Olen vielä suhteellisen nuori, 23 ja mies minua pari vuotta vanhempi. Tutustuimme alun perin baarissa kolme vuotta sitten syksyllä, vaikka kävimmekin samaa koulua ja meillä oli yhteisiä kursseja runsaasti. Juttu lähti siis tavallaan liikkeelle yhden illan jutusta. Seuraavien viikkojen aikana puhuimme mesessä tai puhelimesssa aamuviiteen asti ja olin hänen luonaan yötä todella usein. Seksiä ei välttämättä edes harrastettu vaan halusimme vain olla yhdessä ja nukkua vierekkäin.
Vuoden vaihteessa, parin kuukauden kuluttua "ensikohtaamisesta" hän sitten sanoi minulle, että olisi parempi, jos pysyisimme vain kavereina.. koska hänen aiempi suhteensa päättyi sotkuisesti eikä hän halua samanlaista "loppua" kanssani. No, suostuin siihen, mutta pian taas tapailimme salaa pari kertaa. Välillä oli viikon taukoja ettemme vaihtaneet sanaakaan. Keväällä kohtasimme baarissa jälleen ja hän kysyi minulta mitä hänestä tahdon. En oikein osannut vastata.. ja hän kertoi minulle etsivänsä "sitä oikeaa" ja että minä en häntä ansaitse vaan jonkun paremman ja fiksumman. Tästä huolimatta olimme aamuviiteen saakka liimaantuneita toisiimme ja tanssimme hitaita.
Seuraavana päivänä kyselin hänen kuulumisistaan ja hän vastasi tylysti, että on menossa poikaporukalla (hurjassa maineessa oleviin) bileisiin.. Puhelin kuitenkin piippasi aamuyöstä ja mies kyseli missä oikein olen. Ilmoitin olevani kotona ja hän jatkoi, että haluanko tulla hänen luokseen. Hän oli siis hetken mielijohteesta vain päättänyt lähteä bileistä, pistänyt kaverinsa ajamaan 100km luokseni bilepaikasta, jonka lähellä hänen piti yöpyä. Kun saavuimme hänen kämpälleen, niin juttelimme hetken niitä näitä ja nukahdimme vierekkäin. Tämän jälkeen seurasi vuoden (puhe)tauko ennen kuin kohtasimme uudelleen.
Tapasimme seuraavan vuoden (eli viime vuonna) keväänä baarissa jälleen. Olin alkanut polttamaan ja mies tuli kysymään, että yritinkö kiinnittää hänen huomionsa sillä tavalla (?). Ensinnäkään en edes huomannut hänen läsnäoloaan kun sytyttelin röökiä, mutta hän ei uskonut. Hän alkoi puhua tyttöystävästään, "tyttöystävä sitä, tyttöystävä tätä" ja seurasi minua kaikkialle minne meninkin, jatkuvasti, joka sekunnin ajan hän oli näköpiirissäni. Kyseli ohimennen olenko löytänyt itselleni miestä ja yritti ärsyttää niin monin keinoin kuin pystyi. Yhdessä vaiheessa hän alkoi sitten tulla iholle ja taisimme mennä ehkä liiankin pitkälle.. Ystäväni kommentoi, ettei hän vieläkään ole päässyt minusta yli ja mietin miehen käytöstä, koska häneltä oli kariutunut pitkä suhde pelkästään siihen, kun tyttöystävä oli suudellut toista miestä.. kun hän itse taas meni minun kanssani niin pitkälle kuin meni sinä iltana. Varsin ristiriitainen käsitys moraalista.
Jälleen kerran, seurasi reilun vuoden tauko kunnes tämän kesän alussa vahingossa taas tapasimme. Olin jo kokonaan päästänyt hänestä irti, koska hänen parisuhteensa vaikutti minusta vakavalta enkä uskonut, että meillä olisi mitään tulevaisuutta yhdessä. Menin vierailemaan miehen luona parin vuoden tauon jälkeen, kun yleensä tapasimme vain baarissa. Hän oli jo ehtinyt asua naisensa kanssa, mutta myöhemmin sitten eronnut enkä halunnut kysyä syytä. Minulla oli perhosia vatsassa koko "ensitapaamisen" ajan ja oli vaikea puhua, vaikka olenkin todella puhelias ja hänellä oli sama ongelma.. kumpaakin ujostutti. Heti kun suutelimme, niin jännitys katosi.
Nyt taas puhumme niinkuin "aikuiset" ja olemme tapailleet pari kertaa viikossa kesän ajan vaikka minusta on aina joka tapaamisen jälkeen tuntunut, että "tämä on se vika kerta", niin kuitenkin löydän itseni hänen luotaan. Suudelmista eikä kaipuusta tule loppua millään vaan vieläkin sydän pysähtyy, kun pääsee toisen syliin. Aivan kuin kokisi ensirakkauden aina uudelleen ja uudelleen. Yhdessäolo on jotenkin liian helppoa, juttelemme paljon ja kuuntelemme vain musiikkia. Olemme. Tänä syksynä tulee kuluneeksi kolme vuotta ensitapaamisesta. Miten tämä tarina vain jatkuu ja jatkuu vai onko meidän suhde edes koskaan alkanut tai päättynyt? Toisaalta minulla ei ole mitään menetettävää, koska en edes tiedä haluanko sitoutua, vaan annan asioiden sujua omalla painollaan.
Onko kenelläkään ollut samanlaista kohtaloa? En oikein tiedä miten olla, hyvällä tavalla :) En edes osaa sanoa mitä haen takaa tekstilläni, mutta pisti vain miettimään miten outoa kaipuu voi joskus olla ja seuraako siitä mitään hyvää. Miten joku voi vaan tuntua niin "siltä oikealta", jatkuvasti, läpi vuosien, kuukausien puhumattomuuden? Vaikka olenkin tavannut ihania miehiä, niin silti tämä Yksi vain on jatkuvasti sydämessä. En romahda, jos syksy vie suhteemme, onhan tämäkin tavallaan muistelemisen arvoista vaikka emme loppuelämäämme viettäisikään yhdessä.
Vuoden vaihteessa, parin kuukauden kuluttua "ensikohtaamisesta" hän sitten sanoi minulle, että olisi parempi, jos pysyisimme vain kavereina.. koska hänen aiempi suhteensa päättyi sotkuisesti eikä hän halua samanlaista "loppua" kanssani. No, suostuin siihen, mutta pian taas tapailimme salaa pari kertaa. Välillä oli viikon taukoja ettemme vaihtaneet sanaakaan. Keväällä kohtasimme baarissa jälleen ja hän kysyi minulta mitä hänestä tahdon. En oikein osannut vastata.. ja hän kertoi minulle etsivänsä "sitä oikeaa" ja että minä en häntä ansaitse vaan jonkun paremman ja fiksumman. Tästä huolimatta olimme aamuviiteen saakka liimaantuneita toisiimme ja tanssimme hitaita.
Seuraavana päivänä kyselin hänen kuulumisistaan ja hän vastasi tylysti, että on menossa poikaporukalla (hurjassa maineessa oleviin) bileisiin.. Puhelin kuitenkin piippasi aamuyöstä ja mies kyseli missä oikein olen. Ilmoitin olevani kotona ja hän jatkoi, että haluanko tulla hänen luokseen. Hän oli siis hetken mielijohteesta vain päättänyt lähteä bileistä, pistänyt kaverinsa ajamaan 100km luokseni bilepaikasta, jonka lähellä hänen piti yöpyä. Kun saavuimme hänen kämpälleen, niin juttelimme hetken niitä näitä ja nukahdimme vierekkäin. Tämän jälkeen seurasi vuoden (puhe)tauko ennen kuin kohtasimme uudelleen.
Tapasimme seuraavan vuoden (eli viime vuonna) keväänä baarissa jälleen. Olin alkanut polttamaan ja mies tuli kysymään, että yritinkö kiinnittää hänen huomionsa sillä tavalla (?). Ensinnäkään en edes huomannut hänen läsnäoloaan kun sytyttelin röökiä, mutta hän ei uskonut. Hän alkoi puhua tyttöystävästään, "tyttöystävä sitä, tyttöystävä tätä" ja seurasi minua kaikkialle minne meninkin, jatkuvasti, joka sekunnin ajan hän oli näköpiirissäni. Kyseli ohimennen olenko löytänyt itselleni miestä ja yritti ärsyttää niin monin keinoin kuin pystyi. Yhdessä vaiheessa hän alkoi sitten tulla iholle ja taisimme mennä ehkä liiankin pitkälle.. Ystäväni kommentoi, ettei hän vieläkään ole päässyt minusta yli ja mietin miehen käytöstä, koska häneltä oli kariutunut pitkä suhde pelkästään siihen, kun tyttöystävä oli suudellut toista miestä.. kun hän itse taas meni minun kanssani niin pitkälle kuin meni sinä iltana. Varsin ristiriitainen käsitys moraalista.
Jälleen kerran, seurasi reilun vuoden tauko kunnes tämän kesän alussa vahingossa taas tapasimme. Olin jo kokonaan päästänyt hänestä irti, koska hänen parisuhteensa vaikutti minusta vakavalta enkä uskonut, että meillä olisi mitään tulevaisuutta yhdessä. Menin vierailemaan miehen luona parin vuoden tauon jälkeen, kun yleensä tapasimme vain baarissa. Hän oli jo ehtinyt asua naisensa kanssa, mutta myöhemmin sitten eronnut enkä halunnut kysyä syytä. Minulla oli perhosia vatsassa koko "ensitapaamisen" ajan ja oli vaikea puhua, vaikka olenkin todella puhelias ja hänellä oli sama ongelma.. kumpaakin ujostutti. Heti kun suutelimme, niin jännitys katosi.
Nyt taas puhumme niinkuin "aikuiset" ja olemme tapailleet pari kertaa viikossa kesän ajan vaikka minusta on aina joka tapaamisen jälkeen tuntunut, että "tämä on se vika kerta", niin kuitenkin löydän itseni hänen luotaan. Suudelmista eikä kaipuusta tule loppua millään vaan vieläkin sydän pysähtyy, kun pääsee toisen syliin. Aivan kuin kokisi ensirakkauden aina uudelleen ja uudelleen. Yhdessäolo on jotenkin liian helppoa, juttelemme paljon ja kuuntelemme vain musiikkia. Olemme. Tänä syksynä tulee kuluneeksi kolme vuotta ensitapaamisesta. Miten tämä tarina vain jatkuu ja jatkuu vai onko meidän suhde edes koskaan alkanut tai päättynyt? Toisaalta minulla ei ole mitään menetettävää, koska en edes tiedä haluanko sitoutua, vaan annan asioiden sujua omalla painollaan.
Onko kenelläkään ollut samanlaista kohtaloa? En oikein tiedä miten olla, hyvällä tavalla :) En edes osaa sanoa mitä haen takaa tekstilläni, mutta pisti vain miettimään miten outoa kaipuu voi joskus olla ja seuraako siitä mitään hyvää. Miten joku voi vaan tuntua niin "siltä oikealta", jatkuvasti, läpi vuosien, kuukausien puhumattomuuden? Vaikka olenkin tavannut ihania miehiä, niin silti tämä Yksi vain on jatkuvasti sydämessä. En romahda, jos syksy vie suhteemme, onhan tämäkin tavallaan muistelemisen arvoista vaikka emme loppuelämäämme viettäisikään yhdessä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
mulla sillä erotuksella vain että puhutaan paljon pidemmästä ajanjaksosta. Musta sillä ei ole merkitystä, miten sitä rakkautta saa tuntea ja minkälaisessa muodossa sitä saa toteuttaa. Tärkeintä on se, että pystyy tuntemaan. Osaa rakastaa. Eikä sen aidon rakkauden edes kuulu vaatia toiselta mitään. Sen ei kuulu fyysisesti sitoa toista, ainoastaan henkisesti. Ja se henkinen side se kaikkein tärkein onkin.
Ole sinäkin onnellinen kokemastasi että sulla on tuollainen ihminen olemassa. Mä ainakin tuntisin elämäni paljon tyhjemmäksi ja köyhemmäksi, jossei mulla häntä olisi.