Olemme olleet yhdessä kohta 10 vuotta ja lapsiakin on siunaantunut 3. Meillä on ollut elämässä haasteita enemmän kuin yhdelle parille saisi antaa, mutta ollaan niistä jotenkin selvitty. Suhteestamme on kuitenkin aina puuttunut taito keskustella meidän omista tarpeista, haluista, suhteemme tilasta jne. Huomasin tämän jo heti tavattuamme ja asiaa hieman ihmettelin, mutta valitettavasti en osannut silloin sen huuman läpi nähdä, että siitä tulisi suhteemme suurin ongelma ja pahasti nyt siltä näyttää että syy mahdolliseen eroon.
Läheisyyttä meillä ei ole ollut useaan vuoteen, kuin satunnaisesti. Emme ole edes nukkuneet vieretysten viimeiseen 5 vuoteen. Keskustelut pysyvät arkiasioissa tai sitten muissa haasteissa, jotka eivät liity meidän suhteeseen.
Olen ollut pitkään onneton, mutta jaksanut jatkaa sillä ajatuksella että asiat muuttuvat kun lapset kasvavat. Nyt kuitenkin viime aikoina on suhtautumiseni muuttunut. En enää jaksa uskoa, että asiat muuttuisivat vaikka tiedän että meillä voisi olla unelmasuhde jos löytäisimme tavan keskustella ja rakastaa.
Mieheni tapa yrittää paikata riitaisia välejä on olla niin kuin ei mitään olisi koskaan tapahtunutkaan. Hän on ystävällinen, tekee kotitöitä ja hoitaa lapsia enemmän jne. Itse taas tarvitsen keskustelua asioista. En voi olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut sen jälkeen kun toinen on näyttänyt keskisormia ja haistatellut. On niin paljon asioita, joita on viimeisten vuosien aikana kerääntynyt, etten voi onnellinen ilman aitoa ja rehellistä keskustelua.
Kerroin hänelle, että omat tunteeni ovat lähestulkoon kuolleet häntä kohtaan, enkä enää tiedä haluanko jakaa arkea hänen kanssaan. Tähän hän vaan toteaa, että nyt on vaan pakko jaksaa olla, ei ole vaihtoehtoja kun on lapsetkin jne. Kyllä ne asiat siitä muuttuvat.
Olen viimeiset 5 vuotta yrittänyt saada suhteeseemme lisää virtaa ehdottamalla yhteisiä harrastuksia, yhteistä aikaa ym., mutta hän ei ole ollut halukas. Ei ole kuulemman aikaa, eikä energiaa. Olen myös järjestänyt ajan pariterapiaan, jonne pyysin häntä mukaan. Hän harkitsi asiaa, mutta sanoi ettei halua tulla.
Olen jo usean vuoden ajan kysynyt häneltä, että miksi hän yhdessä haluaa olla yhdessä kun ei ole enää mitään läheisyyttä ja riidellään vain koko ajan ja on paha olla. Jos ja kun hän sitten jotain suostuu aiheesta "hyvällä" mielellä keskustelemaan, kertoo hän että olemme kokeneet niin paljon vaikeita asioita yhdessä, että kyllähän tässä jotain on kun vieläkin ollaan yhdessä. Hänen mielestään ajatuskin erosta tai edes pienestä tauosta on naurettava, eikä auttaisi ketään millään tavoin.
Hän arvostelee minua jatkuvasti ja mikä ikävintä, niin yrittää syyllistää lasten kautta jatkuvasti syyttä. Esim. jos olen tekemässä jotain ja joku lapsista tulee kertomaan asiaansa, enkä sillä samalla sekunnilla reagoi, niin hän ehtii jo huomauttamaan, että kato nyt kun sulle puhutaan. Hän näkee kaikessa tekemisessäni jotain huonoa ja kyseenalaistettavaa.
Hän on ihana isä lapsilleen ja haluaisin sopuisan eron lasten vuoksi. Haluan ehdottomasti yhteishuoltajuuden lasten takia, mutta miten se voi onnistua kun toinen ei edes suostu keskustelemaan erosta.
En tiedä mitä tehdä. En saa häntä keskustelemaan niin erostakaan, kuin siitä miten pelastaisimme suhteemme, koska hänen mielestään asiat järjestyvät pikkuhiljaa itsestään ja sitä ennen on vaan pakko jaksaa.
Kirjoitan tätä viestiä nyt avioeropalstalle, vaikka emme ole naimisissa, mutta suhteemme vakavuus, pituus ja syvyys sopii ehkä paremmin tälle puolelle... Tämäkin on itseasiassa eräs iso asia. Olen puhunut naimisiin menosta jo pitkään, mutta hän on aina vain laittanut lekkeriksi. Edes kihlasormusta en ole häneltä saanut, koska ei ole ollut aikaa ja ollut liikaa hässäkkää...
En kuvittele olevani itse mikään miss täydellisyys. Olen suhteellisen haastava kumppani ja parisuhteessa on aina kaksi jotka sopan keittävät. Ongelmana näenkin sen, että meillä on niiiiiiiiiin erilaiset tavat käsitellä asioita että taidamme olla totaalisessa umpikujassa ja kummatkin olemme onnettomia. Emme myöskään ymmärrä koskaan toisiamme. Toinen tarkoittaa hyvää, niin toinen ottaa sen pahalla jne.
Hän ei halua keskustella vaan toimia, jaksaa päivä kerrallaan ja uskoa siihen että asiat järjestyvät. Itse taas haluan keskustella asioista, ongelmista, tunteista, toiveista ja olen sitä mieltä että tarvitsemme ulkopuolisen henkilön tulkkaamaan meidän väliset keskustelut toisillemme, edes muutaman kerran. Hän ei missään tapauksessa halua tähän lähteä ja jos jollain tavoin saisin hänet taivuteltua sellaiseen, tulisin siitä todennäköisesti kuulemaan jokaisen riidan yhteydessä.
Kaipaan hellyyttä, hyväksyntää, kosketusta, seksiä, iloa, naurua, yhteyttä, romantiikkaa, keskustelua, rakentavia erimielisyyksiä ja ennen kaikkea sitä tunnetta että on joku joka rakastaa...
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta? Miten edetä kun on onneton, mutta mitään keskusteluyhteyttä ei ole suhteen tulevaisuuteen liittyen?
Läheisyyttä meillä ei ole ollut useaan vuoteen, kuin satunnaisesti. Emme ole edes nukkuneet vieretysten viimeiseen 5 vuoteen. Keskustelut pysyvät arkiasioissa tai sitten muissa haasteissa, jotka eivät liity meidän suhteeseen.
Olen ollut pitkään onneton, mutta jaksanut jatkaa sillä ajatuksella että asiat muuttuvat kun lapset kasvavat. Nyt kuitenkin viime aikoina on suhtautumiseni muuttunut. En enää jaksa uskoa, että asiat muuttuisivat vaikka tiedän että meillä voisi olla unelmasuhde jos löytäisimme tavan keskustella ja rakastaa.
Mieheni tapa yrittää paikata riitaisia välejä on olla niin kuin ei mitään olisi koskaan tapahtunutkaan. Hän on ystävällinen, tekee kotitöitä ja hoitaa lapsia enemmän jne. Itse taas tarvitsen keskustelua asioista. En voi olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut sen jälkeen kun toinen on näyttänyt keskisormia ja haistatellut. On niin paljon asioita, joita on viimeisten vuosien aikana kerääntynyt, etten voi onnellinen ilman aitoa ja rehellistä keskustelua.
Kerroin hänelle, että omat tunteeni ovat lähestulkoon kuolleet häntä kohtaan, enkä enää tiedä haluanko jakaa arkea hänen kanssaan. Tähän hän vaan toteaa, että nyt on vaan pakko jaksaa olla, ei ole vaihtoehtoja kun on lapsetkin jne. Kyllä ne asiat siitä muuttuvat.
Olen viimeiset 5 vuotta yrittänyt saada suhteeseemme lisää virtaa ehdottamalla yhteisiä harrastuksia, yhteistä aikaa ym., mutta hän ei ole ollut halukas. Ei ole kuulemman aikaa, eikä energiaa. Olen myös järjestänyt ajan pariterapiaan, jonne pyysin häntä mukaan. Hän harkitsi asiaa, mutta sanoi ettei halua tulla.
Olen jo usean vuoden ajan kysynyt häneltä, että miksi hän yhdessä haluaa olla yhdessä kun ei ole enää mitään läheisyyttä ja riidellään vain koko ajan ja on paha olla. Jos ja kun hän sitten jotain suostuu aiheesta "hyvällä" mielellä keskustelemaan, kertoo hän että olemme kokeneet niin paljon vaikeita asioita yhdessä, että kyllähän tässä jotain on kun vieläkin ollaan yhdessä. Hänen mielestään ajatuskin erosta tai edes pienestä tauosta on naurettava, eikä auttaisi ketään millään tavoin.
Hän arvostelee minua jatkuvasti ja mikä ikävintä, niin yrittää syyllistää lasten kautta jatkuvasti syyttä. Esim. jos olen tekemässä jotain ja joku lapsista tulee kertomaan asiaansa, enkä sillä samalla sekunnilla reagoi, niin hän ehtii jo huomauttamaan, että kato nyt kun sulle puhutaan. Hän näkee kaikessa tekemisessäni jotain huonoa ja kyseenalaistettavaa.
Hän on ihana isä lapsilleen ja haluaisin sopuisan eron lasten vuoksi. Haluan ehdottomasti yhteishuoltajuuden lasten takia, mutta miten se voi onnistua kun toinen ei edes suostu keskustelemaan erosta.
En tiedä mitä tehdä. En saa häntä keskustelemaan niin erostakaan, kuin siitä miten pelastaisimme suhteemme, koska hänen mielestään asiat järjestyvät pikkuhiljaa itsestään ja sitä ennen on vaan pakko jaksaa.
Kirjoitan tätä viestiä nyt avioeropalstalle, vaikka emme ole naimisissa, mutta suhteemme vakavuus, pituus ja syvyys sopii ehkä paremmin tälle puolelle... Tämäkin on itseasiassa eräs iso asia. Olen puhunut naimisiin menosta jo pitkään, mutta hän on aina vain laittanut lekkeriksi. Edes kihlasormusta en ole häneltä saanut, koska ei ole ollut aikaa ja ollut liikaa hässäkkää...
En kuvittele olevani itse mikään miss täydellisyys. Olen suhteellisen haastava kumppani ja parisuhteessa on aina kaksi jotka sopan keittävät. Ongelmana näenkin sen, että meillä on niiiiiiiiiin erilaiset tavat käsitellä asioita että taidamme olla totaalisessa umpikujassa ja kummatkin olemme onnettomia. Emme myöskään ymmärrä koskaan toisiamme. Toinen tarkoittaa hyvää, niin toinen ottaa sen pahalla jne.
Hän ei halua keskustella vaan toimia, jaksaa päivä kerrallaan ja uskoa siihen että asiat järjestyvät. Itse taas haluan keskustella asioista, ongelmista, tunteista, toiveista ja olen sitä mieltä että tarvitsemme ulkopuolisen henkilön tulkkaamaan meidän väliset keskustelut toisillemme, edes muutaman kerran. Hän ei missään tapauksessa halua tähän lähteä ja jos jollain tavoin saisin hänet taivuteltua sellaiseen, tulisin siitä todennäköisesti kuulemaan jokaisen riidan yhteydessä.
Kaipaan hellyyttä, hyväksyntää, kosketusta, seksiä, iloa, naurua, yhteyttä, romantiikkaa, keskustelua, rakentavia erimielisyyksiä ja ennen kaikkea sitä tunnetta että on joku joka rakastaa...
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta? Miten edetä kun on onneton, mutta mitään keskusteluyhteyttä ei ole suhteen tulevaisuuteen liittyen?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kirjoita kirje tai näytä tämä viesti miehellesi. Ongelmanne on ettei kumpikaan taida kuunnella toisen ajatuksia. Kerro miehellesi miten tosissaan olet, pistä hänet tiukille. Miehesi kuulostaa unelmamieheltä, ja tuo puhumattomuus on kai aika yleinen juttu miehillä. Varaa aika parisuhdeterapiaan, ja pyydä miestäsi vaikka lasten takia lähtemään mukaan, jos hän ei sinun vuoksesi lähde. Perheasiainneuvottelukeskuksen kautta pääsette ilmaiseen terapiaan. Meille se ainakin on ollut hyvä juttu.
Sinä kaipaat avioliiton vakautta; edes kihloja kun lapsiakin on.
Mies ei "ehdi".
Toiveenne eivät kohtaa.
Sillä erolla, että kestin tuota henkistä yksinäisyyttä lähes kolmekymmentä vuotta. Vasta ilmoitettuani haluavani eron, hän lähti mukaan perheterapiaan. Liian paljon oli kuitenkin korjattavaa, jotta paluuta olisi enää ollut. Terapia sai kuitenkin aikaan sen, etttä kerrankin kuuntelimme (ymmärsimme) mitä toinen sanoi ja pystyimme eroamaan siististi; niin siististi, että lapsetkin (11v ja pari jo aikuisiän kynnyksellä olevaa) olivat erosta iloisia:-)
http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/
Tuolta luettavaa ja sos vir aika yksilö/pariterapiaan, asia ei muuten helpota koskaan
ja saatte vain mehevän riidan.
Kiitos kaikille paljon viesteistä! Olen saanut paljon ajateltavaa. Kävin katsomassa linkkiä ja ainakin nämä seuraavat kertovat mielestäni juuri meidän suhteesta:
Itsenäistymisvaiheessa korostetaan omaa itsemääräämisoikeutta, haetaan rajoja yhdessä ja erillään ololle. Tämä usein näkyy valtataisteluna. Tässä vaiheessa havaitsemme, että ”ethän sinä ollutkaan se, miksi sinua luulin”. Voimme nähdä kumppanissamme niitäkin puolia, joita rakastumisvaiheessa ei ollut tullut esiin tai joita ei kyetty vielä näkemään. Joskus suhteessa ajaudutaan vahvaan ristiriitatilanteeseen, jolloin ennen kokonaisuudessaan ihanana nähty henkilö voidaan nähdä hyvin kielteisessä valossa.
Tässä vaiheessa valitettavan usein parit päätyvät eroon kun itsenäistyminen ja oman tilan otto parinsuhteen sisällä koetaan liian vaikeaksi ja sitten itsenäistytään parisuhteesta ulos. Jotkut juuttuvat tähän vaiheeseen, ja aina hakevat tässä kohtaa uuden kumppanin.
Tässä vaiheessa tuntuu syntyvän taistelua näennäisesti vähäpätöisistä asioista. Pahimmillaan joudutaan jumiutuneeseen suhteeseen, jota hallitsee epätoivoinen taistelu. Tähän olemassaolon taisteluun ei aina näytä löytyvän ratkaisua ja lopputuloksena voi olla pysyvä katkeruus, eläminen suhteessa, jossa on tunnetasolla erottu toisistaan, tai sitten suhteen päättyminen.
Miksi me sitten ”valitsemme väärin”, miksi siisteyttä kaipaava ihminen ei valitse siistiä kumppania? Yksi näkökulma on siinä, että vain tämän näennäisen ”väärän” valinnan kautta jokin omaan elämään liittyvä keskeinen teema voidaan kohdata. Ja tärkein asia on siinä, että sitä kautta on mahdollista kohdata jokin puoli itsestä, jonka on joutunut omassa itsessään ja elämässään panemaan sivuun. Jos on joutunut panemaan itsessään olleen pienen lapsen surun sivuun jotta pärjäisi maailmassa, niin tämän osan jälleen löytäminen on kuin kadonneen lapsen löytyminen. Ja näin tämä niin sanottu ”väärä valinta” onkin oikea valinta, koska juuri sitä on mahdollisuus siihen kasvuun ja eheytymiseen, johon sitoutuminen parisuhteeseen voi antaa.
.....
Vielä halusin kertoa... olen kokeillut tuota kirje temppua useita kertoja. Tuloksena olen ehkä? saanut hänet lukemaan ne, mutta en ole saanut mitään kommenttia enkä hänen omaa mielipidettä, eikä mikään asia ole muuttunut. En myöskään saisi häntä lukemaan mitään parisuhde oppaita tms., koska ne ovat hänen mielestään naurettavia tai sitten asioita jotka hän jo tietää... Mielestäni kirje on myös hyvä tapa kommunikoida silloin kun kommunikointi ei muuten onnistu, mutta hän taas pitää sitä enemmänkin naurettavana...
Hänellä on suuri sydän ja olen nähnyt herkän puolenkin joskus kun hän on ollut pienessä sievässä. Hän on kerran tiputtanut muutaman kyyneleen kertoessaan rakkaudestaan minua kohtaan, itkimme molemmat...
*itkee tätä kirjoittaessaan* Kuitenkin hänellä on niin kova ulkokuori...
Täytyy sanoa, että olen viime päivinä pohtinut paljonkin näitä asioita... Onko vika minussa, hänessä, meissä, onko vikaa, onko tulevaisuutta... Jos ei muuta ole tapahtunut, niin ainakin olen itse tavallaan aivan äärettömän helpottunut. Olen vihdoin ymmärtänyt mistä oma huono oloni on johtunut, eikä se johdu itsestäni, eikä hänen tekemisistään tai tekemättä jättämisistään, vaan meidän haasteellisesta parisuhteessa kera keinottomuuden sitä korjata.
Tuntuu siltä kuin olisin herännyt eloon. Hyvä olo on kasvanut hurjaa vauhtia, koen itseni upeaksi, seksikkääksi, kauniiksi, viisaaksi, itsevarmaksi...rakastan itseäni, elämää, musiikkia, ihmisiä, kaikkea ja uskon että elämällä on minulle paljon annettavaa!
Kävi meidän sitten kuinka tahansa... Nyt luon tulevaisuutta itselleni ja pyydän hänet siihen mukaan luomaan yhteistä tulevaisuutta meille, mutta mikäli hän ei ole halukas, niin ero on ainoa vaihtoehto. Enää en voi olla surullinen ja uskoa itsekin hänen kaikkia selityksiään siitä miksi meillä ei voisi mennä paremmin, miksi emme voisi järjestää toisillemme aikaa, miksi emme voi nukkua yhdessä, miksi emme voi jutella, miksi emme voi mennä terapiaan jos se on ainut tapa aukaista tämä solmu. Asetan itselleni päivämäärän johon asti vielä yritän ja jos mitään keskusteluyhteyttä ei silloinkaan ole saavutettu, laitan/laitamme eron eteenpäin tavalla tai toisella. Se on ainut vaihtoehto, koska en voi herätä tästä samasta tilanteesta enää uudestaan...
Kihloihin tai naimisiin en hänen kanssaan halua, enkä tällä hetkellä siihen lähtisikään, mikäli hän päättäisi sillä yrittää pelastaa suhdetta. Avioliittoa voin kuvitella vasta jos pääsemme itsenäistymisvaiheesta rakkaus -vaiheeseen (http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhteen_vaiheet/itsenaistymisvaihe/ ja http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhteen_vaiheet/rakkaus/). (En henk. koht. pidä tuollaisista vaihestamis "-teorioista", mutta sivuilla helposti kuvattu sitä mitä tarkoitan).
Mutta nyt keskityn hetken itseeni, määritän päivämäärän, kerron sen hänelle (reilu peli) annan hänelle aikaa, toivon että hän tekee aloitteen tai koitan uudella tavalla saada häneen yhteyden, yritän olla rakentava.