhteenmuutto on luonnollinen jatkumo hyvään suhteeseen. Haluan sitä. Mies pitää asiaa vaikeana, kun on lapset...ja arkiset riidat tulisivat kuitenkin kuviohin...ja voisi kyllästyä toiseen...
Mitä voin tehdä? Pitäisikö lempata muuten hyvä mies, sillä en saa sitä, mitä haluan tältä suhteelta? Pelkään, että aikaa kuluu hukkaan. Olen itse ihan menevä ja kivan näköinen nainen, mutta viiden vuoden päästä on ajan merkkejä jäänyt kasvoille taas paljon enemmän.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kun kyse on nuoresta pariskunnasta, suhteen voi odottaa "etenevän" kohti perheen perustamista. Jos halutaan lapsia, ne kannattaa tehdä suht. nuorella iällä kun hedelmällisyys on vielä hyvä, joten ei kannata "kuluttaa aikaa" väärän kumppanin kanssa. Mutta kun kummallakin on jo omia lapsia, tilanne on aivan erilainen. Mihin te olette menossa, mihin suhteen pitäisi "edetä"?
Mihin sinä tarvitset aikaa, jonka pelkäät nyt kuluvan hukkaan? Viittaat kauneutesi rapistumiseen iän myötä, mutta siinähän vanhenette samaan tahtiin. Ei se yhdessä asuminen ryppyjä estä, eikä myöskään suhteen kariutumista. Miesystäväsikin oli sanonut pelkäävänsä, että kyllästytte toisiinne jos asutte yhdessä. Oletko tullut ajatelleeksi, että hän ehkä toivoo teidän suhteenne kestävän loppuiän ja arvelee sen kestävän paremmin jos ETTE asu yhdessä? Ehkä hänkin pelkää oman viehätysvoimansa vähenevän iän myötä ja haluaa pitää kiinni kivasta naisesta jonka on löytänyt?
Miksi teidän pitäisi asua yhdessä? Mitä lisäarvoa se toisi suhteeseenne? Millaiset välit lapsillanne on toisiinsa ja toistenne kumppaneihin? Oletteko puhuneet heidän kanssaan, miltä uudet äidit/isät/siskot/veljet tuntuisivat? Vai onko sinulla haaveena tehdä vielä nelikymppisenä uusi lapsi? Oletko puhunut tästä miesystäväsi kanssa?
Ole iloinen että olet löytänyt hyvän kumppanin, jonka kanssa teillä synkkaa. Nauti miehen seurasta. Älä pilaa suhdettanne vaatimalla yhteenmuuttamista jonkun epämääräisen ajanhukkaamispelon perusteella.
jos tämä aloittaja pelkää miehen jättävän/ tai epäilee tämän rakkautta, kun ei halua yhteen muuttaa.
Tavallaanhan siinä silloin hukkaa aikaa, jos suhde tulee päättymään. Ja tuo ulkonäön rapistuminen varmaan huoletti juuri siksi, että parempi nyt se ero, kuin viiden vuoden päästä, jolloin on (mukamas) niin jo vanhannäköinen ettei kukaan huoli.
Olette sen ikäisiä, ettei ilmeisesti mitään isompia "lisääntymissuunnitelmia" ole, vaan kummallakin lapsiluku täynnä..? Miksi ei suhde voisi toimia tuollakin tasolla..?
Kyselen, koska olen itse "periaatteessa" samassa tilanteessa - paitsi että miesystäväni ja minun käsitys on, että saman katon alle muuttaminen ei ole mikään elinehto suhteemme jatkumiselle. Ollaan pari vuotta päälle neljänkymmenen, kummallakin saman ikäiset kouluikäiset lapset. Seurustelua tai yhdessäoloa, miten kukin sitä haluaakin kutsua, takana reilut pari vuotta. Elän tavallista yh-äidin arkea tyttäreni kanssa, rakastettuni on ns viikonloppuisä. Tapaamme keskellä viikkoa, viikonloppuisin vietämme paljon aikaa yhdessä, lapset sopivat hyvin keskenään, ja joka toinen vkl on "vain meille".
Kummallakin oma asunto ja talous, yhteiset kulut jaamme tasan. En usko, että miesystäväni teeskentelee ratkaisun olevan hyvä myös hänelle, sen verran asiasta olemme keskustelleet. Sen verran räiskyviä persoonia olemme, että on parempi, että molemmilla on oma reviirinsä - sanoinkin kerran, että tästä kaupungista loppuisivat kohtuuhintaiset lautaset äkkiä kaupan hyllyltä, jos yhteistaloutta virittelisimme, voisi tulla noita "lentävien lautasien päiviä" nimittäin....
En koe elämän menevän mitenkään ohi tällä tavalla, elän luultavasti elämäni parasta aikaa juuri nyt... Ikää karttuu ja "potkukelkan jälkiä" sen mukana, mutta kukapa meistä ikuisesti nuorena pysyisi, eikä se ole tarkoituskaan. Ihan mukava ajatus on "vanheta arvokkaasti" miesystäväni kanssa :-)
Nauttikaa elämästä Pääministerin mallin mukaan. Vietätte yhteisiä luksus-juhlahetkiä, sauna, seksiä, sisäfilepihvit, shamppanjaa. Ruususen mukaan Pääministerin ohjelmaan ei kuulu alkoholi, ja aterian ehdoton vaatimus on uuniperunat, mutta näistä voi varmasti luistaa. Lisäksi ynteisiä viikonloppuja laivalla tai jossain romanttisessa E
Oho lähti viesti liikkeelle kesken kaiken. Tarkoitus oli jatkua.. Siis yhteisiä viikonloppuja jossain romanttisessa Euroopaan kaupungissa. Nauttikaa elämästä. Pitäkää omat asunnot, kunnes lapset ovat aikusia.
Ei tuonut onnea elo saman katon alla? Ero tuli. Nyt on syytä toimia hieman toisella tavalla kun ei tarvitse enään toistaa samaa perheen perustamiskuviota, eikö?
Minä olen eronnut nyt 43 vuotias nainen ja elänyt uusiosuhteessa 4 vuotta eronneen saman ikäisen miehen kanssa. Minulla on kolme ja miehellä kaksi lasta.
Meillä on kaksi asuntoa vaikka pääosin mies elelee minun luonani silloin kun hänellä ei ole lapsia. Ihania ovat ne ja ihanaa on kun hän välillä menee "omalle poikamiesboxilleen" omien lastensa kanssa. Saan vetää henkeä kaikesta höösäämisestä sillä minun lapsista kaksi on jo täysi-ikäisiä. Emme todellakaan aio yhdistää tätä pakkaa enään. Ehkä sitten kun kaikki lapset on omillaan? Muutetaan jonnekkiin mökkiin korpeen yhdessä? Kuka tietää.
Ihanaa on yhteiselo näinkin sillä nyt nautitaan parisuhteesta eikä olla isä, äiti ja lapset. Niitäkin hetkiä kuitenkin riittää että vääntämistä tulee arjen askareista. Mutta ei sentään koko aikaa ja omaa aikaa tarvitsee kumpinkin.
Rypistytään nyt tässä tällä tavoin yhdessä. Tämä mies on enemmän miestä minulle kuin se entinen jonka kanssa oli sama osoite.
Olen 38v mies ja mun tyttö ystäväni on mua 9v nuorempi.Molemmilla on lapsi ja olemme yht.Eli lapset muuttaisi saman katon alle.Olemme seurustelleet 3 vuotta aika tarkalleen tällä hetkellä.Itse olen ehdotanut että muutetaisiin yhteen mutta se ei käy ennenkuin asiat muuttuu.En tiedä mikä pitäisi muuttua vaikka olen kysynyt vastausta en saa.Tosin hänen exänsä on sanonut hänelle että ei hyväksy mun lasta hänen lapsensa kanssa saman katon alle,se tuntuu oudolta kun eihän exien kuuluisi antaa päättää toisten elämästä,ellei sitten ole jotain takana mitä en tiedä.
Olet täysin oikeassa ettei niasen ex:n sanomisilla saa todellakaan olla painoarvoa mitä tulee teidän perheen perustamiseenne.
Itse olen vahvasti sitä mieltä että jos ei yhteen halua muuttaa vielä vuosienkaan yhdessä olon jälkeen, niin silloin haluaa pitää portin auki, eli ei ole valmis sitoutumaan kumppaniin täysin.
Jos molemmat rakastaa, niin on kyllä aivan normaalia lyödä kamat yhteen kasaan ja nauttia toisen läheisyydestä päivittäin.
Kuten jo aloittajalle vastasin, jos minun mieheni ei olisi halunnut muuttaa yhteen niin olisin ehdottomasti kokenut sen haluttomuutena sitoutua yksin minuun. Minä, siinä tilanteessa, olisin todennäköisesti nostanut kytkintä, niin pahalle kun se olisikin tuntunut.
Mieti tarkaan mitä haluat, ja mene sit'ä kohti.
Tsemppiä !
Minä aloin seurustelemaan mieheni kanssa ollessani 37, yhteen muutettiin parin vuoden seurustelun jälkeen. Molemmat halusivat asua yhdessä, sillä meille oli itsestään selvyys että haluamme yhteisen perheen, johon siis ei kuulu yhteisiä lapsia.
Asiasta puhuttiin lasten kanssa, varsinkin minun lapseni joka lähilapsena muutti mukanamme yhteiseen uuteen kotiin.
Välimatkamme näet oli 70 kilometriä, joten muutimme puoleen väliin molempien työmatkojen vuoksi. Jotenkin muutenkin oli helpompaa aloittaa yhteisasuminen ns puhtaalta pöydältä, kodista, meidän kodista jossa ei mukana tule kummankaan historia.
Minusta yhteenmuuttaminen on luonnollinen jatkumo suhteelle, jos toiseen haluaa tosissaan sitoutua.
Itse en haluaisi asua erossa rakastamastani miehestä.
On totta että arkihan tulee kuvioihin mukaan vasta kun asutaan yhdessä, mutta miksi ei saisi tulla. Miksi yhdessäolo pitäisi olla yhtä juhlaa pitkän ikävän jälkeen.
Jos minun mieheni olisi ollut haluton muuttamaan yhteen olisin kokenut sen haluttomuutena sitoutua minuun. Eikä sellainen tunne ole kyllä hyvä pohja suhteelle.
En ole missään vaiheessa vajaan viiden vuoden suhteemme aikana kokenut, että se, ettei mies sen kummemmin kuin minäkään halua yhteistaloutta, olisi suhdetta huonontava asia. Mikä sopii sinulle, ei sovi välttämättä jollekin muulle. No, ehkä meidän tilanteemme on sen puoleen yksinkertaisempi, että asuimme jo valmiiksi saman kaupungin rajojen sisäpuolella, käytännössä välillämme on vajaan 10 min matka. Luotamme toisiimme ja olemme sitoutuneita tähän suhteeseen - mutta aiemmista suhteistamme oppineina tiedämme, ettei arjen tarvitse olla mitään symbioottista 24/7-elämää.
Arkihan ei välttämättä tule suhteeseen ollenkaan kun erillään asutaan.
Itse taas koen että haluan jakaa elämäni kokonaan, arkineen ja juhlineen ihmisen kanssa jota
rakastan.
kuten sanoit, kukin tyylillään, ja kuten minä sanoin minä, juuri minä olisin kokenut
muuttohaluttomuuden haluttomuutena sitoutua tähän suhteeseen.
Teillä asia on selvä kun kumpikaan ei halua muuttaa yhteen, mutta tilanne on toinen aloittajalla sekä tällä yhdellä kommentoijalla joista toinen haluaa ja toinen ei.
Onko tilanne silloin automaattisesti se että yhteenmuutto pitää unohtaa.