Sanotaan, että aika parantaa haavat mutta ainakaan minun kohdallani niin ei ole tapahtunut, vielä. Olen nyt reilu parikymppinen nuori nainen, mutta lapsuudessa koetut laiminlyönnit ja väkivallan eri muodot tuntuvat kipeiltä vielä tänä päivänäkin. Ollessani lapsi, minulla oli jokapäiväinen ajatus että minusta ei kukaan välitä, olin tuolloin alle kouluikäinen kun ensimmäisen kerran tunsin noin. Olin hyvin nuori, kun jouduin jo huolehtimaan itse itsestäni: Huolehtimaan aamuksi puhtaat vaatteet päälle, tekemään ruokaa itselle, pitämään kodista ja lemmikeistä huolta, huolehtimaan ostoksia kaupasta, tarkistamaan itse läksyt jne... Harrastukseni, koulunkäyntini, kaverini, huoleni ja murheeni sekä arkiset askareeni eivät vanhempiani tuntuneet kiinnostavan.
Isä on alkoholisti ja aina kotona ollessaan hän joko nukkui tai oli poissaoleva, ei koskaan läsnä. Äiti taas oli lähes aina töissä ja kotona ollessaan pahalla tuulella ja vihainen. Ymmärrän sen, että hänen piti käydä töissä ja hankkia rahaa perheelle, mutta miksi hänen piti purkaa oma paha olonsa lapsiin? Meitä lapsia on yhteensä 4 ja olemme joutuneet kilpailemaan vanhempien suosiosta ja rakkaudesta. Rakkaus ja hyväksyntä piti ansaita. Meitä vertailtiin keskenämme, vaikka olemme kaikki keskenämme erilaisia. Tuntuu näin aikuisena kun olen miettinyt asioita, että taisimme olla vanhemmillemme vain sirkuseläimiä joiden kustannuksella he viihdyttivät itseään, kiusasivat toisiaan sekä nostivat ja pönkittivät itsetuntoaan. En muista aikaa, jolloin vanhempieni parisuhde olisi ollut kunnossa. Kaikissa parisuhteissa on vaikeuksia ja alamäkiä, mutta ei ole normaalia riidellä koko ajan. En muista aikaa jolloin vanhempani eivät olisi kaiken aikaa riidelleet. Syy oli milloin mikäkin.
Siirryin yläasteelle ja vanhempani erosivat. Se tuntui helpotukselta. Tosin ongelmat eivät loppuneet vaan muuttivat muotoaan. Vaikka kotona olikin rauhallisempaa kun jäimme äidin kanssa asumaan, vanhemmat jatkoivat toistensa kiusaamista meidän lasten kautta. Eivät he kai ajatelleet, että me lapset kärsimme heidän sodastaan tai en minä tiedä, emmehän ole koskaan puhuneet asiasta. Pian yläasteelle siirtymisen jälkeen, äiti jäi pois työelämästä sairastelun takia. Tuolloin asuimme kolmestaan veljeni ja äitini kanssa kun vanhemmat sisarukset olivat jo muuttaneet pois kotoa. Minulla ei ole koskaan ollut kovin paljon kavereita., mikä on ollut minulle henkilökohtaisesti kipeä asia. Tästä äiti on piikitellyt minua usein, vielä aikusiälläkin. Äiti tapasi syyttää usein juuri minua siitä, että meillä oli taloudellisesti tiukkaa. Usein muistan hänen käskeneen minun mennä myymään itseäni kadulle tai muuttaa väkivaltaisen isämme luokse, koska hänellä ei kuulemma ollut velvollisuutta elättää meitä. Muutinkin kotoa pois melkein heti 18-vuotta täytettyäni, koska äiti oli päättänyt myydä kotimme ja ostaa itselleen ja veljelleni uuden. Minun mielipidettäni ei koskaan kysytty. Olisin halunnut asua kotona niin kauan kunnes koulu loppuu, tuolloin se oli vielä täysin kesken.
Kuitenkin selvisin mielestäni melko hyvin, siitäkin huolimatta että apua tai tukea en saanut. Vaikka asiat ovatkin paljon monimutkaisempia, niin uskon että vanhempieni väkivaltaisuudella ja laiminlyönnillä on ollut vaikutusta siihen, että myös ajauduin parisuhteeseen ja avoliittoon väkivaltaisen miehen kanssa. Onneksi se on nyt mennyttä ja pääsin siitä miehestä eroon. Nyt taistelen, jotta saisin psykiatrista apua masennukseeni.
Isä on alkoholisti ja aina kotona ollessaan hän joko nukkui tai oli poissaoleva, ei koskaan läsnä. Äiti taas oli lähes aina töissä ja kotona ollessaan pahalla tuulella ja vihainen. Ymmärrän sen, että hänen piti käydä töissä ja hankkia rahaa perheelle, mutta miksi hänen piti purkaa oma paha olonsa lapsiin? Meitä lapsia on yhteensä 4 ja olemme joutuneet kilpailemaan vanhempien suosiosta ja rakkaudesta. Rakkaus ja hyväksyntä piti ansaita. Meitä vertailtiin keskenämme, vaikka olemme kaikki keskenämme erilaisia. Tuntuu näin aikuisena kun olen miettinyt asioita, että taisimme olla vanhemmillemme vain sirkuseläimiä joiden kustannuksella he viihdyttivät itseään, kiusasivat toisiaan sekä nostivat ja pönkittivät itsetuntoaan. En muista aikaa, jolloin vanhempieni parisuhde olisi ollut kunnossa. Kaikissa parisuhteissa on vaikeuksia ja alamäkiä, mutta ei ole normaalia riidellä koko ajan. En muista aikaa jolloin vanhempani eivät olisi kaiken aikaa riidelleet. Syy oli milloin mikäkin.
Siirryin yläasteelle ja vanhempani erosivat. Se tuntui helpotukselta. Tosin ongelmat eivät loppuneet vaan muuttivat muotoaan. Vaikka kotona olikin rauhallisempaa kun jäimme äidin kanssa asumaan, vanhemmat jatkoivat toistensa kiusaamista meidän lasten kautta. Eivät he kai ajatelleet, että me lapset kärsimme heidän sodastaan tai en minä tiedä, emmehän ole koskaan puhuneet asiasta. Pian yläasteelle siirtymisen jälkeen, äiti jäi pois työelämästä sairastelun takia. Tuolloin asuimme kolmestaan veljeni ja äitini kanssa kun vanhemmat sisarukset olivat jo muuttaneet pois kotoa. Minulla ei ole koskaan ollut kovin paljon kavereita., mikä on ollut minulle henkilökohtaisesti kipeä asia. Tästä äiti on piikitellyt minua usein, vielä aikusiälläkin. Äiti tapasi syyttää usein juuri minua siitä, että meillä oli taloudellisesti tiukkaa. Usein muistan hänen käskeneen minun mennä myymään itseäni kadulle tai muuttaa väkivaltaisen isämme luokse, koska hänellä ei kuulemma ollut velvollisuutta elättää meitä. Muutinkin kotoa pois melkein heti 18-vuotta täytettyäni, koska äiti oli päättänyt myydä kotimme ja ostaa itselleen ja veljelleni uuden. Minun mielipidettäni ei koskaan kysytty. Olisin halunnut asua kotona niin kauan kunnes koulu loppuu, tuolloin se oli vielä täysin kesken.
Kuitenkin selvisin mielestäni melko hyvin, siitäkin huolimatta että apua tai tukea en saanut. Vaikka asiat ovatkin paljon monimutkaisempia, niin uskon että vanhempieni väkivaltaisuudella ja laiminlyönnillä on ollut vaikutusta siihen, että myös ajauduin parisuhteeseen ja avoliittoon väkivaltaisen miehen kanssa. Onneksi se on nyt mennyttä ja pääsin siitä miehestä eroon. Nyt taistelen, jotta saisin psykiatrista apua masennukseeni.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olet kyllä selvinnyt hienosti! En ymmärrä, miksi ihmiset ylipäänsä hankkivat lapsia, jos eivät heidän hyvinvoinnistaan edes välitä... Sinulla on ollut kamala lapsuus ja nuoruus, ja meitä on monia muita, joilla on samantapainen tarina.
Itse vietin myös lapsuuteni väkivaltaisessa kodissa, mutta en ole kohdannut väkivaltaa parisuhteissani, onneksi! Mutta masennusta on myös minulla, on ollut jo 13-vuotiaasta asti...
Sinun täytyy vain keskittyä omaan elämääsi ja hyviin asioihin, älä anna toisten lannistaa sinua!! Minäkin olen katkaissut välini väkivaltaisiin ihmisiin kokonaan...